KUUNTELEN, SIIS KUVITTELEN

TEKSTI Elle Palmu

Think Pink!” huudahtaa muotilehden toimittaja Funny Face -musikaalielokuvan (1957) ensimmäisessä kohtauksessa ja laulussa, kun hänen päähänsä pälkähtää idea tehdä pinkistä uusi hittiväri amerikkalaiselle naiselle. Kappaleen sanoituksen ja visuaalisten elementtien kautta värjätään katsojan koko maailma pinkiksi keittiön tiskialtaasta lähtien. Kuten arvata saattaa, tuon kappaleen aikana on lähes mahdotonta ajatella mitään muuta kuin pinkkiä.

On kiinnostavaa pohtia, kuinka moninaisia asioita päässämme pyörii kuunnellessamme musiikkia. Musiikki kuvastaa koko elämän kirjoa, joten se saa meidät ajattelemaan, tuntemaan ja kuvittelemaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Musiikki aktivoi kuuloaistimme lisäksi muitakin aisteja. Esimerkiksi visuaalisten asioiden kuvittelu on merkittävä ilmiö musiikin kuuntelussa. Musiikki herättää mielikuvituksemme eloon ja antaa sananmukaisesti mielellemme kuvitusta.

Mielikuvituksemme laukkaa hieman eri tavoilla sen mukaan, olemmeko nähneet kuuntelemaamme kappaleeseen liittyvää visuaalista materiaalia vai emme ja kuinka aktiivisesti käytämme mielikuvitustamme. Joskus saatamme olla niin keskittyneitä soivaan ainekseen, että päämme on vain täynnä auditiivisia kuulokuvia, emmekä mieti oikeastaan mitään muuta. Itse olen kuitenkin huomannut, että suurimman osan ajasta ajattelen myös visuaalisia asioita kuunnellessani.

Mielikuvitukseni laukkaaminen on mielestäni ehkä kaikkein vaivattominta musikaalikappaleiden kuuntelun kohdalla, jos olen nähnyt kuuntelemani musikaalin elokuvaversion tai sen tuotannon teatterilavalla. Joka kerta kun kuuntelen esimerkiksi alussa mainitsemaani Think Pink -kappaletta, mielessäni pyörivät elokuvassa tämän kappaleen aikana olevat otokset, enkä keksi itse oikeastaan mitään uutta kuvitusta siihen. Tämä ei silti tarkoita sitä, että musikaalikappaleiden kuunteleminen olisi yhtään vähemmän mukavaa tai hauskaa, vaikka niihin ei tule keksittyä omaa kuvitusta. Saan siitä pikemminkin iloa, kun voin palata rakastamani elokuvan maailmaan pelkän kuuntelemisen ja oman muistini

Kuvatekstiin tulee kirjoittajan ehdottama kuvateksti ja kuvan tekijätiedot.

Muotilehden toimittaja Maggie Prescott (Kay Thompson) elokuvassa Funny Face

avulla ja ikään kuin matkustaa toiseen maailmaan. Esimerkiksi kuuntelemalla Julie Andrewsin laulamaa The Sound of Music -musikaalielokuvan (1965) tunnuskappaletta voin matkustaa henkeäsalpaavien Alppien lumisten huippujen keskelle ja saada siitä paljon mielihyvää.

Itse asiassa musikaalien kappaleiden kuunteleminen saattaa olla jopa vaivalloista, jos emme ole nähneet niihin liittyviä kohtauksia. Kuuntelin Lin-Manuel Mirandan luomaa Hamilton: An American Musical -musikaalia (2015) ennen kuin näin sen elokuvataltioinnin, mutta esimerkiksi jotkut kappaleiden sisältämistä vitseistä eivät välittyneet kokonaan pelkästään kuuntelemalla, vaan tajusin vasta katsoessani esitystä, että jokin kohta olikin hauska. Ymmärsin muutenkin kaikki kyseisen musikaalin kappaleet paljon paremmin vasta, kun näin ne esitettyinä.

Toisaalta myös kuunnellessamme musiikkia muista sellaisista elokuvista tai sarjoista, jotka eivät ole musikaaleja, ajattelemme mahdollisesti tarinan tapahtumia ja visuaalista ilmettä. Esimerkiksi jos kuuntelen John Williamsin säveltämää Jurassic Parkin (1993) musiikkia, kuvittelen mielessäni tietysti dinosauruksia ja kyseisen elokuvan tapahtumia ja näkymiä. Samoin jos kuuntelen vaikkapa Henry Mancinin säveltämää Breakfast at Tiffany’s -elokuvan (1961) musiikkia, muistelen New Yorkin maisemia ja tunnelmaa ja ihania Hubert de Givenchyn suunnittelemia asuja Audrey Hepburnille.

Mitä jos kuuntelemamme musiikki ei liity mihinkään elokuvaan tai lavaproduktioon? Silloin

mietimme artistin, yhtyeen tai orkesterin visuaalista ulkoasua ja esiintymistyyliä tai kappaleeseen liittyvää musiikkivideota, edellyttäen tietysti, että olemme nähneet kuvia tai videoita artistista tai olleet heidän konsertissaan. Esimerkiksi joka kerta kun kuuntelen Céline Dionin laulamaa kappaletta Ne partez pas sans moi, joka voitti vuoden 1988 Eurovision-laulukilpailun, mietin Dionin kyseisen kappaleen euroviisuesitystä ja hänen päällään ollutta valkoista bleiseriä olkatoppauksineen yhdistettynä valkoiseen lyhyeen tyllihameeseen sekä Dionille tyypillisiä käsiliikkeitä, joita hän tekee esiintyessään.

Kuuntelemamme levyn kansikuva vaikuttaa lisäksi paljon mielessämme näkyviin visuaalisiin mielikuviin. Levynkansi luo osaltaan tietyn tunnelman albumille ja on tietysti varsinkin ennen vanhaan ollut avainasemassa levyn menestyksekkäässä myynnissä. Esimerkiksi kuunnellessani Barbra Streisandin People-levyä (1964) kuvittelen levyn kannen perusteella, että Streisandilla on ollut levyn nauhoituksissa polkkatukka ja päällään valkoiset housut ja punavalkoraidallinen paita, vaikka todellisuudessa hän ei ole varmastikaan näyttänyt juuri siltä kuin levyn kannessa. Samoin kyseisen kuvan utuisuus sopii hyvin levyllä käytettyjen mikrofonien soundiin ja luo tyylikkään tunnelman levyn kuuntelulle.

Entä jos emme olekaan nähneet mitään visuaalista materiaalia kuulemastamme musiikista? Mitä jää jäljelle, jos meiltä on riisuttu kaikki mahdollisuudet kuvitella jotain, jonka on jo joskus aiemmin nähnyt? Mielikuvituksemme ansiosta meillä on silti tietysti kaikki mahdollisuudet kuvitella visuaalisia asioita. Mielikuvituksemme laukka ei ole välttämättä edes vaivalloisempaa, vaan jopa vapaampaa, koska saamme keksiä kuvitusta ihan itse. Emme koskaan kuuntele musiikkia musiikillisesta ja kulttuurillisesta tyhjiöstä käsin, joten silloinkin, kun kuulemme kokonaan uuden kappaleen sellaisesta genrestä, jota emme tunne, yritämme yhdistää sen jo tietämäämme musiikkiin tai muihin tietämiimme asioihin kappaleen tunnelman, rytmin, melodian, sanoituksen, soitinnuksen, laulutavan ja muiden piirteiden perusteella. Mielikuvituksemme ja aiemmat tietomme siis täyttävät niitä aukkoja, joita aiemmin tuntematon kappale rei’ittää kuuntelukokemukseemme sitä mukaa kun kappale etenee.

Monesti kappaleen tunnelma tuo mieleen visuaalisia asioita. Esimerkiksi jonkin kappaleen kesäisestä ja menevästä tunnelmasta meille voi tulla mieleen kaunis avoauto ja auton kyydissä olevien ihmisten aurinkolasit ja hulmuavat hiukset. Ranskalaisten chansoneiden tunnelmat kuljettavat ajatuksemme vaik-

kapa Pariisiin Seinen varrelle ja Eiffel-tornin kupeeseen. Syksyisten kappaleiden kohdalla sitten taas ajattelemme puista putoavia värikkäitä lehtiä, ja niin edelleen. Osa visuaalisista mielikuvista perustuu itse kokemiimme ja näkemiimme asioihin, ja osa koko elämämme aikana nähtyjen kuvien, videoiden ja elokuvien kuvastoon.

Kappaleiden sanoitukset ovat myös omiaan maalaamaan visuaalisia mielikuvia ajatuksiimme. Sanoitusten kirjoittajat ikään kuin kontrolloivat mielikuvitustamme yhdistelemällä sanoja ja lauseita haluamallaan tavalla. Silti sanoittajan omat mielikuvat eivät välity suoraan samanlaisina kappaleen kuuntelijalle. Jokaisen mielikuvitus on erilainen, joten sanoitusten vastaanotossa määrittyy paljolti se, että miltä mielessämme oleva kuvitus lopulta näyttää.

On siis selvää, että visuaalisilla mielikuvilla on olennainen osa kuuntelukokemuksessamme. Voimme käyttää mielikuvitustamme tahdonalaisesti ja aktiivisesti, mutta sen lisäksi monet mielikuvat heräävät ajattelussamme ikään kuin automaattisesti, tai vain alitajuisesti. Toiseksi on kiinnostavaa, miten visuaaliset mielikuvat vaikuttavat musiikkimakuumme. Sen välillä, millaisista visuaalisista mielikuvista pidämme ja

Frank Sinatra vuonna 1947. (kuva: William P. Gottlieb)

mitä musiikkia kuuntelemme, on yleensä jokin yhteys. Yhteys on vahvempi, jos pidämme paljon jostain artistista tai lajityypistä. Saatamme kuunnella valmiiden soittolistojen seassa olevia kappaleita, joiden esittäjän nimeä emme edes tiedä, jolloin visuaalisilla asioilla ei ole oikeastaan merkitystä. Sitä vastoin, jos fanitamme jotain artistia, meille voi olla paljonkin merkitystä, millainen artistin ulkoasu on, millaisia hänen albumiensa kannet, konserttinsa tai musiikkivideonsa ovat visuaalisesti ja millaisia mielikuvia hänen musiikistaan tulee päähämme.

Tämä periaate toimii itselläni ainakin myös toisinpäin. Vältän yleensä sellaisen musiikin kuuntelemista, jonka visuaalisista mielleyhtymistä tai visuaalisesta ilmeestä en pidä, vaikka en varsinaisesi inhoaisi itse musiikkia. Pidän esimerkiksi suomalaisen artistin Alman äänestä, mutta minun on todella hankalaa kuunnella hänen musiikkiaan, koska en voi olla ajattelematta samalla hänen räikeän värisiä hiuksiaan, joista en pidä. Samoin on rap-musiikin laita. Pidän paljon esimerkiksi rap-musiikin rytmiikasta, mutta en yleensä kuuntele sitä, koska en pidä sen tunnelman ja sanoitusten luomasta visuaalisesta maailmasta. Siksi kuuntelenkin paljon Barbra Streisandin kappaleita, koska voin luottaa siihen, että hänellä itsellään on aina tyylikäs ulkoasu ja jokaisen hänen tekemänsä projektin visuaalinen ilme edustaa sellaista tyyliä, josta pidän. Kuuntelen siis sellaista musiikkia, jonka visuaalisuus vastaa omia mieltymyksiäni ja ihanteitani.

Musiikkimakuun vaikuttaviin visuaalisiin piirteisiin lukeutuvat esimerkiksi visuaaliset tunnusmerkit, joita artistilla on tärkeää olla vähintään yksi tunnistettavuuden ja kaupallisuuden lisäämiseksi. On siksi ymmärrettävää, että levy-yhtiöillä saattaa olla isokin koneisto artistin imagon luomiseen, ylläpitämiseen ja uudelleenluomiseen. Samoin klassisen musiikin kentällä yksittäisten muusikoiden ja orkesterien on koko ajan yhä tärkeämpää luoda omanlainen visuaalinen ilmeensä musiikillisen ja ohjelmistollisen erottuvuuden lisäksi. Esimerkiksi jokaisella orkesterilla on aina hyvin tarkka konserttikohtainen pukukoodi naisten sukkahousujen väristä lähtien, jotta orkesterilla olisi yhdenmukainen visuaalinen ilme lavalla. Tietty visuaalinen ilme tuo orkesterille tai yksittäiselle klassisen musiikin artistille uskottavuutta ja tunnistettavuutta. Esimerkiksi viulisti Anne-Sophie Mutterin visuaalinen ”tavaramerkki” on tyköistuva olkaimeton iltapuku. Populaari- ja viihdemusiikin maailmassa voimme tunnistaa esimerkiksi Elvis Presleyn hiustyylistään, Queenin pelkistä Freddie Mercuryn hampaista, Robinin eriparikengistään, Miles Davisin soittoasennostaan, Nana Mouskourin mustista silmälaseistaan, tai vaikka Barbra Streisandin nenästään.

Jos tiettyä tunnistettavaa visuaalista piirrettä ei ole, on olennaista, että artistin visuaalinen ilme kuitenkin sijoittaa hänet ainakin yleisemmällä tasolla tiettyyn genreen tai aikakauteen. Esimerkiksi vanhan ajan jazzkappaleita laulavan croonerin tunnistaa tummasta puvusta tai smokista ja rusetista. Jos Bing Crosbyllä, Frank Sinatralla ja Dean Martinilla ei olisi ollut kyseistä univormua päällä, he eivät todennäköisesti olisi olleet aivan niin menestyneitä, kuin he olivat. Heidän herrasmiesmäinen ulkoasunsa ja letkeä läsnäolonsa viestivät tiettyä rentoa, amerikkalaista eleganssia, joka vetoaa visuaalisena brändinä edelleen yleisöihin ympäri maailman.

Ajoittain artistit kuitenkin luovat nahkansa musiikillisesti, mutta myös visuaalisesti. Tällaiset muodonmuutokset saattavat karsia sellaiset kuuntelijat pois, jotka ovat liian kiintyneitä artistin edelliseen visuaaliseen ilmeeseen. Väittäisin esimerkiksi, että jos Frank Sinatra olisi yhtäkkiä päättänytkin kasvattaa pitkät hiukset ja esiintyä verryttelyasussa, yleisö olisi ollut vähintäänkin ihmeissään ja tyytymätön. Sitten taas hiljattain uuden tulemisen tehneen Adelen albumin 30 sekä musiikillista kuulokuvaa että visuaalista ilmettä voidaan sanoa onnistuneeksi. Hän onnistui nimittäin pysymään juuri sopivasti samanlaisena kuin aina ennenkin, mutta tarjoamaan tarpeeksi jotain uudenlaista ja erilaista aiempaan tuotantoonsa verrattuna.

Visuaalisilla asioilla on siis paljon merkitystä musiikkimaailmassa. Ihminen ei voi nähdä näkymättömiä asioita, mutta voimme silti ajatella abstrakteja asioita ja kuvitella visuaalisia asioita. Soiva musiikki on näkymätöntä, ellei mielemme kuvitus tee siitä näkyvää. Siksi sekä fyysinen näköaistimme että visuaalinen kuvittelukykymme ovat avainasemassa musiikin kuuntelussa. Mielessämme herää mielikuvia sekä aiemmin näkemämme visuaalisen materiaalin että oman luovuutemme pohjalta. Musiikin laukaisemat mielikuvat ovat myös yhteydessä musiikkimakuumme. Kuuntelemme sellaista musiikkia, johon liittyviä asioita haluamme nähdä joko fyysisin tai sielumme silmin. Filosofi René Descartes totesi 1600-luvulla: ”Ajattelen, siis olen.” Vaikka ajattelemme monia muitakin asioita kuunnellessamme musiikkia, jokainen meistä voi todeta: ”Kuuntelen, siis kuvittelen.”