KATSAUS SÄVELTÄJIEN MIELEEN SÄVELLYSTYÖN AIKANA

Teksti: Ville Aamurusko

Taiteidenvälisen tutkimuksen aikakausilehti Synteesin julkaisu 3/1987 oli suomalaisen oopperan erikoisnumero. Kyseisessä erikoisnumerossa on kolmen suomalaisen säveltäjän työpäiväkirjat oopperan sävellysprosessista: Einojuhani Rautavaaran Työpäiväkirja v/86v/87 koskee oopperaa Vincent (1985–87), Paavo Heinisen Veitsipäiväkirja oopperaa Veitsi (1985–88) ja Kalevi Ahon Kuukausi oopperan säveltämistä oopperaa Hyönteiselämää (1985–87). Synteesin päätoimittaja Eero Tarasti on valinnut nämä kolme säveltäjää siitä syystä, että he sävelsivät kyseisiä oopperoita tuohon aikaan Savonlinnan Oopperajuhlien järjestämään sävellyskilpailuun, jonka voittajateos esitettäisiin Oopperajuhlilla. Nämä päiväkirjat antavat korvaamatonta tietoa siitä, millainen prosessi säveltäminen on säveltäjän omasta näkökulmasta. Onhan tietenkin useiden eri säveltäjien päiväkirjoja julkaistu aikaisemminkin, mutta näissä kolmessa päiväkirjassa on se ainutlaatuista, että ne keskittyvät lähinnä sävellystyöhön eivätkä niinkään elämään ylipäätään. Lisäksi päiväkirjat tarjoavat katsauksen erityisesti paineenalaiseen säveltämiseen eikä vain vapaasti syntyvään luovaan työhön.

Mielenkiintoista on, että jokainen säveltäjä on kirjoittanut hyvin erilaisen tekstin. Aholla on todella seikkaperäinen ja Katsaus sanarikkain päiväkirja. Rautavaaran säveltäjien päiväkirja taas on mieleen lähes vastakohta Ahon päiväkirjalle. sävellystyön Nimittäin Rautaaikana vaaran päiväkirja on enemmän tajunnanvirtaa. Heininen taas kirjoittaa yhtä laajasti kuin Ahokin, mutta selkeä ero tulee siinä, millaista tekstiä he kirjoittavat. Aholla on huomattavasti päiväkirjamaisempi teksti, kun taas Heininen on enemmänkin avannut omia intentioitaan oopperan suhteen.

Rautavaaran päiväkirja päästää meidän ehkä lähimmäs sitä, mitä säveltäjän päässä liikkuu, kun hän säveltää massiivista teosta. Vaikka voi olla, että Heinisen analyyttinen tapa lähestyä sävellysprosessia on hänen tapansa käsitellä teosta päässänsä. Rautavaarakin avaa omia näkemyksiään siitä, miten hän päätyy ratkaisuihinsa, mutta hänen päiväkirjansa ei koostu kokonaan tästä toisin kuin Heinisen. Samoin Ahonkin päiväkirjassa esiintyy merkintöjä huonoista ja hyvistä sävellyspäivistä sekä pyöräreissuista lasten kanssa.

On myös mielenkiintoista, että päiväkirjoista näkee ylipäänsä säveltäjän tyylin säveltää. Aho on tunnettu siitä, että hän kirjoittaa ainoastaan viimeistellyn vaiheen paperille. Hän säveltää huolellisesti, ja jälki on jo alkuperäiskäsikirjoituksessa puhdasta. Rautavaara taas tuskailee projektiensa kanssa paljon. Usean päivän merkintä Rautavaaralla sisältää sanat ”taas uusiksi”. Yhdessä merkinnässä hän mainitsee Sisyfos-myytin. Tällä hän hakee mielikuvaa siitä, että hänen sävellystyönsä vierähtää alas kallion rinnettä kuin Sisyfoksen kivenlohkare, kun hän on jatkuvasti tyytymätön kätensä jälkeen. Rautavaaran päiväkirja on kuitenkin vaiherikkain, ja avaa meille paljon sitä, mistä hän inspiraationsa kerää. Hänen työnsä kanssa tuskailuun lienee syynä se, että hän on ainut, joka kirjoittaa itse koko libreton oopperaan. Heininen käyttää Veijo Meren näytelmää Runoilijan kuolema oopperansa libreton pohjana. Aho taas käyttää tšekkiläisten veljesten Josef ja Karel Čapekin näytelmää Kuvia hyönteisten elämästä (Ze života hmyzu) pohjana. Molemmat säveltäjät antavat kuitenkin oman äänensä kuulua libretossa, ja he ovatkin sitä itse rakentaneet. Vaikkakin Vincent perustuu maalari Vincent van Goghin elämään, niin se on silti oma työ luoda libretto tyhjästä, ja luoda koherentti oopperakokonaisuus.

Jos jonkun näiden kolmen säveltäjän päiväkirjasta haluaisi ottaa apua oman säveltämisprosessin aloittamiseen, niin lähestyisin ehkä eniten Heinistä. Hän avaa laajimmin sitä, millaista on säveltää oopperaa. Hän kirjottaa juuri sävellyspäiväkirjaa. Heininen kertoo meille, mistä koko työ lähtee alkuun ja miten se rakentuu matkan aikana. Tämä näkyy jo siinä, että Heinisen ensimmäinen päiväkirjamerkintä ei ole siltä päivältä, kun häntä pyydettiin kirjoittaman päiväkirjaa, vaan säveltäjä on merkinnyt päivämääräksi kryptisen ”??.7?.1984”, jolloin häneltä pyydettiin kilpailuteosta. Lisäksi hänen päiväkirjastaan on helppo noukkia ohjeita, miten säveltäjän tulisi suhtautua oopperan säveltämisprosessiin. Toisin sanoen Heininen käyttää päiväkirjaansa myös muistiinpanovihkona. Rautavaaran päiväkirja on sangen kryptinen, ja siinä jää esteettinen pohdinta enemmän teostasolle kuin oopperalle ylipäätään. Aholla taas jää päiväkirja hyvin päiväkirjamaiselle tasolle, mistä kertovat esimerkiksi merkinnät juhannuksenvietosta. Tietenkin ympärillä oleva elämä voi myös olla inspiroivaa ja merkityksellistä prosessin aikana. Onhan sävellys aina tietyllä tapaa ympäristönsä aikaansaamaa.

Ahon päiväkirjan tapauksessa tulee kuitenkin huomata, että hän antaa meille katsauksen työskentelyynsä vain kuukauden ajalta, mikä antaa huomattavan suppean katsauksen ottaen huomioon sen, kuinka kauan prosessissa kaiken kaikkiaan menee aikaa. Kuten hän päivänkirjansa päätteeksi toteaa, että vasta ensimmäinen näytös on valmis. Koko kuukauden ajan on ollut intensiivistä puurtamista yhden näytöksen eteen ja noin 200 partituurisivun mitalta. Päiväkirjasta ainakin välittyy todella hektinen tunnelma, ja ikään kuin jatkuva ”se on pian valmis” -tunne seuraa meitä, kunnes lopulta meille paljastuu, että kaikki se puurtaminen oli vasta ensimmäisen jakson loppu.

Vastapainoa Ahon suorastaan muurahaismaisen tehokkaalle, intensiiviselle työkuukaudelle antaa Rautavaaran maaninen jatkuva epäkohtien löytäminen. Ikään kuin molemmat noudattavat oopperansa aihetta sävellysprosessissaan. Heinisen oopperan librettoon perehdyttyä ehkä on parempi, että hän ei ottanut tavakseen tällaista metodisävellystä. Eihän Rautavaarakaan elänyt kuin van Gogh, mutta samanlainen riittämättömyyden tunne ja epävarmuus, joka seurasi van Goghia koko hänen elämänsä, näyttää olevan läsnä Rautavaaran päiväkirjassa. Kyseinen päiväkirja jättää myös meidät ikään kuin roikkumaan kallionkielekkeeltä. Välillä siitä välittyy sellainen viesti, ettei ooppera tulisi ikinä valmistumaan. Aika kuitenkin on näyttänyt meille toisin.

Heininen ja Rautavaara molemmat ovat samalla myös muiden sävellyspuuhien kanssa tekemissä. Rautavaara kertoo meille saaneensa ideoita pianokonserttoon (numero 2), ja Heininen puhuu tilatusta sellokonsertosta. Aho ei mainitse mitään muista projekteista, mutta täytyy ottaa huomioon, että Rautavaara ja Heininen pitivät päiväkirjaa kauemmin kuin Aho, jolloin myös tapahtumia mahtuu mukaan enemmän kuin perhejuhannus.

Näin sävellysprosesseja tarkastellessa lähes kolmekymmentä vuotta päiväkirjojen kirjoittamisen jälkeen on myös mielenkiintoista huomata, että Rautavaaralla ja Aholla oopperat ovat saaneet myös uuden elämän eri muodossa heidän teosluettelossaan. Molemmat ovat nimittäin ottaneet oopperoidensa aiheet mukaan sinfoniseen muotoon. Rautavaaran kuudes sinfonia (1992) lisänimeltään Vincentiana koostuu suurimmalta osalta oopperassa esiintyvistä aiheista. Samoin Ahon seitsemäs sinfonia (1988) lisänimeltään Hyönteissinfonia. Tähän voi myös vaikuttaa se, että Heininen voitti kyseisen sävellyskilpailun ja säveltäjät ovat halunneet antaa kyseisille sävellyksille uuden elämän, näin asettaen ne tuoreempaan kontekstiin. Tämän on kuitenkin vain spekulaatiota. Valitettavasti Heinisen tuotantoa en tunne niin hyvin, että tietäisin, onko hän myös rakentanut jonkin sinfoniansa Veitsen materiaaleista.

Itsekin aina aikaa löytäessäni tykkään laitella nuotteja musescoreen ja katsoa, tuleeko siitä millaista jälkeä. Olen huomannut, että tälle prosessille antaa hyvin paljon lisää potkua se, että lukee aikaisempien säveltäjien työskentelystä. Ne ovat opettavaisia, sillä säveltäjät avaavat ongelmiaan ja avaavat esteettisiä näkemyksiään, jotka vievät omaa ymmärrystäni musiikista eteenpäin, ja näin nuoteille alkaa löytyä paremmin paikkaa viivastolla. Tietenkin partituurien lukeminen on paras tapa opetella säveltämistä, mutta säveltäjän omat näkemykset elävöittävät mustejälkeä.