KUINKA METALLI SOI YMPÄRISTÖN ÄÄNENÄ?

TEKSTI ESSI VIHERKOSKI

Luontoa ja ympäristöä reflektoivaa musiikkia etsiessä ei metalli välttämättä juolahda ensimmäisenä mieleen. Genreen liitettävät piirteet, kuten sähkövahvisteisuus, säröisyys ja äänimaiseman lävistävä soundi vievät monen ajatukset todennäköisemmin muualle kuin muistoihin hetkistä luonnossa tai ajatuksiin ympäristöteoista. Musiikkitrendejä seuratessa metalli ei myöskään näyttäydy ainakaan tällä hetkellä erityisen ajankohtaisena tai vahvasti ajassa kiinni olevana ilmiönä. Kuitenkin melko pintapuolisella vilkaisulla metallimusiikin kehitykseen ja olemukseen voi genrestä huomata paljastuvan ilmiöitä, jotka liittyvät yksilölliseen luontosuhteeseen tai nykypäivän globaaleihin haasteisiin. Metallimusiikin nähdään useimmiten kehittyneen rockin eri alatyylien tapaan vastustamisen mahdollistajaksi, vallitsevien epäkohtien osoittajaksi ja normien kyseenalaistajaksi. 1970-luvun heavy metal soi toisaalta työväenluokan ahdingon äänenä, toisaalta esimerkiksi ilmaisten huolen ydinsodasta ja sen seurauksista, kuten Black Sabbath teki vuonna 1970 Electric Funeral -biisillään. Ydintuhon esiin nostaminen yhdisti metallin ensi kertaa ympäristöaatteeseen, joka oli noussut suureen tietoisuuteen ei vähiten hippien ja rockin avulla. Tavalla tai toisella metallissa on ollut ensihetkistään lähtien ympäristö- ja luontoteemoja; vain ilmenemistavat ja painottuvat näkökulmat ovat vaihdelleet aikakausien mukaan – lienee yhteistä musiikille kuin musiikille.

1980- ja 1990-luvuilla thrash metal -bändit nostivat edelleen ihmistoiminnasta aiheutuvia ympäristömuutoksia osaksi sosio-poliittisia ongelmia, joihin thrashissä monesti viitattiin (Buckland 2016: 146). Suurelle yleisölle tutuksi tulivat muun muassa Metallican Blackened (1988), Megadethin Countdown to Extinction (1992) ja Testamentin Greenhouse Effect (1989). Siinä missä Blackened henki yhä maailmanlopun uhkaa ydintuhon kautta, toivat monet ajan biisit esiin aiheita ilmaston lämpenemisestä eliölajien massasukupuuttoihin samalla, kun ydinsota antoi ilmastonmuutokselle tilaa yhtenä suurimmista globaaleista peloista. Yhä äärimmäisemmiksi kehittyneissä alagenreissä apokalyptisten ja toivottomien, usein kantaaottavien sanoitusten ja musiikin tekeminen oli tyylille uskollista ja sopivaa, ja ympäristöteemat jäivät elämään osaksi metallin aiheistoa. Musiikin ja ympäristön suhdetta tutkivalle ekokriittiselle musiikintutkimuksellekin (Allen & Dawe 2015: 1) kiinnostavaa musiikkia on 1990-luvulta kehityksensä aloittanut black metal, joka ristiriitaisesta maineestaan huolimatta ilmentää luontoa erityislaatuisella tavalla. Luonto nähdään ja kuullaan black metalissa yleisesti jonain äärimmäisen tärkeänä, usein jopa pyhänä, tuttuna, mutta toisaalta kesyttämättömyydessään vaarallisena. On vaikea keksiä toista länsimaisen musiikin tyyliä, joka antaisi luonnolle yhtä suuren arvon ja roolin kuin black metal (Mustamo 2016: 85). Varhaisista bändeistä moni tuli pohjoisesta, jolloin musiikissa kuuluivat erityisesti karu, pohjoinen luonto ja kylmät talvet. Norjalaisten Darkthronen A Blaze in the Northern Skyssä ja Satyriconin Mother Northissa black metal liittyy tiettyyn paikkaan tai alueeseen, joka on tekijöilleen nostalginen ja tärkeä ja jonka hyvinvoinnista he erityisesti jälkimmäisessä ovat huolissaan.

2000-luvulle tultaessa metallimusiikki oli jakaantunut lukuisiin alagenreihin, joista toiset käsittelevät luonto- ja ympäristöteemoja enemmän kuin toiset, ja kuulija huomaa eroja teemojen lähestymistavoissa. Kaksi eri ympäristönäkökulmaa, apokalyptisyys tai nostalgisuus, (Rehding 2011: 412) ovat metallissa korostuneesti esillä toisaalta black ja folk metalin romantisoidussa kerronnassa, toisaalta thrash, death ja progressiivisen metalin sekä myös punkista ammentavan metalcoren kriittisissä puheenvuoroissa. Molemmat lienevät yhtä tärkeitä nykyihmisen luontosuhteen jäsentäjinä, sillä mitä olisi globaalien katastrofien kriittinen ja yhteiskunnallinen tarkasteleminen ilman tunnesidettä jonnekin, tai vastaavasti rikkoutuneen luontosuhteen mahtipontinen sureminen ilman kosketusta nykypäivään.

Viimeisen reilun vuosikymmenen aikana, erityisesti aivan viime vuosina, metallissa – kuten ehkä muussakin vaihtoehtomusiikissa – on ollut havaittavissa ympäristön ja luonnon nousu osaksi genren puhututtavimpia aiheita. Luonnollisia osasyitä lienevät ympäristökeskustelun kiihtyminen yhteiskunnassa sekä huolestuttavien uutisten määrän kasvu, joihin taiteen eri muotojen on ollut tarpeen tarttua. Metallimusiikissa trendi näkyy muun muassa niin marginaalissa pysyttelevien kuin valtavirrassakin tunnettujen bändien luontoestetiikan lisääntymisenä, uusina kokonaisvaltaisesti teemalle tai aatteelle omistautuneina yhtyeinä tai alagenreinä sekä avoimina puheenvuoroina luonnonsuojelun puolesta. Moderni luonnosta ammentava metalli on usein jopa kokonaistaideteoshenkistä. Siinä musiikin rinnalle yhtä vahvoina nousevat niin visuaaliset luontoviittaukset, sanoitukset, esitystilanteet kuin muut ulkomusiikilliset tekijät. Esimerkiksi tanskalaisartisti Myrkur saattaa esittää post-black metalliaan avainviululla keskellä metsää ja monet lisäävät luontokuvastoa osaksi levynkansitaidettaan tai keikkojensa visuaalista ilmettä. Toisaalta aikana, jolloin uudenlaista henkisyyttä haetaan luonnosta, ei jo muutenkin mystiikasta viehtyvän genren kiintymys ilmiöön yllätä.

Erityisesti tunnelmoivassa black metalissa mukaan on otettu myös ajankohtaisia, kriittisiä huomioita ympäristön tilasta, joita raskaankaunis musiikki omalla tavallaan kuvastaa. Yhdysvaltalaisbändi Wolves in the Throne Room rakentaa musiikkinsa sille musertavalle tunteelle, jonka rapistuva ympäristö ja kaipuu myyttiseen luontoon aiheuttavat (Skylar, 2012), mikä on selvästi kuultavissa läpi yhtyeen tuotannon. Hyvin konkreettisesti ympäristöongelmiin tarttuu myös Appalakkien seudulta kotoisin oleva Panopticon albumillaan Kentucky (2012), jossa black metalin raivo soi protestina läheistä luontoa tuhoavalle kaivostoiminnalle (Lucas, 2015). Vaikka alagenre on marginaalinen ja tuntematon osalle ympäristötietoistakin musiikkiyleisöä, se nostaa hypnoottisuudellaan ja rujoudellaan esiin kiinnostavia havaintoja ihmisyydestä ja luonnosta.

Metallin suuretkin nimet ovat aiempaa enemmän käsitelleet ympäristöaiheita niin kappaleissaan kuin puheenvuoroissaan. Monen bändin musiikissa kuuluu sekä ajankohtaisiin ongelmiin pureutuminen että tunteiden ja henkisyyden huomioiminen. Esimerkkejä tästä ovat ”ekometallia” soittavaksi luonnehdittu ranskalainen Gojira, jolle luonnon filosofinen tarkastelu on musiikin eräänlainen punainen lanka, tai kotimainen Nightwish, joka viimeisen parin levyn aikana loi nahkansa ”tiedemetallin” johtotähdeksi. Moderni ympäristötietoinen metalli on vuoropuhelua yhteiskunnan ja tieteen ja toisaalta musiikin ja taiteen välillä. Se osaltaan havainnollistaa äärimmäisen suuria ja ahdistavia ajankohtaisia ongelmia. Kun aiheita käsitellään ymmärrettävin kielikuvin ja hieman värittämällä, kuten Nightwish asian Procession-biisissään (2020) ilmaisee, herää kuulijakin ehkä ympäristöongelmien vakavuuteen. Paljon on tapahtunut metallin saralla 50 vuoden aikana sitten ensimmäisten ympäristöstä huolen

ilmaisseiden julkaisujen. Enemmän on kuitenkin tapahtunut planeetallemme, eikä kehityksen suunta varsinaisesti ilahduta. Pelkästään tänä vuonna on usealla mantereella kärsitty laajamittaisista maastopaloista, Arktinen merijää on sulanut lähes ennätysvauhtia (STT/Yle 2020) ja Mauritiuksella öljyonnettomuus on aiheuttanut alueen vakavimman ympäristökatastrofin (Kokkonen 2020), eikä vuoden suurinta uutisaihetta tullut edes listattua. Vuosikymmenten takaiset biisit, kuten Greenhouse Effect, ovat – surullista kyllä – ajankohtaisempia 2020-luvulla kuin syntyaikoinaan. Nähtäväksi ja kuultavaksi jää, miten metallimusiikki heijastaa maailman tilaa alkavalla vuosikymmenellä. Toivottavaa olisi, että genre pystyisi yhä osoittamaan epäkohtia sekä avaamaan uudenlaisia tapoja ihmisen luontosuhteen tarkasteluun.

Joskus toimiva idea löytyy yllättävästäkin suunnasta. Itse ainakin vakuutuin myhäillessäni hieman kieli poskessa tehdylle death metal -muokkaukselle Greta Thunbergin ”How dare you?” -puheesta. Meemi tai ei, se osoittaa metallin ja ympäristöaktivismin sopivan yhteen. Pian väistämättä eläköityvät metallin vanhat tekijät jättävät genreen aukon, jonka nuoren ja kriittisen ekometallin soisi täyttävän, sillä ajankohtaisina nämä teemat valitettavasti pysynevät. Allen, Aaron S. & Dawe, Kevin (2015) ”Ecomusicologies.” Current Directions in Ecomusicology.

Music, Culture, Nature. Toim. Aaron S. Allen & Kevin Dawe. New York: Routledge, 1–15. Buckland, Peter Dawson (2016) ”When all is lost: thrash metal, dystopia, and ecopedagogy.” International Journal of Ethics Education 1/2016: 145–154. Kokkonen, Yrjö (2020) ”Luonnonkaunis Mauritius taistelee öljykatastrofia vastaan – Ihmiset leikkaavat omat hiuksensa imeyttääkseen niihin rannoille tulvivaa öljyä.” Yle Uutiset 12.8.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11491372 (Tarkasteltu 22.9.2020). Lucas, Olivia (2015) ”Kentucky: Sound, Environment, History – Black Metal and Appalachian

Coal Culture.” Modern Heavy Metal: Markets,

Practices and Cultures. International Academic

Conference 2015. Toim. Toni-Matti Karjalainen & Kimi Kärki. Helsinki: Aalto University, 555–563. Mustamo, Aila (2016) ”Yö, metsä, aika ennen kristinuskoa”: Kotimaan ja kansakunnan representaatiot black metalissa ja folk metalissa Suomessa ja Norjassa. Oulu: Oulun yliopisto. Rehding, Alexander (2011) “Ecomusicology between Apocalypse and Nostalgia.” Journal of the American Musicological Society 64, 2/2011: 409–414. Skylar, Blake (2012) “Environ-Metal: Where green is the new black.” People’s World 12.10.2012. https://peoplesworld.org/article/ environ-metal-where-green-is-the-new-black/ (Tarkasteltu 19.9.2020). STT/Yle (2020) ”Arktinen merijää suli kesällä mittaushistorian toiseksi pienimpään kokoonsa.” Yle Uutiset 22.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11556758 (Tarkasteltu 22.9.2020).