Rock and rollin synty: kuinka nuoriso löysi itsensä

TEKSTI: Tuukka Vatanen

Alkusanat

Rock and rollin historia voidaan sanoa olevan samalla Yhdysvaltojen kehityksen historiaa. Rockin synty ja sen nopea leviäminen ympäri maailmaa on myös tarina siitä, kuinka Yhdysvallat nousi 1900-luvun aikana maailman voimakkaimmaksi valtioksi sotilaallisesti, poliittisesti ja kulttuurillisesti. Nykyään amerikkalaista popmusiikkia kuunnellaan maapallon jokaisessa kolkassa ja arkiasuksemme ovat muodostuneet farkut, nämä alun perin Amerikan kaivostyöläisille tarkoitetut työhousut, jotka 1950-luvulla – elokuvien välityksellä – nousivat nuorisokulttuurin ikoniksi.

1920–1945: Yhdysvallat sotii, romahtaa ja juhlii Yhdysvaltojen näkökulmasta vuosia 1920– 1945 määritti kolme tapahtumaa: ensimmäisen maailmansodan loppu, vuoden 1929 markkinatalouden romahdus sekä toinen maailmansota. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tunnettiin samalla pelon ja helpotuksen tunteita, jotka ilmenivät eräänlaisena henkisenä piittsRock

and rollin synty:kuinka nuoriso löysi i

ensä

Kuitenkin ennen maailmanlaajuisen populaarikulttuurin tehtaaksi ryhtymistään Yhdysvallat joutui käymään lukuisia kamppailuja niin sisäisiä kuin ulkoisia uhkia vastaan. Jotkut näistä olivat konkreettisia sotilaallisia toimia, toiset taas valkoisen väestön pelkoja yhtenäisen moraalisten arvojen rappeutumisesta. Ennen uuden kuluttajaikäluokan syntymistä, ennen moraalista paniikkia, ennen kansalaisvapaus-

taisteluita, pitää palata 1900-luvun alkuun, jolloin lähtöasetelmat Yhdysvaltojen kiipeämiseen supervallaksi pistettiin alulle.

Aion tässä kirjoituksessa käydä lyhyesti läpi Yhdysvaltojen historiaa sekä niitä asioita, jotka johtivat rock and rollin syntymiseen vuonna 1955. Kirjoitukseni on referaatti John Covachin ja Andrew Floryn kirjoittamasta What’s That Sound?: An Introduction to Rock and Its History -kirjasta vuodelta 2015, keskittyen rock and rollin syntymistä edeltävään aikaan.

F. Scott ja Zelda Zitzgerald rannalla vuonna 1922. Kuvaaja tuntematon.

taamattomuutena. Nyt kun sodasta oli selvitty, haluttiin estoitta tarttua elämään kiinni kaikin voimin. Tämä ilmeni myös taiteissa, missä riehakkaita tyylejä muodostui kirjallisuudessa, tanssissa ja musiikissa. 1920-luvulla yksinkertaiset popkappaleet olivat suosituin musiikin muoto, mutta Louis Armstrongin, Duke Ellingtonin ja muiden jazz-artistien uudenlaiset äänet määrittivät vuosikymmenen musiikkia. Kirjailija F. Scott Fitzgerald antoi 1920-luvulle nimen ”the jazz age”, eli ”jazz-aika”. Jazzin rytmit saivat ihmiset sukupuolia katsomatta tanssimaan ja juhlimaan, kuin huomista ei olisi.

Juhlat tulivat kuitenkin päätökseen lokakuun 29. päivänä vuonna 1929. Myöhemmin ”mustana tiistaina” tunnetun Wall Streetin pörssiromahduksen seurauksena 25 % Yhdysvaltojen työikäisistä päätyi työttömäksi. Kesti vuosia, ennen kuin Yhdysvallat toipui taloudellisesti ja psykologisesti lama-ajasta. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun seuraava kriisi koputteli jo ovella: Yhdysvallat vedettiin toiseen maailmansotaan mukaan Japanin hyökätessä maan laivaston päätukikohtaan Pearl Harboriin vuonna 1941.

Sodan päättymisen jälkeen amerikkalaiset sotilaat palasivat kotiin sankareina. Toisin kuin Euroopassa, amerikkalaisen yhteiskunnan infrastruktuuria ei ollut pommitettu maan tasalle ja yleinen sodanjälkeinen optimismin tunne vallitsi. Vuonna 1944 Yhdysvaltojen kongressi allekirjoitti lain, jossa sodasta palanneet veteraanit saivat ilmaisen yliopistokoulutuksen valtion avustuksella. Tulevaisuudentoivo sekä maan vaurauden lisääntyminen johtivat suuren ikäluokan syntymiseen, ja se ikäluokka tulisi nauttimaan ennennäkemättömän korkeasta elintasosta. Yhdysvallat nousi maailman vauraimmaksi ja voimakkaimmaksi maaksi, ja täysi-ikää lähestyessään monet sodan jälkeen syntyneet nuoret käyttäisivät rahansa ajan populaarimusiikkiin: rock and rolliin. Rock and roll oli yhdistelmä kolmea amerikkalaista musiikkityyliä: Amerikan populaarimusiikkia, rhythm and bluesia sekä country and westerniä. Nämä kolme musiikkityyliä eivät kuitenkaan olisi välttämättä tavanneet toisiaan juuri oikealla hetkellä rockin synnyttämiseen, jos 1900-luvun uudet teknologiat eivät olisi olleet mukana avittamassa niiden leviämistä.

Media luo ajatuksen yhtenäiskulttuurista Vielä 1800-luvun lopulla useimmat amerikkalaisista elivät maailmassa, jossa lähialueet määrittivät heitä: ei ollut nopeaa tapaa saada tietoa maan- tai maapallonlaajuisista tapahtumista, eivätkä ihmiset matkustaneet pitkiä matkoja. Tämä tarkoitti, että useat musiikilliset tyylit olivat kytköksissä tiettyihin maantieteellisiin alueisiin. Varhaiset fonografi- ja gramofonilevyt mahdollistivat äänitteiden kuuntelemisen, mutta useimmille musiikki oli sitä, mitä paikallisissa tanssiaisissa oli tarjolla. Yleisin tapa hankkia musiikkia kotiin tähän aikaan oli nuottien ostaminen.

1930- ja 40-luvuilla alueelliset erot ihmisten kulttuurikokemuksista alkoivat kuitenkin haihtua: amerikkalaisen elokuvan ”kulta-ajan” suosion sekä radion yleistymisen seurauksena kulttuurin nauttimisessa ei ollut enää maantieteellisiä rajoja. Nyt pystyi näkemään samoja elokuvia tai kuuntelemaan samaa musiikkia, olipa sitten kaupungissa tai maaseudulla. Yhtenäiseksi koettu ”amerikkalainen kulttuuri” alkoi nostaa päätään.

Yhä useamman amerikkalaisen kodista löytyvän radion ääniaalloille ei kuitenkaan päästetty ihan mitä tahansa musiikkia. Radion portinvartijat eivät soittaneet säveliä, jonka kuuntelijakunnaksi miellettiin pääosin alemman tulotason sosiaaliluokat. Country and western sekä rhythm and blues saivat väistyä valkoiselle keskiluokalle suunnatun populaarimusiikin, eli Bing Crosbyn ja Frank Sinatran kaltaisten laulajien, tieltä. Laajan radioverkoston seurauksena jokin pop-kappale saattoi yhdessä yössä muodostua hitiksi ympäri Yhdysvaltoja. Sen vuoksi amerikkalaisen populaarimusiikin suuntaukset 1930–1940 luvuilla pysyivät maanlaajuisesti samanlaisina, kun taas enemmän marginaalissa olevat country and western sekä rhythm and blues alkoivat jakaantua toisistaan eriävien tyylien alalajeihin eri osavaltioissa.

1940-luvun lopussa uusi keksintö alkoi Yhdysvalloissa kaapata kansakunnan huomion: Televisio mahdollisti äänen lisäksi myös kuvan seuraamisen, ja moni radioyhtiö siirsi resurssinsa tämän uuden teknologian tukemiseen. Sodanjälkeinen vaurauden aika mahdollisti monelle perheelle oman television hankinnan, ja iso osa radion kuuntelijoista siirtyi seuraamaan näitä ”kuvaradioita”. Perinteisen radion jäädessä vähemmälle huomiolle sekä isojen radioyhtiöiden siirtyessä televisiolähetyksiin jäljelle jääneet pienemmät paikallisradiot keskittyivät nyt populaarimusiikin sijaan omien paikallisten alueidensa musiikkityylien esiin tuomiseen. Tämä mahdollisti aikaisemmin sivuutettujen musiikkityylien, kuten country and westernin sekä rhythm and bluesin, soimisen radiossa.

Laulajat astuvat eteen Vuodet 1935–1945 mielletään Yhdysvalloissa ”Big bandien aikakaudeksi”. Tällöin isoista rytmisektioista koostuneet tanssiyhtyeet äänittivät omia versioitaan suosituista kappaleista, joita sävellettiin New York Cityn Tin Pan Alleyksi kutsutulla alueella. Alue oli saanut lempinimensä jatkuvasta, ääneltään kattiloiden hakkaamista muistuttavasta halpojen pianojen pimputuksesta, jota isojen levy-yhtiöiden säveltäjät ja tuottajat harjoittivat työhuoneissaan. Big bandien aikana julkisuutta keräsivät orkesterien johtajat ja laulajien rooli oli olla vain pieni osa yhtyettä. Laulajat otettiin mukaan usein vain yhteen säkeistöön, tuomaan vaihtelua instrumentaalikappaleisiin. Tietyt yksittäiset laulajat kuitenkin rupesivat nauttimaan yleisön suurta suosiota. Yksi heistä oli Bing Crosby, joka saavutti suosiota Yhdysvalloissa ja sen ulkopuolella. Crosby esiintyi musiikin lisäksi myös elokuvissa ja juonsi jopa omaa radio-ohjelmaansa. Crosby oli kuitenkin omana aikanaan poikkeus, sillä monen laulajan rooli oli vielä olla tanssiyhtyeissä vain osa taustajoukkoja.

Vuonna 1943 siihen asti big band -laulajana tunnettu Frank Sinatra päätti ryhtyä soolouralle. Hänen aikaisemmin äänittämänsä kappale, All or Nothing at All nousi Yhdysvaltojen myyntilistojen sijalle 2. Osittain komeutensa sekä hieman kapinoivan olemuksensa takia Sinatrasta tuli nopeasti nuorisoidoli. Sinatran konserteissa fanit huusivat, pyörtyivät ja yrittivät repiä laulajaa itselleen. Sinatran saavuttama suosio osoitti suuntaa populaarimusiikin tulevaisuudelle: orkesterinjohtajat ja yhtyeet eivät olleet enää huomion keskipiste. Tästä eteenpäin populaarimusiikin kuuntelijoiden mielenkiinto keskittyi nimenomaan laulajiin.

1940-luvulta 1950-luvun alkuun Yhdysvaltojen musiikkibisnes keskittyi tekemään kappaleita, jotka olisivat mahdollisimman laajan yleisön mieleen. Koko perheelle suunnatuissa pophiteissä välteltiin aiheita, jotka olisivat voineet aiheuttaa pahastusta kuulijoissa, ja nuorten oletettiin pitävän samasta musiikista kuin heidän vanhempiensa. Tämän ajan kappaleet mielletään usein naiiveiksi ja viattomiksi, mutta viitteitä enemmän suoraan tunteisiin vetoavasta musiikista pystyi kuitenkin näkemään: Laulajat kuten Frank Sinatra sekä Johnnie Ray alkoivat keskittyä enemmän sensuelliin ja tunteelliseen ilmaisuun. Tämän mahdollisti suurilta osin mikrofonien teknologian kehittyminen. Enää laulajan ei tarvinnut käyttää suurta voimaa saadakseen jotain nauhalle, vaan nyt voitiin tulla lähelle mikrofonia ja supatella herkemmin kuulijoiden korviin.

“We got both kinds, we got country and western!” Samalla, kun Yhdysvaltojen isot musiikkikustantamot keskittyivät kepeiden kappaleiden tuottamiseen, enemmän paikalliset musiikkityylit kehittyivät omilla reviireillään. Paikallisradiot mahdollistivat country and western -musiikin suosion kasvamisen Yhdysvaltojen etelävaltioissa. Maalla asuvat ihmiset samaistuivat kappaleisiin, joissa käsiteltiin karua maaseutua, kun taas ajan New York Cityssä tehty populaarimusiikki keskittyi leppoisan kaupunkilaiselämän kuvailuun.

Country and western koostuu kahdesta eri musiikkityylistä, jotka lopulta liitettiin yhteen etelävaltioiden levyteollisuuden toimesta. Country-musiikki itsenään oli enimmäkseen Yhdysvaltojen kaakkoisalueen paikallismusiikkia, joka perustui Brittien saarilta tuleviin perinteisiin kansanlauluihin. Sen teemoina olivat usein perinteiset arvot, kuten koti, perhe ja niin sanotut “vanhat hyvät ajat”. Yhdysvaltojen lounaisosien musiikkityyleihin perustuva western-musiikki taas on lähempänä sitä kliseistä ”cowboy”-musiikkia, joksi herkästi miellämme kaiken countryn nykyään. Sen teemoina olivat yksin preeriaa vaeltavat miehet, jotka selviytyivät rankassa, mutta kauniissa luonnossa.

Western muuttui kuitenkin 1930- ja 40-luvuilla Hollywoodin tuottamien romantisoitujen lännenelokuvien musiikiksi, joissa yritettiin luoda mielikuvaa maaseutuidyllistä ja amerikkalaisen vapaan cowboyn elämästä. Nämä Hollywoodin tuottamat fantasiaelokuvat olivat tärkeässä roolissa country- ja western-musiikin suosion nousuun. Yksi ajan isoimmista countrytähdistä oli Jimmy Rodgers. Rodgers tunnettiin uransa aikana ”The Blue Yodelerina”: rustiikkisena kitara- ja laulumiehenä, jonka saattoi kuvitella soittelevan omalla takapihallaan kaikessa rauhassa. Myös Rodgersille luotu persoona ”The Singing Brakemanina” loi kuvan laulajasta jonkinlaisena maaseutua vaeltavana, junien tavaravaunuissa nukkuvana kiertelijänä, joka vain halusi laulella kohtaamistaan ihmisistä ja tilanteista. Kumpikaan näistä luoduista persoonista ei kuitenkaan vastannut oikeaa Rodgersia, joka esiintyi usein ajan muodikkaissa vaatteissa. Samaa taktiikkaa, jossa esiintyjälle luodaan romanttinen ja idyllinen julkisuuskuva, tulisi tulevaisuudessa moni populaarimusiikin tähti käyttämään.

Radion yleistymisen myötä country and western alkoi leviämään myös etelävaltioiden ulkopuolelle. Kun radioyhtiö NBC alkoi lähettää taajuuksillaan vuonna 1939 Nashvillen Grand Ole Opry -konsertteja, missä vain Yhdysvalloissa oli mahdollista kuulla countrymusiikkia. Tämän lisäksi monet toiseen maailmansotaan lähteneet nuoret miehet ottivat mukaansa lempilevyjään, ja pian sodassa yhdessä palvelleet pääsivät jakamaan lempimusiikkiaan toiselta puolelta Yhdysvaltoja tulleille aseveljilleen.

Toisen maailmansodan jälkeen Nashvillesta tuli country and westernin keskus. Nashvillen musiikkielämässä kaksi erillään olevaa musiikkityyliä, country sekä western, sulautuivat yhdeksi isoksi alalajiksi: country-musiikiksi. 1950-luvun alussa country sai kirkkaimman tähtensä, kun alun perin lauluntekijänä toimiva Hank Williams nousi Yhdysvaltojen listojen kärkeen äänityksellään Lovesick Blues -kappaleesta. Niin kuin aikaisemmin Jimmy Rodgersin kohdalla, Williamsille luotiin imago yksinkertaisesta, rehellisestä countrypojusta, joka vain halusi laulella laulujaan. Williamsin ura jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän kuoli vain 29-vuotiaana vuonna 1953. 1950-luvun alkuun tullessa country oli laajentunut Yhdysvaltojen etelävaltioista koko maata kattavaan kuuntelijakuntaan. Sen suosio ei kuitenkaan pystynyt kilpailemaan Tin Pan Alleyn popkappaleita vastaan, jota suurin osa amerikkalaisista vielä kuunteli.

Bessie Smith vuonna 1936. Kuva: Carl Van Vechten, entisöinti Adam Cuerden

Rytmi ja suru Toinen musiikkityyli, joka vielä 50-luvun alussa eleli omissa oloissaan, oli rhythm and blues. Rhythm and blues oli Yhdysvaltojen musiikkiteollisuuden luoma termi, jota käytettiin musiikille, jota mustat artistit soittivat ja jonka ajateltiin olevan pelkästään afroamerikkalaisen väestön kuuntelemaa. Niin kuin country and western, rhythm and blues kehittyi erillään amerikkalaisen valtavirran nauttimasta populaarimusiikista. Country and westerniin verrattuna kuitenkin rhythm and bluesin musiikki, sekä esiintyjät, olivat täysin tuntemattomia keskiluokkaiselle valkoiselle väestölle, sillä rotuerottelun takia monella valkoisella ei ollut mitään käsitystä mustien kulttuurista.

Vaikka 1950-luvulla rhythm and blues oli täysin tuntematon monelle valkoiselle, ensimmäisen maailmansodan jälkeinen bluesmusiikki oli ollut poikkeuksellisesti myös valkoisen väestön suosiossa. ”Empress of the bluesina” tunnetun Bessie Smithin laulama vuoden 1923 Down Hearted Blues oli myynyt yli miljoona kappaletta. Smithin suosion hiipuessa 20-luvun loppua kohden myös valkoisen yleisön kiinnostus bluesia kohtaan tipahti. 1930- ja 40-luvuilla, mustan väestön muuttaessa kaupunkeihin paremman työn perässä, monet mustat muusikot alkoivat muuttaa bluesin soittotapaansa sopimaan enemmän kaupunkien klubiympäristöihin. Nyt pelkän akustisen kitaran sijaan bluesia soitettiin sähkökitaran, rumpujen sekä basson säestyksellä. Huuliharppu ja laulu toistettiin mikrofonin kautta, mikä johti paikoitellen säröiseen äänenväriin. Yksi tärkeä pioneeri tässä jump bluesiksi kutsutussa musiikkityylissä, oli Louis Jordan and His Tympany Five. Jordanin orkesterin nopeat tempot, energiset vokaalit sekä kantaaottavat sanoitukset olivat esikuva monelle myöhemmälle rock and rollia soittaneelle nuorelle.

Media haistaa mustan dollarin Valkoisen yleisön siirtyessä pääosin television katseluun pienet radioyhtiöt joutuivat etsimään uusia kuluttajaryhmiä, joille mainostaa. Tästä alkoi afroamerikkalaisille suunnattujen ohjelmien ilmestyminen radioaalloille. Sen lisäksi, että musta väestö sai nyt kuunnella radiosta “omaa” musiikkiaan, näillä lähetyksillä oli toinen tärkeä tarkoitus: huomioimalla, mitkä valkoisten omistamat yritykset olivat valmiina mainostamaan radiossa rhythm and blues -tuntien aikana, musta väestö sai tietää, mihin ravintoloihin tai kauppoihin he olivat rotuerottelun aikana tervetulleita asiakkaiksi.

Afroamerikkalaisille suunnattujen radio-ohjelmien ja asemien myötä alkoi myös ilmestyä rhythm and bluesiin keskittyviä levyyhtiöitä. Yhtiöt, kuten Chess Records, King Records ja Atlantic Records, pystyivät toimimaan itsenäisesti aikana, jolloin isot yhtiöt keskittyivät ainoastaan popmusiikin tuottamiseen. Koska isot yhtiöt eivät käyttäneet lainkaan resursseja enemmän marginaalissa oleviin musiikkityyleihin, pienet yhtiöt saivat vapaasti myydä ja markkinoida pienempiä, paikallisia musiikkityylejä ilman huolta isojen yhtiöiden alle jäämisestä. Niin kuin rhythm and blues, myös country and western pyöri pääosin pienten levy-yhtiöiden voimalla. Jotkut näistä, kuten Sun Records, päätyivät myymään levyjä niin country- kuin bluesartisteilta.

Vuosina 1945–1955 rhythm and blues vielä miellettiin kaupungeissa asuvien afroamerikkalaisten musiikiksi eivätkä levy-yhtiöt ollenkaan olettaneet, että heidän julkaisemansa musiikki keräisi minkäänlaista huomiota valkoisen yleisön keskuudessa. Valkoihoiset nuoret kuitenkin pystyivät radion välityksellä kuuntelemaan tätä niin kutsuttua “rotumusiikkia”. Tämä petasi tietä myöhempään rock and rollin suosioon, sillä yleiset bluesin sointukierrot sekä sen rytmiikat tulivat myös valkoiselle nuorisolle tutuiksi.

Aiemmin mainitun Chess Recordsin julkaisemat mustien blues-artistien levyt olivat myöhemmälle rock and rollin soittajille tärkeä esikuva. Kahden valkoisen rhythm and blues fanin perustama levy-yhtiö toimi hyvin pienellä budjetilla ja äänitti artisteja, jotka eivät olleet ehkä tyylipuhtaita soittajia, mutta esiintyivät hyvin tunnepitoisesti sekä vaikuttavasti. Tämä yhdistettynä äänityksiin, jotka tehtiin halvoilla välineillä, johti säröiseen lopputulokseen. Näitä levyjä ei tehty valkoista yleisöä ajatellen, mutta moni nuori valkoinen kuuntelija lumoutui näiden blues-muusikoiden suorasta, rosoisesta ja hienostelemattomasta tyylistä.

Ennakkoluulot nostavat päätään 1950-luvun alkupuoliskolla, rhythm and bluesin levitessä valkoisten nuorten keskuudessa, monet vanhemmat olivat heränneet siihen todellisuuteen, että heidän lapsensa kuuntelivat nyt musiikkia, jonka miellettiin olevan vain mustille suunnattua. Keskiluokkaisten valkoisten keskuudessa levinneet stereotypiat afroamerikkalaisista johtivat siihen, että vanhemmat pelkäsivät lastensa turmeltuvan rhythm and bluesin vaikutuksesta. Ikävimmästä päästä näistä stereotypioista oli rasistinen mielikuva afroamerikkalaisista miehistä villeinä, valkoisia naisia himoavina petoina. Monet valkoiset saivat mielestään todisteen mustien piilevistä himoista, kun he kuuntelivat blues-kappaleita, joissa esiintyi kaksimielisiä sanaleikkejä.

On hyvä muistaa, että tällaisia sanaleikkejä, joiden tarkoitus oli viihdyttää aikuiskuuntelijoita, on kuultu jo renessanssi- ja barokkiajoista lähtien (esimerkiksi John Ishamin ja Henry Purcellin tuotannossa). Amerikkalaisessa musiikissa tällaisia lyriikoita oli kuultu jo yleensä konservatiivisena pidetyssä country-musiikissa. Pikkutuhmat lyriikat eivät siis olleet mitään uutta musiikissa, vaan kyse oli loppujen lopuksi rasismista sekä sosiokulttuurisista väärinkäsityksistä. Asiaa ei auttanut se, että valkoiset eivät ymmärtäneet blues-kappaleiden taustoja ja tarkoituksia samalla tavalla, kuin musta väestö ymmärsi ne. Monet aikuiset reagoivat negatiivisesti lastensa uusiin kuuntelumieltymyksiin, haluten kieltää mielestään moraalisesti arveluttavan musiikin kokonaan. Tämä sama huoli nuorison moraalin puolesta tulisi jatkumaan läpi rock-musiikin historian.

Vielä 1950-luvun alussa rhythm and blues, niin kuin country and western, oli täysin erillään valtavirran popmusiikista. Yhdysvaltojen musiikkiteollisuus ja sen osana toimivat, omiin musiikkityyleihinsä keskittyvät levy-yhtiöt toimivat vielä sillä ajatuksella, että popmusiikille, rhythm and bluesille sekä country and westernille olivat omat yleisönsä, jotka eivät olemassa maailmassa ennen tätä. Se vain tunnettiin toisella nimellä: rhythm and blues. Kun nuoret alkoivat tuntea tarvetta irtaantua vanhempiensa sukupolvesta ja etsiä ”omaa juttua”, rhythm and blues oli se sotavaunu, jonka avulla halkaistiin kuilu kahden sukupolven välille. Nyt vastakkain olisivat aikuiset sekä uusi tulokas – teinit.

Alan Freed vuonna 1958. Kuva: James Kriegsmann.

kuuntelutottumuksiltaan eksyisi muihin tyylilajeihin. Kuitenkin ympäri Amerikkaa nuoret alkoivat kuunnella radion välityksellä tiskijukka Alan Freedin lähetyksiä, jossa soitettiin sekaisin näitä musiikkityylejä, vähät välittäen genrerajoista.

Freed käytti nimeä rock and roll soittamalleen menevälle musiikille, ja pian termi vakiintui yleisön joukossa. Freed teki tietoisen valinnan soittaa valtavirtaradiossa alkuperäisiä rhythm and blues -artistien tekemiä levytyksiä, eikä valkoisten tekemiä cover-versioita. Tämä, yhdistettynä hänen järjestämiinsä konsertteihin, joissa ei piitattu rotuerottelun säännöistä, johti rock and rollin suosioon yli roturajojen. Aikana, jolloin oli tarkkoja sääntöjä siitä, kuka olisi oikeutettu käyttämään mitäkin vessaa tai juomalähdettä, ihmiset löysivät asian, jonka avulla pystyttiin kuromaan umpeen ennakkoluuloja: musiikin.

Vuotta 1955 pidetään rock and rollin syntymävuotena. Oikeastaan on parempi ajatella, että rock and roll oli jo monta vuotta

Ensimmäiset teinit syntyvät maailmaan Toisen maailmansodan jälkeen maailmaan ilmestyi täysin uusi ikäluokka: teini-ikäiset. Ennen tätä elämänkaarien oli ajateltu pääosin koostuvan lapsuudesta, joka loppuessaan johtaisi suoraan täysi-ikäisyyteen. Keskiluokkaiset, sodan jälkeen syntyneet nuoret ikäluokat kuitenkin löysivät itsensä tilanteesta, jossa aikuiseksi tulemista pystyi hetken vielä viivästyttämään. Näiden ikäluokkien vanhemmat olivat päättäneet keskittyä sodan jälkeen perheisiinsä, turvaten lastensa koulutuksen, terveydenhuollon sekä yleisen elämänlaadun. Nuorisolla oli nyt ensi kertaa peltotöiden sijaan tiedossa vapaa-aikaa sekä rahaa keskittyä omiin kiinnostuksenkohteisiinsa. He muodostivat oman kulttuurinsa, oman muotinsa, oman slanginsa sekä sen myötä kokonaisen teollisuuden, joka pyrki lyömään rahoiksi niiden markkinoinnilla.

Näitä teineiksi nimitettyjä 1950-luvun nuoria ei kiinnostanut rauhallinen ja tasaisen elämä, jota heidän vanhempansa yrittivät sodan jälkeen heille tarjota. Rhythm and bluesin kuuntelu oli osittain kapinaa tätä vanhempien tukahdutetuksi miellettyä elämää kohtaan. Kapinoiva nuoriso oli huoli 1950-luvun vanhemmille ja pian elokuvateollisuus tarttui kiinni ilmiöstä. Elokuvat kuten Hurjapäät (1953) ja Nuori kapinallinen (1955) käsittelivät nuorten kokemaa ahdistusta sekä sukupolvien välistä kuilua, mutta kumpikaan niistä ei tuonut esiin, mikä rooli musiikilla oli tässä kaikessa.

Kuitenkin vuonna 1955 ilmestynyt elokuva nimeltä Älä käännä heille selkääsi alkoi Bill Haley and the Cometsin levyttämällä kappaleella Rock around the clock. Elokuvan suosio sekä sen näytöksissä tapahtuneet nuorten mellakoinnit johtivat laajaan mediahuomioon, joka johti elokuvan maineen leviämiseen ympäri maailmaa. Bill Haley and the Cometsin kappaleesta muodostui tunnuskappale 1950- luvun nuorisokapinalle, ja sen levytys päätyi ensimmäiselle sijalle Yhdysvaltojen myydyimpien levyjen listoille kahdeksi kuukaudeksi. Nuoriso oli nostanut marginaalissa olevan musiikintyylin valtavirran huomioon. Rhythm and blues oli nyt rock and rollia.

Tämä hetki voidaan mieltää olevan se, jolloin nuoriso omalla ostokäyttäytymisellään ilmoitti itsestään uutena, varteenotettavana kuluttajaluokkana. Nuorison ostovoima ja sen myötä luotu nuorisokulttuuri tulisi tästä eteenpäin ohjaamaan Yhdysvalloissa ihmisten käsitystä muodista ja moraalisesta käyttäytymisestä sekä myös vaikuttamaan siihen, mihin Yhdysvaltojen – ja maailman – viihde-, muotija ruokateollisuuden markkinamiehet tulisivat kohdistamaan katseensa.

Loppusanat Rock and rollin historian voidaan sanoa olevan samalla Yhdysvaltojen kehityksen historiaa. Sen voidaan myös sanoa olevan esimerkki siitä, kuinka populaarikulttuuri Yhdysvalloissa usein syntyy. Alun perin vähemmistöjen piireissä syntynyt, erilaisia lähtökohtia yhdistävä kulttuurinmuoto valkopestään valtavirtaväestön viihdykkeeksi. Aikaista rock and rollia levyttänyt tuottaja ja Sun Records levy-yhtiön pomo Sam Phillips oli kuuluisasti usein todennut: ”Jos löytäisin valkoihoisen laulajan, joka osaisi laulaa ja liikkua kuin tummaihoiset, ansaitsisin miljardi dollaria.” Phillips tulisi saamaan rukouksilleen vastauksen, kun 19-vuotias Elvis Presley eräänä päivänä kävelisi hänen ovestaan sisään, toiveena äänittää laulu omalle äidilleen syntymäpäivälahjaksi.

Rock-musiikki elää ja potkii edelleen, vaikka sen kuolemaa on povattu harva se vuosikymmen. Nykyään ehkäpä valtavirtasuosion sivussa elävä musiikkityyli saa vieläkin raikkaita ja jännittäviä muotoja, uusien tulokkaiden

valjastaessa sen noin 100-vuotisen historian käyttöönsä internetin avulla. Kulttuurimme tunnetusti jatkaa pirstaloitumistaan, mutta rock-musiikille luultavasti löytyy paikka yhteiskunnastamme niin kauan, kun ihmiset haluavat tehdä musiikkia, jonka päämäärä on jollain tavalla käsitellä samoja teemoja kuin rockmusiikki on tehnyt läpi historiansa: purkaa kokemusta ulkopuolisena olemisesta, taistella vääryyttä vastaan sekä pohtia meille kaikille tuttuja tilanteita, kuten epäonnistumisia rakkaudessa ja raha-asioissa.

LÄHTEET

Covach, John & Flory, Andrew 2015. What’s That Sound?: An Introduction to Rock and Its History. 4. painos. New York: W. W. Norton & Company.