MATKALLA KOTIIN

– HAJANAISIA HUOMIOITA UNG NORDISK MUSIK -FESTIVAALISTA PISPALASSA 29.8.2020

TEKSTI GABRIEL KORHONEN

Etuna keskustassa asumisessa on se, että jos nukkuu pommiin ja myöhästyy julkisen liikenteen yhteydestä, voi omaa myöhästymistään usein kompensoida reippaudella. Niinpä ratikan kurvattua kulman taakse ilman minua, käännyin kaupunkipyörien puoleen. Perjantai-illan jäljiltä yksi pyörä oli kyllä jäänyt asemalle, mutta siitäkin joku kekseliäs oli irrottanut ketjut. Onneksi keskustassa asuessa myöhästymisen lisäksi myös huonoa onnea voi usein kompensoida reippaudella. Niinpä sinä lauantai-aamuna kello 7.40 junaan kohti Tamperetta juoksi erään ainejärjestölehden päätoimittaja.

Lauantain aamujunassa stressitaso kääntyi laskuun Hämeenlinnan kohdalla. Vanajaveden ympäröivä sumuinen maisema sai minut ajattelemaan luonnon romantisointia ja toisaalta nykyihmisen väitettyä vieraantuneisuutta. Ainakin se on totta, että monet sanovat nauttivansa metsässä kulkemisesta. Toisaalta helsinkiläisen tai helsinkiläistyneen ihmisen suhde hyttysiin, punkkeihin tai valkoposkihanhiin kertoo toisenlaista tarinaa: meille kelpaa idealisoitu ja hyödyllinen osa luontoa, mutta mielellään se ei saisi vaikuttaa arkeen tai tulla muutenkaan liiaksi iholle. R-junassa kuulutettiin kasvomaskeista. Ihminen on luonnossa haavoittuvainen voittaja, jonka suurin uhka on sen itsensä harjoittama silmitön terrori omaa ekosysteemiään kohtaan. Toijalan puukirkko yllätti kuitenkin kauneudellaan. Saavuin lopulta Tampereelle. Olin varannut junalipun siten, että saatoin kiireettä suunnata kohti Pispalaa. Siellä minun oli tarkoitus osallistua Ung Nordisk Musik -festivaalille, jonka vuoden 2020 otsikkona on tällä hetkellä lukemasi Synkooppilehden numeron teemaan nähden lähes kiusallisen hyvin yhteen sopiva “Music Ecology”.

Romantisoitu käsitys luonnosta osoittaa todellisuudessa siitä etääntymistä. Oma romantisoitu käsitykseni Tampereesta ja Pispalasta ehkä osaltaan kertoo omasta vieraantumisestani vanhasta kotikaupungistani. En enää muista katujen nimiä, en osaa valita bussia numeron perusteella tai tiedä, missä keskustan ilmaiset vessat sijaitsevat. Varsinkin viimeinen kohta on mielestäni vitaalia kaupunkituntemusta, mistä syystä tunsin syvää häpeää kävellessäni ulos Stockmannilta todettuani tietoni tässä kategoriassa auttamatta vanhentuneen. Huomasin olevani sekä nälkäinen että kahvin tarpeessa, joten ennen Pispalaa suuntasin Pyynikin näkötornille ja sieltä kahvin ja kuuluisan munkin kanssa ympäröivään kalliomaastoon. Pari aamupäivän tuntia voi hyvin kuluttaa harhailemalla päämäärättömästi Pyynikin luonnossa, seisahtuen välillä näköalapaikoille, morotella tuulipukukansaa oman maun mukaan. Pari aamupäivän tuntia voi tuijotella väsyneenä ja kuumissaan Pyhäjärvelle mitään näkemättä.

Pyynikkiläistä kalliomaisemaa Pyhäjärvelle päin. Kuva: Gabriel Korhonen

Lopulta oli aika laskeutua Tahmelan rantaan, ja siten saapua vihdoin Pispalan historiallisen taajaväkisen yhdyskunnan piiriin, siis pulteriaidan yli Tampereelta Pispalaan. Vanhat tehdas- ja rakennustyöntekijöiden 1900-luvun alussa rakentamat kaavoittamattomat, sikin sokin sijoitellut puutalot saavat rinnalleen varsinkin Tahmelassa mielettömät, 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa rakennetut miljoonakartanot. Romantisointi on muuttanut Pispalaa trendikkääksi ja halutuksi kiinteistönomistajan taivaaksi, jossa neliöhinnat huitelevat Tampereen korkeimpien joukossa. Tämä kehitys on tuskin loppumassa. UNM-festivaali alkaa osaltani Tahmelan huvilan edestä, jossa saan lipun Pispalaa kiertäville konserteille. Miksi liput jaettiin Tahmelan huvilalla, kun ensimmäinen konsertti oli Mahdollisuuksien tilassa, lyhyen kävelymatkan päässä? Luultavasti kyseessä oli juoni saada osallistujat kävelemään Pispalassa, tai kontrolloida eri yleisöjen lähtöaikoja konsertteihin (lähtöjä kotikonserttikävelylle oli useita), mutta tarkoitus jäi joka tapauksessa hieman epäselväksi.

Saalis ja saalistaja. Kuva: Markku Uusitalo.

Ung Nordisk Musik on nimensä mukaisesti nuorten pohjoismaisten säveltäjien musiikkiin keskittyvä taidemusiikin festivaali, joka järjestetään vuosittain vaihtuvassa lokaatiossa. Tämän vuoden festivaali toi Tampereelle yhteensä kahdeksan teemoitettua konserttia ja konserttisarjaa. Osallistuinkin siis lauantaina kolmeen eri sarjaan, viiteen eri konserttiin ja neljäntoista eri teoksen esityksiin. Jotta tämä reportaasi ei ylittäisi sille asetettua jaaritteluylärajaa, esittelen tässä viisi kokemaani teosta kronologisessa järjestyksessä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että esittelemieni teosten valintakriteerit eivät edusta minkään ajattelutavan tai koulukunnan, analyyttis-kriittisen kuuntelun tai ylivertaisen tyylitajun suodattamaa best of the best -valikoimaa kuulemastani musiikista. Näille viidelle teokselle yhteistä on se, että niillä ei ole juurikaan mitään yhteistä.

Pispalan kotikonserttisarjan (Nature of Distance) ensimmäinen teos Mahdollisuuksien tilassa oli hyppy suoraan altaan syvään ja kylmään päähän. Joss Smithin teos Critical Distance on sävelletty kahdelle muusikolle ja yhdelle instrumentille. Saksofonia soitti Suvi Linnovaara puhaltajan ja saaliin roolissa sekä Annika Granlund fonin näp-

päimillä ja saalistajan roolissa. Saksofonin kelloosa peitettiin foliolla, jotta saaliseläimen hengitys sekä fonin äänen eläimellisimmät spektrit tulivat parhaiten esiin teoksessa. Sävellyksen juju on siinä, että muusikot esittävät saalistajan lähestymisen ja iskemisen vaikutuksia saaliiseen. Kuulija samaistetaan saaliiseen: raskas saksofonin läpi kulkeva hengitys sekä kauhuun ja epätoivoisen puolustautumiseen liittyvät äänet tekivät ainakin minuun fyysisen vaikutuksen. Saaliin keuhkojen pullistumista ja tyhjentymistä saattoi katsojana seurata myös tuijottamalla supistuvaa ja laajenevaa foliokalvoa. “Kaikki me ollaan eläimiä” totesi Ismo Alanko aikoinaan ja tämä teos tuntuu alleviivaavan samaa teesiä.

Tämän jälkeen edessä oli kävely Pispalan portaita suoraan harjun laelle. Portaita on 310 ja niiden vieressä on ekologian näkökulmasta harvinaista rinneniittyä ja siten myös uniikkeja kasveja joita en osaa mainita nimeltä. Niistä voi Pispalan matkailija lukea portaiden puolivälissä olevasta kyltistä.

Harjun laelta matka jatkui alas, Rajaportin yleisen saunan vieressä olevaan Pispalan kirjastoon. Siellä esitettiin ruotsinkielinen yksinlaulu, joka oli ilmeisesti humoristinen mutta en häpeäkseni osannut toista kotimaista tarpeeksi hyvin nauraakseni muiden mukana. Teksti koostui Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Elfride Jelinekin The Piano Teacher teoksesta napatuista pätkistä, jotka oltiin käännetty ruotsiksi ja jotka ruotsalainen säveltäjä Ylva Fred oli valikoinut ja säveltänyt yksinlauluksi mezzosopraanolle. Toistuva viittaus Bob Dylaniin “Times they are a changing” ei auttanut minua ymmärtämään tekstiä sen enempää mutta se tuntui toimivan vitsin punch-linena. Meeri Pulakan esittämänä tekstiä käsittämätönkin yleisön jäsen kuitenkin saattoi nauttia tästä koomisen oopperan tuulahduksesta oikein mieluisissa merkeissä ahtaassa pikku kirjastossa. Kirjaston ulkopuolella juttelin yhden festarin tuottajan, Matilda Seppälän kanssa festivaalista. Se järjestetään aika lailla vapaaehtoisvoimin ja on osoitus nuoren pohjoismaisen kulttuuriväen periksiantamattomasta intohimosta, joka mahdollistaa kokoaan suuremman festivaalin järjestämisen minimaalisella budjetilla.

Lyhyen rupattelun jälkeen jatkoin matkaa kohti yhtä Tampereen monesta rumasta kirkosta. Ateistisesta heräämisestä johtuen viimeiseksi kotiseurakunnakseni jäänyt Pispalan kirkko on säilyttänyt charminsa. Jonkinlaisista valkoisista elementtilaatoista sommiteltu julkisivu on yhä sään harmaantama, muotokielen vedellä jatkettu Bauhaus ulottuu myös sisäpuolelle. Kirkkosali kuitenkin toimii akustisesti ja se riittänee korvat auki ja silmät kiinni saapuneelle yleisölle.

Kirkossa konsertoi TEMA -jousikvartetti, jonka käsissä nuorten nykysäveltäjien kamarimusiikki nousi kirkon kattoa korkeammalle. Tästä konsertista (Dual Reality) voisin mainita useammankin säveltäjän ja teoksen, kuten esimerkiksi Aino Tenkasen ja hänen teoksensa Uneen putoan, jossa äänitekstuurit loistivat, mutta pitäydyn kuitenkin kuvaamaan tarkemmin vain yhtä kappaletta. Virossa opiskelevan milanolaisen Fabrizio Nastarin Rovine käsittelee Radetzky-marssissa piilevää ironiaa. Milanolaiset kuuntelevat vuosittain kaupungin 1800-luvulla vallanneen ja sen asukkaiden ihmisoikeuksia silmittömästi talloneen Joseph Radetzky von Radetzin kunniaksi sävellettyä marssia osana uuden vuoden juhlintaa. Nastarin teoksessa tavoitetaan juuri ironian katkerat ulottuvuudet, unohtamatta painostavia lainauksia marssista itsestään. Humoristiseen ironiaan tottuneen sukupolven edustajalle Nastarin teos herättelee huomaamaan ironian ahdistavampia puolia, tuoden omalla tavallaan mieleen Šostakovitšin musiikin. Samaa ahdistavaa ironiaa voisi löytää nykyihmisen luontosuhteesta.

Katkeraa ironiaa on kenties siinäkin että rumaksi mielessäni haukkuma kirkko tarjosi konsertin jälkeen ilmaisen (ja vegaanisen) ruokailun, mikä säästi kukkarostani rahat kaljatuoppiin seuraavassa konserttikohteessa. Vastavirta-Klubilla oluen lisäksi korvatulpat osoittautuivat tarpeellisiksi Microphonical Improvisation -teosta kuunnellessa. Michael Sagulin nimiin merkitty improvisaatioteos oli nimittäin rankka, ja jos joku sen kuullut väittää muuta, voi tuon kuulijan siunauksellani tuomita valehtelijaksi. Haluan kuitenkin painottaa, että teos oli rankkuudestaan huolimatta myös vapauttava. Kolme mikrofoneja instrumentteinaan käyttävää esiintyjää osoitti akustisen kiertämisen eli feedbackin eri ulottuvuuksia. Olin positiivisesti yllättynyt soundien laadusta ja monipuolisuudesta ja yllättynyt feedback -performanssin dynaamisuudesta. Mikki-improvisoijat (Saara Viika, Camilo Sanchéz ja Sagulin) veivät yleisön epämukavuusalueelle mutta osoittivat myös että juuri siellä makaa (jokseenkin) tutkimattomat uuden estetiikan aavat.

Taskussani oli vielä yksi lippu ja edessä vielä yksi konsertti lähempänä keskustaa Tampereen työväentalon Puistotornissa. Kiertoäänien säveltaiteesta pökertyneenä olikin aika jatkaa matkaa ja jättää Pispala. Askelluksessani oli kenties päivän väsymystä kavuttuani Konsu-saliin tornin kolmanteen kerrokseen, mutta ÄÄNI-kollektiivi oli onneksi paikalla helpottamassa ainakin pään sisäistä uupumusta. Kuultiin hieman aiempaa monipuolisemmalla soitinkokoonpanolla esitettyä musiikkia usealta eri säveltäjältä. Täytynee tosin myöntää, että osa musiikista kuulosti päivän mittaan turtuneisiin korviini vain stereotyyppiseltä nykyklassiselta huljuttelulta. Osa teoksista kuitenkin suorastaan häkellytti koskettavuudellaan. Anton Lindströmin kappale I sleep, therefore I am päätti päivän konsertit ja sitä myötä myös vuoden 2020 UNM-festivaalin. Huilulle, sellolle ja perkussioille sävelletty teos käsittelee unia Lindströmin elämän varrelta. Varsinkin lapsuuden painajaisten konemaailma syntyi vakuuttavalla tavalla kuulijan toiseen todellisuuteen kietovan äänimaiseman vallattua konserttisalin. Musiikin ekspressiivisyys välittyi mainiosti sen esittäneen trion käsissä ja varsinkin perkussiotyöskentelyn dynaamisuus mahdollisti eri unien tunnelmiin uppoamisen.

Festivaali oli ohitse ja jouduin kiirehtimään taas ehtiäkseni junaan. Paluumatkalla mietin hiljaa miten ihmeessä osaan sepittää Synkooppi-lehden lukijoille jonkin yhtenäisen kokonaisuuden juuri kokemastani festivaalista. Lähijuna Helsinkiin on öiseen aikaan usein ahdistava miljöö, ja luulen sen tehneen minuun vaikutuksen. Tutkin ryppyisiä muistiinpanojani, joissa mainittiin muun muassa Toijalan puukirkko ja Pyynikin näkötornin munkkien mahdolliset kytkökset Lauri Viidan runouteen ja koitin olla vaipumatta epätoivoon. Myöhemmin kävi ilmi, että Viita ei käsittele runossaan munkkeja vaan pullaa.

Sagulin feedbackin soundeja tutkimassa. Kuva: Markku Uusitalo.