LOHDUTTAVAA DREAMPOPPIA KORONA-AJAN ETÄISYYKSISSÄ

– Karinan levynjulkaisukonsertti Helsingin Kulttuuritalossa 3.9.2020

TEKSTI VILMA MALMGREN

Niin kriitikoiden kuin yleisönkin ylistämä dreampop-duo Karina julkaisi kakkosalbuminsa jo maaliskuussa, mutta julkkarikeikkaa päästiin vallitsevan pandemiatilanteen vuoksi kuulemaan vasta nyt. Lippuja Kulttuuritaloon oli myyty rajoitetusti ja yleisö sijoiteltu tilaan turvavälit huomioiden. Odotettu keikka oli monille varmasti ensimmäisiä tämän kokoluokan keikkoja kevään rajoitusten jälkeen sekä tietysti kaikille ensimmäinen tilaisuus päästä kuulemaan yhtyeen aiempaa tummasävyisempää ja isommin soivaa kakkosalbumia.

Livenä Karin Mäkirannan ja Helmi Tikkasen muodostama duo on kasvanut trioksi, kun rumpuihin on saatu Saana Pohjonen. Yhtyeen musiikki pakenee määrittelyjä; se ammentaa niin dreampopista, folkista kuin indiestäkin, ja tukeutuu vahvasti Mäkirannan ja Tikkasen hienosti yhteen soiville äänille sekä tunteita ja ihmissuhteita pieteetillä tarkasteleville teksteille. Karina luo tilaa haavoittuvaisuudelle ja keskeneräisyydelle puettuna ihanaan, syvälliseen ja taiteellisesti kunnianhimoiseen musiikilliseen kaapuun. Karinan debyyttialbumia joku saattoi vielä halutessaan kutsua folkiksi, mutta kyseistä kategoriaa on kuitenkaan vaikea enää liittää uutuusalbumiin. Orgaaniset saundit ovat muuttuneet tummemmiksi ja elektroniemmiksi, ja vaikutteita on haettu aikaisempaa enemmän dreampopista ja shoegazesta. Soinnin spektri on laajentunut ja levyn tunnelmat vaihtelevat viipyilevästä ambient-hengestä isosti soiviin yhteislauluihin, joista paras esimerkki on levyn toinen singlelohkaisu, säkenöivä “Teko”. Vaikka äänimassaa kakkosalbumilla on aikaisempaa enemmän ja yhtyeen sointi on saanut entistä laajempia ulottuvuuksia ja kerroksia, ovat musiikki sekä kappaleiden sanoitukset pohjimmiltaan hyvin sisäänpäinkääntyneitä.

Myös yhtyeen lavapresenssi korostaa tätä musiikin minimalistista, sisäisyyttä tarkkailevaa ydintä. Yleisöön ei juurikaan oteta kontaktia eikä kappaleiden väleissä kuulla spiikkejä. Yhtye on asettunut kolmion muotoiseen asetelmaan, joka luo vaikutelman intiimistä yhdessä jaetusta tilasta ja hetkestä. Mäkiranta, Tikkanen ja Pohjonen soittavat ennen kaikkea toisilleen ja keskenään, mitä yleisö on kutsuttu mukaan seuraamaan. Kyse ei

siis ole niinkään esiintymisestä, vaan sen sijaan yhtye ikään kuin vain on lavalla. Näin ollen Karina on päättänyt luottaa pelkkään musiikkiinsa ja sen voimaan kurottua Kulttuuritalon viimeisille penkeille asti.

Juhlittava albumi soitetaan odotetusti alusta loppuun, minkä jälkeen kuullaan neljä kappaletta debyyttilevyltä. Uudet kappaleet ovat saaneet aiempaa tummempia, paikoin jopa kolkompia sävyjä, joskin yleistunnelma on edelleen karinamaisen viipyilevä ja rauhallinen. Kulttuuritalossa Karina soittaa kappaleet albumiversioille uskollisesti, mikä tuntuu ratkaisuna ymmärrettävältä, mutta myös riskittömältä; kappaleiden tunnelmien ja sfäärien kirjo on laaja ja livetilanne olisi mahdollistanut suuremman revittelemisen ja totutun kaavan rikkomisen.

Ehdoton huippukohta keikalla kuullaan ennen encoreita, ensimmäisen setin lopussa. “Aila”, “Teko” ja “2000” muodostavat musiikillisesti hienon kimaran, jossa Karinan musiikki näyttäytyy kauneimmillaan. Musiikki on paljasta ja herkkää, mutta samaan aikaan siitä välittyy syvä, melankoliasta kirkastunut jano elää. Läpi konsertin miksauksessa tuntuu olevan suuria ongelmia eikä laulun ja instrumenttien balanssia tunnuta saavan kohdalleen, mikä saa kappaleet paikoin vesittymään puuromaiseksi kenkiintuijotteluksi. Muutamia erottuvia kohtia lukuun ottamatta kappaleet ovat vaarassa sekoittua toisiinsa, eikä konsertille tunnu syntyvän selkeää kaarta. Tarkka ja kirkas miksaus olisi hyvin saattanut nostaa esityksen seuraavalle tasolle ja tuoda musiikin myös lähemmäksi yleisöä.

Päätös pitäytyä minimalistisessa esiintymisessä yhdistettynä huonoon äänenlaatuun latistaa tunnelmaa, ja lopulta keikasta jää hieman etäinen maku suuhun. Ehkä vika oli myös Kulttuuritalossa tilana - voin vain kuvitella, miten erilainen kokemus olisi ollut, jos keikka olisi soitettu ison konserttisalin sijaan intiimillä klubilla.