PARI SANAA KAUNIISTA LAULAMISESTA Elle Palmu

Pari sanaa kauniista

laulamisesta

Laula seuraavat fraasit mahdollisimman kauniisti: We are the champions, my friends. And we’ll keep on fighting ’till the end. We are the champions; we are the champions. No time for losers ’cos we are the champions of the world.

Hienosti meni. En oikeasti tiedä menikö se hienosti, mutta elän toivossa. Laulaminen on erikoinen ja vaikea laji. Juuri laulamasi fraasit voisi laulaa noin ziljoonalla eri tavalla, mutta todennäköisesti valitsit tämän Freddie Mercuryn tunnetuksi tekemän fraseerauksen:

Wiiiiii aar thö chääämpiöööns, mai freeeends. Änd wiiiil kiip on faideeeeng ’til thi eeeeend. Wiiii aar thö chääämpiöööns; wiiiii aaar thö chäääämpiöööns. Noooou taim for luuusörs, ’kos wiiii aaar thö chäääämpiöööns… Of thö wöööörld.

Ole hyvä. Päivän terapeuttinen lauluhetkesi tuli hoidettua tässä. Saatoit miettiä laulaessasi pyrkimyksiäsi laulaa mahdollisimman kauniisti, koska käskin laulamaan mahdollisimman kauniisti. Mutta satuitko miettimään, miltä näytit laulaessasi? Näytitkö mahdollisesti hyvältä? Kauniilta? Tyrmäävältä? Ehkä, ehkä et. Laulaminen on nimittäin myös siltä kannalta vaikea laji, että sitä tehdessä on usein hankalaa näyttää hyvältä, saatikka järkevältä. Jos sinulla riittää urheilumieltä, tai oikeastaan laulumieltä, kehotan laulamaan edellisen pätkän vielä kerran, mutta niin, että yrität näyttää mahdollisimman hyvältä samaan aikaan.

Nyt meni vaikeaksi. Naaman noin 30 lihasta tuntuvat yhtäkkiä hyvin monimutkaisilta liikutettavilta. Eikä se ole yhtään sen helpompaa peilin edessä (nimim. kokemusta on). Ongelmana on myös se, että kyseistä kappaletta on usein tapana laulaa melkein huutaen, niin että kaikki mahdolliset suustamme lähtevät partikkelit lentävät toiselle puolelle maapalloa. Ja valitettavasti huutaessaan ihminen ei ole yleensä kovin hyvännäköinen, vaikka kasvonpiirteet olisivat kuinka hienosti veistetyt ja ilmentäisi ihminen mitä tunnetilaa tahansa huutamalla. Tästä huolimatta tämä kappale on mahdollista laulaa todella kauniin näköisenä siinä missä minkä tahansa muukin kappale. Olemme nyt siis todennäköisesti samaa mieltä siitä, että musiikillisesti hyvän tai huonon laulamisen lisäksi on olemassa hyvännäköistä ja vähemmän hyvännäköistä laulamista. Sama pätee kaikkien instrumenttien soittamiseen, koska soittaessa vasta onkin hankalaa näyttää hyvältä, mutta tämän käsittely täytyy jättää toiselle kirjoitussessiolle.

Musiikillisesti ja visuaalisesti hyvä laulaminen eivät kuitenkaan aina kulje käsi kädessä, koska musiikillisesti kaunis laulaminen ei ole aina hyvännäköistä laulamista eikä hyvännäköinen laulaminen ole aina musiikillisesti kaunista. Ideaalitilanteessa laulajan laulaminen olisi kuitenkin sekä musiikillisesti että visuaalisesti kaunista. Itse musiikki on tietysti laulamisessa tärkeämpää kuin se, miltä laulaja näyttää laulaessaan. Lisäksi aina laulamisessa ei edes pyritä näyttämään hyvältä. Ja se on ihan ok. Itse kuitenkin pidän enemmän laulamisesta, jossa pyritään musiikilliseen kauneuteen kaikin tavoin, ja haluan myös kuunnella ja katsoa mieluummin laulajia, jotka näyttävät laulaessaan kohtuullisilta, tai jopa tyrmääviltä. Tämä voi kuulostaa pinnalliselta, mutta usein pinnalliset asiat merkitsevät enemmän kuin luulemmekaan tai haluaisimmekaan myöntää. Laulaessa kasvojen ilmeet ja asennot kertovat esimerkiksi paljon laulajan persoonasta, hänen tulkinnastaan, tunnelatauksensa määrästä ja laulutekniikastaan. Olen jaotellut erilaisia piirteitä, jotka mielestäni määrittelevät osaltaan, milloin laulaminen näyttää paremmalta tai huonommalta. Laulaminen ei näytä hyvältä, jos naamaa väännellään liikaa, tai toisaalta, jos sitä ei liikuteta juuri yhtään. Jos ilmeiden avulla ylinäytellään tai ollaan teeskenteleviä, laulu ei myöskään näytä mairittelevalta. Laulamista on vaikea katsoa, jos hampaiden väliin on jäänyt pinaattia, salaattia tai oikeastaan mitä vain, tai jos hampaissa on vaikka huulipunaa. Samoin jos kasvot ovat todella hikiset, laulaminen ei näytä kovin kivalta; paitsi mustavalkoisella tallenteella hikisyys ei näytä niin pahalta. Tiivistetysti sanoisin, että laulamista on ihana katsoa, jos laulaja näyttää siltä, että hän nauttii laulamisesta; jos laulajan persoonallisuus tulee hyvin esille; jos hänen laulutekniikkansa on vaivatonta eikä liian jännitteistä ja jos hän tulkitsee ilmaisuvoimaisesti, taidokkaasti ja tunteella. Lisäksi tunteiden ilmaisemisessa tulisi mielestäni löytää tasapaino sen välillä, ettei ilmeiden käyttö olisi liian vaisua, tai toisaalta liian holtitonta tai ylitsevuotavaa. Tunteiden koko kirjo tulisi olla käytössä, mutta niiden ilmentämisen tulisi tapahtua sopivien raamien sisällä. Tällaiset näkemykset muuttuvat tietysti paljon historian saatossa, ja ne vaihtelevat ihmisestä toiseen, mutta juuri tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että tällainen laulaminen on kivan näköistä. Hyvännäköisessä laulamisessa ei kuitenkaan välttämättä ole kyse siitä, onko itse naama kaunis vai ei. Toki kauniit kasvot auttavat, mutta lähinnä kyse on siitä, miten kasvojensa lihaksia käyttää. Parasta käyttöä kasvojen lihaksille on mielestäni hymyileminen. Hymyillen laulaminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa, mutta joka tapauksessa on mukavaa, jos joku väläyttää hymyään paljon laulaessaan, vaikkapa fraasien väleissä. Hymyilemisen ohella on olennaista, minkä verran suuta avataan. Suu ei saisi olla niin auki, että leukaperät natisevat liitoksissaan. Suuta täytyisi avata sen verran, että sanoja pystyy artikuloimaan hyvin. Yksittäisten ihmisten suun avaamisen määrän erojen lisäksi on kyse paljolti genresidonnaisesta ja kontekstisidonnaisesta piirteestä. Eri genreissä on vaihtelua siinä, mikä koetaan hyvännäköisenä lauluna.

Olen huomannut, että esimerkiksi valtavirtapopin musiikkivideoissa lau-

Julie Andrews elokuvassa Maija Poppanen (1964). Kuvakaappaus elokuvasta.

Maria Callas esiintymässä Hampurissa vuonna 1962. Kuvakaappaus konserttitaltioinnista Youtube-videopalvelussa.

laja ei avaa kovin paljon suutaan. Hänenhän ei tarvitse laulaa siinä tilanteessa ”oikeasti”, koska hänen tulee lipsynkata kappaleen sanat valmiiksi äänitetyn version kanssa, jolloin hän usein avaa suutaan paljon vähemmän, oli se sitten tietoinen esteettinen valinta tai ei. En usko, että suun avaamisen vähyyttä voisi laittaa laiskuudenkaan piikkiin, koska musiikkivideoita tehdessä pitää kuitenkin esiintyä täydellä teholla. Kiertueilla sitten taas suuta saatetaan avata vähemmän senkin takia, että miljoona kertaa veivatut biisit alkavat jo kyllästyttää. Minua esimerkiksi häiritsee, että Harry Styles avaa nykyään kovin vähän suutaan laulaessaan sekä livenä että musiikkivideoissa, vaikka laulu kuulostaisikin hyvältä ja vaikka hän onkin muuten hyvin ekspressiivinen musiikillisesti ja visuaalisesti.

Musikaalikappaleita laulaessa sitten taas yleensä avataan hyvin suuta ja artikuloidaan selkeästi, mutta joskus jopa hieman liikaa ja yli-innostuneesti. Toisaalta Hollywoodin kultakauden elokuvamusikaaleissa kaikki kappaleet lipsynkattiin, mutta silti laulajat avasivat tarpeeksi suutaan. Esimerkiksi Julie Andrews näyttää todella vakuuttavalta laulaessaan vaikkapa Maija Poppasessa (Mary Poppins, 1964), mutta vaikuttaakin siltä, että hän lauloi täysin voimin kuvauksissa, jotta laulu näyttäisi mahdollisimman aidolta. Musiikinlaji, jota laulaessa avataan kaikista eniten suuta, on tietysti ooppera. Oopperalaulutekniikka ja ilman mikkiä laulaminen vaatii sen, että suuta avataan tarpeeksi, jotta suusta lähtisi mahdollisimman paljon ääntä. Oopperalaulutekniikka saattaa toisaalta tehdä laulamisesta myös erittäin ruman näköistä. Sen takia oopperoita ei saisi kuvata liian läheltä niin, että katsoja näkee, kun kärpäset lentävät laulajan suuhun tai kun sylki lentää liian vahvojen konsonanttien seurauksena. Oopperaa on siis ehdottomasti vaikeinta laulaa kauniin näköisesti. Eräs oopperalaulaja on kuitenkin ylitse muiden tässä suhteessa. Hän on Maria Callas (1923–1977). Maria Callas oli viime vuosituhannen kuuluisin oopperalaulaja ja jopa yksi taitavimmista koskaan eläneistä oopperalaulajista. Hän näyttää aivan tyrmäävältä laulaessaan, ja siksi haluankin nimenomaan katsoa hänen laulamistaan. Voisin oikeastaan vain katsoa hänen laulamistaan ilman ääntä ja olla täysin tyytyväinen. Hänen laulaessaan näyttää melkein siltä, kuin hän ei laulaisi oopperaa, koska ooppera ei yleensä näytä niin hyvältä. Hän todellakin ilmaisi tunteitaan laulun kautta kauniisti ja osasi käyttää ilmeitään ja eleitään elastisesti tulkinnan palveluksessa. Callas sanoi eräässä haastattelussaan vuonna 1968 (The Callas Conversations: Volume 1): ”Before you sing a phrase you must always prepare it in your face and give it to the public – have it read in your mind. In other words, you think of the phrase, you prepare it on your face and then you actually perform it.” Hän puhui tässä nimenomaan bel canto -oopperalaulutyylistä, jota hän itse toteutti, mutta hän totesi tässä haastattelussa, että tämä periaate pätee kaikkiin oopperoihin. Itse lisäisin tähän, että tämä periaate toimii kaikessa laulussa. Tässä kohtaa laulamisen historiaa hyvä tulkinta edellyttää sitä, että sanoituksia miettii tarpeeksi syvällisesti ennen kuin laulaa niitä. Siksi jokaisen fraasin ilmentäminen kasvoilla ennen sen laulamista on hyödyllistä. La Divina, La Callas, on todiste siitä, kuinka voimakkaasti yleisö reagoi tällä tavalla laulettuihin sanoihin. Ottakaamme oppia hänestä.