Miksi kukaan haluaisi olla klassinen muusikko

Teksti: Lumi Mannermaa

Osasin ensimmäisen kerran sanoittaa tuntemukseni puhtaaksi euforiaksi Saksassa uuden vuoden 2015 jälkeen. Olin tuolloin 15 ja päätynyt ensimmäiselle kansainväliselle orkesterikurssilleni viulistisiskoni houkuttelemana. Nauhoitimme Edward Elgarin Sellokonserton e-molli ensimmäistä osaa kerta toisensa jälkeen isoisäni piskuisessa yksiössä Töölössä. Tuohon aikaan nauhoihin vaadittu parin viikon harjoitteluputki oli minulle erittäin harvinainen ponnistus, ja motivaationa toimikin lähinnä idea Berliinin kokemisesta alakulttuureineen ja alhaisempine ikärajoineen. Kurssille päästyäni todellisuus olikin, ainakin osittain, toinen: kävi nopeasti ilmi, ettei Richard Straussin Don Juania ja Carl Nielsenin 4. sinfoniaa noin vain prima vistatakaan, ja vietin lähes kaiken vapaa-aikani mitä erilaisimmissa siivouskopeissa harjoittelemassa stemmojani. Harjoittelu palkittiin: ensimmäinen kerta sinfoniaorkesterissa oli suorastaan maaginen. Siihenastisen elämäni kompleksisin ohjelmisto yhdistettynä suureen orkesteriin ja mahtipontisiin puitteisiin niin sanotusti räjäytti tajunnan.

Katsomossa yhden nuoren euforia jäi kuitenkin luultavasti huomaamatta. Länsimainen taidemusiikki assosioidaan kansan keskuudessa usein sivistykseksi, jossa ei ole tilaa yksilöllisille, tai sen suuremmin kollektiivisillekaan, tuntemuksille (poikkeuksen tähän luo stereotypia esimerkiksi säveltäjä- tai solistinerosta, tietenkin valkoisesta cis-miehestä, joka hurmiossaan ylittää musiikin maalliset rajat).

Syyt tähän löytyvät muun muassa länsimaisen musiikin historiasta. Se taidemusiikki, jonka nykyään tunnemme, on karkeasti ilmaistuna kehittynyt kirkkomusiikista, kun taas esimerkiksi kuulijaystävällisen populaarimusiikin juuret ovat moninaisemmat ja näennäisesti vapaammat määritelmiltä. Myös kuuntelukulttuurit eroavat ja ovat yleensä eronneet: taidemusiikkia on perinteisesti kuunneltu hiljaa, paikallaan istuen tai ennalta määrättyjä tansseja tanssien monista muista musiikkikulttuureista ja -perinteistä poiketen. Konsertissa jopa suosionosoitusten aika ja paikka on määrätty etukäteen, ja etikettivirheitä on katsottu pahalla. Kuulijat eivät osallistu musiikin kuuntelemiseen: taide annetaan kuunneltavaksi määrätyllä tavalla. Kun yleisöä ei osallisteta musiikin kokemiseen, yhteys esiintyjien ja yleisön välillä katkeaa eikä muusikon ekstaattisuus tavoita kaikkia kuulijoita. Kun tähän yhdistetään ikiaikainen käsitys taidemusiikin sivistävyydestä, syntyy mielikuva kokonaisen musiikkikulttuurin poissulkevuudesta. Näin kokemattomasta kuulijasta ja esiintyjästä muodostuu vastapoolit, jotka eivät välttämättä ymmärrä toisiaan tyydyttävällä tavalla. Muusikon taito ja musiikin kauneus tunnistetaan usein melko universaalisti. Klassisten muusikoiden hurmio sen sijaan pysyy harmillisen salassa niiltä, jotka eivät ole olleet aktiivisesti kosketuksissa taidemusiikin kulttuurin kanssa tai ole itse kouluttautuneet alalla.

Kuitenkin tämä hurmio on olemassa ja ruokkii instituutiota edelleen vuosisatojen jälkeenkin. Omassa henkilökohtaisessa todellisuudessani mikään maallinen nautinto tai kokemus ei ole koskaan tarjonnut yhtä hengästyttävän täydellistä ekstaattisuuden kokemusta kuin taidemusiikki, ja tarkemmin etenkin taidemusiikin esittäminen. Onko tämä juuri sitä, henkilökohtainen todellisuuteni, vai voiko harjaantuneisuus musiikissa todella tuottaa ylivertaisia tunnekokemuksia musiikkia kuullessa? Rajoittuvatko muusikon kokemukset edes pelkkään musiikkiin, vai kokeeko muusikko maailmansa toisin kuin muut?

Musiikin ja etenkin länsimaisen taidemusiikin emotionaalisia vaikutuksia on tutkittu kattavasti (Dick, Strauß & Zentner, 2019). Lisäksi musiikin harrastamisen vaikutuksia aivojen toimintaan on tutkittu paljon. Tervaniemen, Huotilaisen, Putkisen ja Saarikiven (2015) useisiin kansainvälisiin tutkimuksiin perustuvan kokoavan esityksen mukaan musiikin harrastaminen muokkaa aivoja sekä rakenteellisesti että toiminnallisesti: muusikoiden ja ei-muusikoiden aivot eroavat toisistaan monin tavoin, ja erottavat tekijät ovat nimenomaan pitkäaikaisen harjoittelun tulosta. He toteavat musiikkiharrastuksen

olevan toiminnanohjauksen kehittymisen kautta yhteydessä kognitiivisiin taitoihin ja valmiuksiin, sosio-emotionaaliseen kehitykseen ja tunteiden käsittelykykyyn. Kokemus musiikissa on yhteydessä klassisen musiikin kuuntelukokemuksiin liittyviin esteettisiin tunteisiin (Dick ym., 2019). Muusikot kokevat todennäköisemmin voimakkaita tunnereaktioita kuullessaan taidemusiikkia, mutta musiikillinen koulutus ei ole reaktioiden kannalta välttämätön (Blood & Zatorre, 2001, 11818).

Euforian kokemuksetkaan eivät ole pelkkää sanahelinää. Musiikin huumaava vaikutus on todellinen: esimerkiksi positiivisten kuuntelukokemusten aiheuttamat kylmät väreet aktivoivat dopaminergisiä järjestelmiä samoilla aivoalueilla kuin seksi ja huumeet (Blood & Zatorre, 2001; Gebauer, Kringelbach & Vuust, 2012). Mielenkiintoista on, että näiden aivoalueiden aktivoituminen on yhteydessä mielihyvän ja palkitsemisen tuntemuksiin, jotka alun perin ovat liittyneet selviytymiseen ja aktivoituneet ruoansaannin ja lisääntymisen yhteydessä. Klassisille muusikoille erittäin tuttu motivaation käsite on näihin reaktioihin lopulta johtavissa toimintaketjuissa avainasemassa. Jos addikti keskittää motivaationsa addiktoivan substanssin hankintaan, addiktoivan asian tekemiseen tai sen mahdollistamiseen, muusikonkin voisi päätellä olevan eräänlainen addikti, jonka aivot ovat kehittyneet valjastamaan tämän alkukantaisen selviytymisstrategian omiin tarkoituksiinsa ja joka saa motivaationsa muun muassa harjoitteluun kokemistaan uskomattomista ekstaattisuuskokemuksista. Toisaalta taas ilmaisu ”elää ja hengittää musiikkia” saa aivan uuden merkityksen musiikin neuropsykologisia vaikutuksia tutkiessa. Tämä on tietenkin hyvin yksiulotteinen, ehkä loukkaavakin tapa lähestyä muusikkoutta: oletettavasti taidemusiikki palkitsee ja stimuloi muutenkin kuin vain primitiivisen selviytymisjärjestelmän kautta. Musiikin ekstaattisuuteen vaikuttavia tekijöitä ja muusikon kokemuksellista roolia onkin syytä tarkastella lähemmin.

Musiikillisen koulutuksen uskotaan vaikuttavan genrepreferensseihin ja sitä kautta musiikin herättämiin tuntemuksiin (Dick ym., 2019). Muusikko on siis kokemuksissaan herkistynyt kuulemaan ja tunnistamaan itselleen tuttuja tapoja tuottaa ääntä esimerkiksi soittimen tai kokoonpanon, rytmin tai harmonian muodossa. Toisin sanoen: tuttu on turvallista ja miellyttävää. Tuntemukset musiikkia kuunnellessa onkin yhdistetty ennalta-arvattavuuteen, mutta toisaalta myös yllättäviin käänteisiin ja odotusten rikkomiseen (Arjmand, Hohagen, Paton & Rickard, 2017; Gebauer ym., 2012). Tällaisia käänteitä voivat olla esimerkiksi muutokset harmoniassa, motiivissa, dynamiikassa tai kuulluissa instrumenteissa (Arjmand ym., 2017). Taidemusiikin kompleksiset rakenteet säännönmukaisuuksineen ja yllätyksineen pitävät näin sisällään mielihyvän pommeja, jotka avautuvat helpommin klassista musiikkia harrastaneelle.

Voisi siis todeta, että taidemusiikissa on euforian ainekset toisaalta jokaiselle, mutta etenkin muusikolle itselleen. Jos musiikin parissa kouluttautumisella on todella näin paljon vaikutuksia musiikilliseen havainnointikykyyn ja aivojen toimintaan kokonaisuudessaan, mikseivät kaikki lapsena soittoharrastuksen aloittaneet halua soittaa lopun ikäänsä?

Voidakseen haluta jotain tulisi olla käsitys siitä, mitä oikeastaan haluaa. Harva lapsi tai nuori saa yksin soittotunneilla käydessään todella käsityksen siitä, mitä ura taidemusiikin parissa tarkoittaa tai mitä se voi antaa. Lapsena on vaikea nähdä soittoläksyjä pidemmälle, eikä opettaja aina osaa toisin ohjatakaan. Elämässä usein pätevä no pain, no gain on huomattavan läsnä myös klassisen muusikon elämässä. Taidemusiikin täydet tehot kokeakseen on harjoiteltava, kuten yllä on mainittu. Ankara treenaaminen tuottaa yleensä tuloksia, ja moni pääseekin sisälle yhä vaikeampaan ja palkitsevampaan aineistoon, mutta toisilla saattaa treenin mukana pettää keho, mieli tai molemmat.

Lahjakas lapsi saattaa jossain vaiheessa kuulla maagiset sanat ”sinusta voisi tulla ammattilainen”. Usein epäonnistutaan selittämään auki se, miksi tulla ammattilaiseksi: tekniset vaatimukset ja harjoittelumäärät ovat tällöin se ensimmäinen mainittu aspekti muusikon ammatillisesta todellisuudesta puhuttaessa. Vaatimukset saattavat tuntua pelottavilta, ellei satu olemaan sopivalla tavalla orientoivassa tai innostavassa ympäristössä.

Toki tunteita ja tunneilmaisua painotetaan musiikkiharrastuksissa jo lapsena, mutta usein ohjaavasti. Sen lisäksi, että soitettavat nuotit on määrätty ennalta, lapsen voi olla vaikeaa tai jopa ahdistavaa kuvitella mielikuvia tai tuntea tunteita, jotka opettaja häneltä ikään kuin pyytää. Siksi Helsingin Sanomien (22.8.2021) artikkeli Suomen klassisen musiikin opetukseen rantautuneesta CAD-metodista (Creative Ability Development) oli innostavaa luettavaa. Alice Kay Kanackin kehittämä CAD-metodi pohjautuu improvisaatioon, joka puolestaan aktivoi aivoissa osia, jotka aktivoituvat myös ihmisen kuvaillessa itseään. Improvisointi vahvistaa pienen muusikon minäkuvan kehitystä, mikä on äärimmäisen tärkeää autenttisten mielihyväkokemusten kannalta. Suomessa CAD-metodi on toistaiseksi käytössä vain Hämeenlinnan Sibelius-opistossa, mutta sitä on esitelty myös muun muassa Suomen Musiikkioppilaitosten liiton kevätpäivillä kuluvana vuonna.

Musiikki ei ole ainoa mahdollinen intohimon tai ammatillisen kiinnostuksen kohde, ja monissa ”kariutuneissa” uratapauksissa on yksinkertaisesti kyse siitä, että jokin toinen asia täyttää päätä enemmän ja tuntuu merkityksellisemmältä. Huomattavasti helpommin klassisen musiikin alalle kuitenkin päätyy, jos oma sosiaalinen ympäristö on hyväksyvä, kannustava ja ehkä jopa hiukan kilpailutettu. Suhteet ja piirit ovat kuitenkin toissijainen asia musiikin kenties tärkeimmän funktion ohella: musiikki on ainutlaatuinen tapa kommunikoida ihmisten kanssa eriävistä taustoista huolimatta, ja taidemusii-

kin instituutiolla on omat tärkeät perinteensä tämän mahdollistamiseksi. Joukossa on voimaa, ja euforia on saavutettavampaa yhdessä. Kun muusikoilta ja musiikinopiskelijoilta kiellettiin koronan takia kamarimusiikin esittäminen ja jopa sen harjoittelu, eivät kärsineet ainoastaan heidän taloudelliset tilanteensa vaan myös musiikin merkityksellisyyden kokemukset niin yhdessä kuin yksinkin. Muusikoista tuli yksilöitä, ikuiselta tuntuvassa harjoittelun tai jopa toimettomuuden kierteessä ja ilman yhdessä esiintymisen tuomaa vapautuksen tunnetta. Syntyi motivaation puute ja euforiavaje.

En siis voi väittää, etteikö koronalla olisi osansa siinä, miksi istun nyt kirjoittamassa tätä esseetä harjoittelemisen sijaan. Ystäväni jäi juuri määrittelemättömän pituiselle tauolle musiikkiyliopistostaan, ja toiset pohtivat alanvaihtoa vähän väliä. Kulttuurialalla on eittämättä käsillä se paljon puhuttu kriisi, jonka vaikutuksia emme me drop-outit kuin sen kummemmin kukaan muukaan voi vielä ennustaa.

Kuitenkin, istuin erään toisen, juuri muutamia päiviä aikaisemmin inspiraation puutettaan voivotelleen, muusikkoystäväni teepöydässä syksyisenä iltana vuosi sitten ja kuuntelin mielenkiinnolla hänen ekstaasikokeilunsa jälkipuintia. Hän kertoi tällöin tietävänsä vihdoin varmuudella, että haluaa ammatikseen soittaa. Miksi, kysyin. ”Se tuntui samalta kuin Mahlerin soittaminen sinfoniaorkesterissa”.

Lähteet:

Arjmand, H. A., Hohagen, J., Paton, B. & Rickard, N. S. (2017). Emotional Responses to Music: Shifts in Frontal Brain Asymmetry Mark Periods of Musical Change. Frontiers in Psychology, 8, 2044. Haettu 16.9.2021 osoitteesta https://doi.org/10.3389/fpsyg.2017.02044

Blood, A. J. & Zatorre, R. J. (2001). Intensely pleasurable responses to music correlate with activity in brain regions implicated in reward and emotion. Proceedings of the National Academy of Sciences of United States of America, 98, 11818–11823.

Dick, M. L., Strauß, H. & Zentner, M. R. (maaliskuu 2019). How Musical Experience Influences Emotional Perception of Classical Music. Poster-esitelmä konferenssissa International Convention of Psychological Science 2019. Pariisi, Ranska.

Gebauer, L., Kringelbach, M. L. & Vuust, P. (2012). Ever-Changing Cycles of Musical Pleasure: The Role of Dopamine and Anticipation. Psychomusicology: Music, Mind, and Brain, 22, 152–167.

Leppänen, M. (22.8.2021). Suomeen tuotiin uusi metodi, jonka avulla soitonopetus voisi mullistua – Näin improvisointi vaikuttaa aivoihin. Helsingin Sanomat.

Tervaniemi, M., Huotilainen, M., Putkinen, V. & Saarikivi, K. Helsingin yliopisto. (2015).