MIELIMUSIIKKI JA SIITÄ KYSYMISEN TAITO

TEKSTI Kaisa Jouste

”Millasta musaa sä kuuntelet?” on maailman vaikein kysymys. Kysyjä ei halua kuulla muutamaa virkettä pidempää vastausta eikä välttämättä edes sitä, millaisesta musiikista toinen oikeasti tykkää – ja vaikka haluaisikin, on mahdotonta vastata ajattelematta aivan liikaa. Petollinen tiedustelu pitää tahtomattakin sisällään pienempiä kysymyksiä, kuten ”Millasta musiikkia sä pidät siistinä?” ja ”Miten sä rajaat sun musiikkimaun?”, puhumattakaan ketkusta ”Millasesta musiikista sä ajattelet mun tykkäävän?”. Vastaaminen on täynnä sudenkuoppia. Liian suppea vastaus antaa tylsän kuvan ja liian laaja taas itseriittoisen. Pahin mahdollinen lausunto eli ”vähän kaikkee aika laidasta laitaan” paljastaa oitis, ettei vastaaja ymmärrä musiikista yhtään mitään. Hyvä vastaus pitää sisällään tarkennettuja genrejä, mahdollisesti 2–4 artistiesimerkkiä ja tiiviin aikajanan (esimerkiksi “brittirokkii niinku sillee aik paljon just Blurii ja öö vähä ehk hevimpää täs viime aikoin”).

Se, mitä itse vastaan puolituttujen ja tindermatchien ikuisesti toistuvaan kysymykseen, kuuluu jotakuinkin seuraavasti: ”Pehmosta rokkia, Strokesii ja tommosta, suomi-indiee, niinku Antti Autio on viime aikoina ollu tosi kova, ja poppiräppiä, esim Doja Cat bängää kyl vidusti”, eikä se ole valhekaan, mutta silti aika kaukana koko totuudesta. Jos statsforspotify.comia on uskominen, viimeisen puolen vuoden aikana eniten kuuntelemani kolme genreä ovat suomirock, suomi-indie ja suomipop. En silti ikinä sanoisi vastauksessani, että kuuntelen ”enimmäkseen kotimaista musaa”, vaikka tilastotiedon valossa näin onkin. Ei kai mielimusiikki voi olla vain sitä, mitä todella eniten kuuntelee, vaan siihen täytyy liittyä myös tietoinen valinta tehdä tietystä musiikista erityistä – antaa sille mielimusiikin arvo?

Väitän mielimusiikkityyppejä olevan enemmänkin kuin salonkikelpoinen listavastaus ja ajallisesti eniten kulutettu musiikki. Esimerkiksi Robin, One Direction ja Anssi Kelan varhainen tuotanto kuuluvat joukkoon, jota olen joskus kuunnellut todella paljon, mutta nykyään harvemmin: vanhat lempparit. Ne ovat sellaisia artisteja ja levyjä, jotka eivät ole enää aktiivisessa soitossa, mutta silti toimivat vuodesta toiseen, eikä niihin oikeastaan kyllästy koskaan. Niitä kuuntelemalla pääsee poikkeuksetta palaamaan tiettyyn takavuosien auvoiseen mielentilaan. Vanhat ikuisuussuosikit ne vasta ovatkin omalla tavallaan mielimusiikkia – luopuisin paljon mieluummin mistä tahansa viimeaikaisesta löydöksestäni kuin näistä kappaleista – jotenkin Robinia ei silti olisi luontevaa listata mielimusiikkikysymyksen vastauksen jatkeeksi.

Vanhoilla lemppareilla on jotain yhteistä niin sanotun ”guilty pleasure” -musiikin kanssa, joka edustaa noloja suosikkeja. Vanhemmiten sitä häpeää lemppareitaan vähemmän ja vähemmän, mutta on silti lukuisia artisteja, joita kuunnellessani

laitan yksityisen istunnon päälle. En aio niitä myöskään tässä listata. Olisi outoa pitää mielimusiikkinaan kappaleita, joita ei kehtaa edes myöntää kuuntelevansa, vaikka toisaalta niistä pitäminen on vilpittömämpää kuin minkään sellaisen, mitä jaetaan Instagram-tarinaan – siinä on aina performatiivinen ulottuvuus, joka guilty pleasure -biiseistä kokonaan puuttuu.

Mielimusiikista irrallinen hyvä musiikki, jota ei kuitenkaan kuuntele itse, on kunnioitusmusiikkia. On valtava liuta yhtyeitä ja genrejä, joita pidän siisteinä ja eittämättä hyvinä, mutten silti syystä tai toisesta tule kuunnelleeksi niitä. Arvostan Queeniä, Taylor Swiftiä ja Oskar Merikantoa, muttei ole sellaista tilannetta, jossa päättäisin laittaa jotakin niistä soimaan kuulokkeistani. Jos joku sanoo kuuntelevansa paljon Yonaa, ajattelen, että vau cool, vaikka en itse häntä soittaisikaan. Jonkun muun musiikkimaku voi olla hyvä, vaikkei se vastaisi omaa. Kuitenkin väitän, että kenenkään musiikkimakua ei saisi pitää parempana kuin omaa. Kunnioitusmusiikki on guilty pleasuren vastakohta, johon liittyy nimenomaan itse musiikin ulkopuolinen, usein performatiivinen ulottuvuus. Vaikka arvostamiaan yhtyeitä tekisi mieli alkaa listata mielimusiikkivastaukseensa, on se varsin typerää, vaikka tavallaan kysymys onkin juuri sillä tavalla ovela, että olisi helppoa keskittyä musiikin luomiin mielikuviin itse soitannan sijaan.

Sitten on vielä aivan erityinen laji, jota nimitän itse sielulauluiksi. Kappaleet, jotka syystä tai toisesta kumuloituvat valtaviksi, elämää suuremmiksi kokemuksiksi, tuntuvat mielettömän merkittäviltä ja saavat pysähtymään, katsomaan uudesta näkökulmasta ja tajuamaan jotakin auttamattoman tärkeää, mitä ei kuitenkaan osaa selittää tai täysin ymmärtää. Olen kuvaillut kokemusta sanomalla, että kappale ”menee sieluun”, koska siltä se tuntuu. Tällaisia kappaleita on minulla tullut vastaan tähän mennessä kuusi. Tuntuisi ylevältä supistaa mielimusiikin käsite tällaisiin ravisuttaviin erikoistapauksiin, maailman parhaimpiin ja upeimpiin kappaleisiin, mutta jotenkin ajattelen niiden olevan selittämättömyydessään mielimusiikin yläpuolella. Siksi ne ovatkin sielumusiikkia. Uuteen ihmiseen tutustuessa tahtoisin kuulla kysyttävän esimerkiksi ”Mikä on päivän biisi?”, ”Minkä levyn oot hankkinu viimeks?”, ”Mikä on sun kevätfiilisbändi?” tai yksinkertaisimmillaan ylipäätään jotakin nimenomaan viimeaikaisista suosikeista. ”Millasta musaa sä kuuntelet?” on irvokas kysymyspommi, joka ei anna tarvittavia raameja suhteellisen kokoisen vastauksen saamiseen. Aikaan tai fiilikseen sidottu muotoilu on paljon tarkoituksenmukaisempi kuin laajat ja abstraktit, koko musiikkimakua koskevat tiedustelut, sillä vastauksen voi rakentaa konkreettiselle alustalle. Uskon, että näiden kysymysten herättelemät vastaukset todella kertovat jotakin kiinnostavaa vastaajasta ja ovat muutenkin hyviä synnyttämään keskustelua. Ylipäätään erilaisten lempimusiikkien utelua ei pitäisi lopettaa, sillä aihe on suunnattoman hedelmällinen – kunhan vain tajuaa kysyä oikein, on mahdollista upota tuntikausiksi eri biisien, artistien ja bändien ihmeelliseen kykyyn vaikuttaa meihin hyvin eri tavoin, ja mikäpä olisi kiehtovampaa kuin se?