Raportti vuoden 2022 Raahen Rantajatseilta

Perjantai 29.7.2022

– Mut kun ei oo tanssifiilis, marisen kuin lapsi matkalla avoimelle tanssitunnille.

Susanna Kinnnusen vetämä Helposti liikkumaan -työpaja kuuluu 32. kerran järjestettyjen Raahen Rantajatsien ohjelmaan. Olen luvannut olla paikalla, ja ajatuksena on, että ehkä siitä voi sitten kirjoittaa artikkeliin. Suunnittelen seuraavani työpajaa kuitenkin sivusta.

Olen heittäytynyt jo tarpeeksi, mietin. Kannan olallani kangaskassia, jossa on paksu fantasiaromaani, ja aion istua jossain nurkassa – kenties kulman takana – lukien ja seuraten välillä työpajaa.

Täysin luonnollista, on on.

Galleria Myötätuuleen saapuessani tajuan lähes heti, että suunnitelmani ei tule onnistumaan. Tila on avoin ja tuolit ovat seinustoilla, aivan liian keskeisellä paikalla. Sosiaalinen pakotus ylittää heittäytymiseen liittyvän pelon ja nihkeyden. Ei täällä kukaan minulle mitään pahaa halua.

Työpaja koostuu tilassa olemisen ja kehollisen läsnäolon harjoituksista.

Osallistujia on kymmenkunta, ilmapiiri ehkä hieman jäykkä, mutta turvallinen. Kauppaporvariksi nimitetyn rakennuksen ylimmän kerroksen galleria ei ole tunnelmaltaan kotoisin mahdollinen, mutta vapaalle liikkeelle se tarjoaa kylliksi tilaa. Lisäksi suuri osa harjoituksista tehdään silmät kiinni, joten osallistujat altistuvat arkkitehtoonisille ratkaisuille rajoitetussa määrin. Silmät suljettuna heittäytyminen on helpompaa. Olen ylpeä itsestäni. Työpajan jälkeen ohjelmassa on vohveleiden nauttimista viereisessä kahvilassa ja henkistä palautumista ennen illan konsertteja.

Kuudelta pyöräilen Raahen teatterille sekalaisia odotuksia hautoen. Rakennus on kaunis vuonna 1913 rakennettu puutalo. Sen sisäpihalle sijoittuvaan katsomoon on pystytetty uusi katos, joka rauhoittaa oloa sadetta uhkaavassa säässä. Katsomo ei ole täynnä, mutta tyhjiä paikkoja ei ole paljon. Kolmesta eri kansallisuudesta koostuva trio Karja

Renard Wandinger tarjoaa kuulijoille kompleksisia mutta herkkiä kappaleita. Yhteissoitollisesti trio hengittää samaa ilmaa. György nousee sävellyksenä jännitteellään ja virtuoottisuudellaan omalle tasolleen. Istun puisessa katsomossa tuolin reunalla, nauttien kappaleen arvaamattomuudesta koko keskittymiselläni, ja omasta konserttiseurastani päätellen en ole kokemukseni kanssa yksin. Kirke Karjan sisäänpäin kääntyvä, mutta sisällöllisesti vilkas sävellystyyli heijastelee virolaispianistin lavapresenssiä. Minua ympäröivät perkussionistit ylistävät norjalaisen Ludwig Wandingerin dynaamista soittoa ja tilanneherkkyyttä.

Rumpalin soitossa on ainakin illuusio jostain luonnollisesta, rudimenttien sijaan virtana etenevästä setin kautta ajattelemisesta. Ranskalaisbasisti

Etienne Renardin presenssi on tukevaa ja elävöittävää niin soitollisesti kuin sosiaalisestikin.

Trion saamien suosionosoitusten jälkeen lavalle nousee The Father, The Sons and The Junnu. Edeltävän esityksen jäljiltä huomaan miettiväni kuinka erilaiset persoonat tuntuvat vaikuttavan sointiin.

Yhtyeen johtotähtenä Juhani “Junnu”

Aaltonen saa lukuisia soolominuutteja, ja pyrkii huudollaan kenties herättämään soittajien välistä kommunikaatiota.

Ilmari Heikinheimo kamppailee myös saadakseen lavalle lämpöä kappaleen The Son rumpusoolossa, mutta lavalla tuntuu olevan yhtä viileää kuin katsomossakin. Muusikot ovat tässä yhtyeessä yksilöitä, joilla on omat motiivit ja metodit niiden saavuttamiseen. Täytyykö soittaessa toisaalta aina luovuttaa minuuttaan yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi?

Ehkä ei. “Minut sekoitetaan usein Junnu

Vainioon”, Aaltonen kertoo konsertin päätteeksi. “Mutta minä olen elossa vielä”.

Teatterin konserttien jälkeen on aika suunnata Rantajatsien päälavalle ravintola

Ruiskuhuoneelle. Paikka on kaunis. Lavan takana Pikkulahden vedet ja Pitkäkarin puut värjäytyvät laskevan auringon mukaisesti oranssiksi, vaaleanpunaiseksi, hämärän violetiksi. Illan hämärtyessä terästehdas hohkaa punertavaa valoaan kaukana taivaanrannan takana. Vanhan palokunnan varastotilana toiminut rakennus sijaitsee historiallisen pakkahuoneen vieressä satamassa, josta purjelaivat aikoinaan aloittivat matkojaan ympäri maailmaa. Nyt siellä kelluu muun muassa meripelastuksen Niilo Saarinen ja edeltäjiään pienempi vuonna 1989 rakennettu purjelaiva Raahen Fiia.

Ruiskuhuoneen ulkoilmaterassin viihtyisyyttä verottaa hieman taivaalta lankeava sade, kun Priya Carlbergin luotsaama yhtye My Wedding nousee lavalle. Ohjelmassa on Carlbergin laulusarja, joka käsittelee kello viideltä heräämistä, aamiaisen valmistamista, helvettiä ja sosiaalisten struktuurien luomaa ahdistusta. Järkevä ihminen olisi ehkä ostanut kupillisen jotakin kuumaa, itselläni on lasillinen kylmää juotavaa. Lavalla ei kuitenkaan kangistuta sateeseen kollektiivisen improvisaation ja huikentelevaisten läpisävellettyjen pätkien tukiessa Carlbergin spoken word -tyyliin esitettyä kertomusta. “An egg. A perfectly round egg”, hän lausuu ja nostaa lavalla pienellä lautasella odottaneen keitetyn kananmunan. Kuorittuaan munan kärsivällisesti ja tarkasti saamme seurata, kun solisti nauttii aamiaisensa. Olen nauliintunut. “Aika erilaista”, kuulen sanottavan. Carlberg kertoo ostaneensa päällään olevan sadetakin samana päivänä Raahen Halpahallista ja tiedustelee mistä ikkunalaudoilla istuvia posliinikoiria voi ostaa. Konsertti päättyy improvisoituun encoreteokseen, jonka johtotähtenä on rallatus “milk for your cookies and coffee for your cake”. Päihdyttävän erilaista.

Seuraava artisti Reporters on kuin toisesta maailmasta. Menevää bluegrassia esittävä kitaristin, Hammond-urkurin ja rumpalin trion yhteissoitto on selvästi hioutunut vuosien saatossa saumattomaksi. Petri Kauton sävellykset ja sanoitukset sopivat pimenevään iltaan. Pitkän ja kivisen tien tälle lavalle kulkeneen Hammondin sointi tuntuu

Antti Kujanpään käsissä vapauttavan yleisön edellisen esityksen aiheuttamasta osittaisesta hypnoosista. Monet tanssivat sadetakeissaan ja kumisaappaissaan.

Myös lavalla on jo runsaasti vettä, mutta se ei vaikuta häiritsevän soittajia.

Country-tyylisessä kappaleessa Alligator

Man Kauton kitara soi kuin banjo ja Jussi

Mietolan soiton tarkkuus ja tyylikkyys saavat otteen. Otan itsekin käyttöön aamun työpajan opit ja tunnustelen kehoni liikeratoja. Teen sen tosin paikallani istuen koska en ole aina ulospäin suuntautunut ihminen, ja se on OK.

Lauantai 30.7.2022

Aamun sarastaessa noin kello neljältä palaan kotiin ja tiedän jo etukäteen unenlaatuni kärsivän elämäntavoistani.

Edellisen illan päättänyt Kautto olisi esiintymässä soolona kello 11

Isokraaselin saaressa. Taisin sanoa taas kaikille, että tänä vuonna oikeasti menen sinne. Mutta se oli silloin. Herään kymmeneltä viemään koiraa lenkille ja joudun tekemään jälleen tuskaisen johtopäätöksen. Isokraaseli jää taas ensi vuodelle.

Kuva: Ville

Kello kahdelta elämä kuitenkin on ehtinyt jo voittaa. Teatterin ilmaisessa koko perheen konsertissa esiintyy Silva

Kalliopää Quartet, Dávas Duo ja eilisen tanssityöpajasta tuttu Susanna

Kinnunen samalla lavalla. Konsertissa kuullaan kahta yhtyettä myös erikseen. Pohjoissaamen kielellä esiintyvä

Dávas esittää lauluja, joissa modern mainstream jazzin tyylikieli yhdistyy kansanmusiikkiin. Myös Kalliopään yhtye jakaa tyylisuunnan, mutta kvartetin sointiväriin tuo oman mausteensa viulun ja arpeggiaattorin käyttö. Kinnunen koittaa hellästi houkutella lapsia tanssimaan, mutta vesilätäköt kiinnostavat kohdeyleisöä tällä kertaa enemmän.

Solistisemman roolin ottaessa Kinnusen tanssi on vangitsevan painovoimaista.

Viideltä Silva Kalliopää Quartet esiintyy uudestaan samalla lavalla ja tuntuu avaavan musiikillista sanavarastoaan enemmän. Kappaleissa on itsevarmaa säveltäjyyttä, ja soundeihin tuo omat lisänsä raskaampi soitinnus ja hallitsevampi syntetisaattorin käyttö.

Esiintyjien läsnäolo tuntuu herkemmältä ja säveltaide sykähdyttää taas. Kalliopään oma solistisuus jazzviulun saralla pääsee myös paremmin esiin, kun yhtyeen kieli on ehtinyt tulla kuulijalle paremmin tutuksi. Yleisö on täynnä ja kvartetti saa ansaitsemansa lämpimän vastaanoton.

Vuoden 2022 Teosto-palkinnon voittaneen Linda Fredrikssonin esiintymistä on odotettu Raahessa innolla festivaalin alusta alkaen. Olen itsekin tutustunut Fredrikssonin Juniper-albumiin etukäteen. Tämän lisäksi Fredrikssonin pitkäaikainen yhtye Mopo on esiintynyt Rantajatseilla ainakin kahtena vuonna, ja yhtyeen levyt ovat tulleet tutuksi myös siviilielämässä. Juniper on kuitenkin jotain aivan muuta kuin Mopo. Minun on vaikea kuvailla muistiinpanoihini tarkalleen, mitä tunnen. Jälkikäteen arkistosta löytyy monta pitkää kännykällä äänitettyä pätkää soitosta ja kommentti “parasta musiikkia, mitä olen kuullut”. Väsymys, sosiaalinen ja henkinen kuormitustaso, elämäntilanteen epävarmuus sekä aistiinformaation jatkuvaan runsauteen häkeltynyt synapsistoni vaikuttavat arvion universaaliin luotettavuuteen.

Tästä huolimatta en ole ainoa, joka seuraa soittoa täydellä jakamattomalla huomiolla, en ainoa, joka saa siitä keinoja elää lähellä katoavaa nykyhetkeä ennen kuin se katoaa menneeseen, enkä ainoa, joka itkee yhtyeen esittäessä kappaletta Nana - Tepalle.

Kerran eräs ystäväni sanoi minulle löytäneensä uuden uskon improvisoituihin sooloihin kuultuaan Joshua

Redmanin konsertin Helsingissä. Jos olisin itse joskus menettänyt uskoni improvisaation kiinnostavuuteen, luulen että Fredrikssonin yhtye olisi tarjonnut samankaltaista sielunhoitoa.

Tuomo Prättälän pitkä pianosoolo saa ihmettelemään, miten ihmisellä voi riittää musiikillisia ideoita näin paljon.

Rytmiä murretaan ja ravistellaan, kunnes jännite purkautuu taas hallitseva tahtijaon tasalle. Fredrikssonin saksofonismin vaikuttavuutta lisää tilan hyödyntäminen. Kun fonin kello on kaukana mikistä, syntyvä kaiku luo tunnetta tilasta ja omasta asettumisesta siihen. Jokainen muusikko seuraa vuorollaan Prättälän jalanjäljissä ja onnistuu kannattamaan yleisön kiinnostusta noin kolmen minuutin pituisilla säestämättömillä sooloilla. Olavi Louhivuori vilkuttelee yleisön joukosta irtaantuvalle, noin

4-vuotiaalle lapselle rumpusetin hiljentyessä Mikael Saastamoisen sul tasto -tekniikkaa hyödyntävän kontrabassosoolon ajaksi.

Pökerryttävän konsertin jälkeen suuntaamme rantaan pikniköimään ennen illan konserttia. Tunnelma on elävöitynyt sateesta huolimatta. Ruiskuhuoneella kuullaan illalla ensin trio Innanen

Pasborg Piromallin soittoa. Mikko Innasen saksofoni, ranskalaisen Cédric Piromallin Hammond-urut ja Stefan Pasborgin rumpusetti soivat hiottuna yksikkönä. Innaselle tyypillisesti avainsanoina ovat vapaa improvisaatio ja oivaltavat sävellykset. Mieleen jää arpomalla luotu sävellys, jonka komplekseista unisono-linjoista ei tunnu aiheutuvan triolle mitään vaikeuksia. On myönnettävä, että keskittymiseni herpaantuu hetkittäin. Innasen soitto kuulostaa vahvasti Innaselta, ja se on mielestäni hyvä asia. Muistiinpanoihin asti ei kuitenkaan jää paljon yksityiskohtia. Olen ehkä täynnä.

Trion konserttia seuraa Rantajatsien perinteiset päätösjamit, joita luotsaa Petri Kautto Trio. Kahdesta rumpusetistä huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, tuntuu perkussio-osaston soittovuoroista syntyvän hienoista draamaa. Stevie

Wonderin Superstitionin käy itseään kompaten laulamassa lauantaiksi kuuntelemaan saapunut Jere Lilja saaden iltaa kohden humaltuvalta kotiyleisöltä suuren suosion esiintymisestään.

Rajatsi ry:n puheenjohtaja ja festivaalin toiminnanohjaaja Pertti Uunila tulee juttelemaan.

– Aiotko nyt kuitenkin kirjoittaa sen artikkelin? hän kysyy.

– Se on yhä vakaa aikomukseni, muistiinpanot on tehty.

Ajattelin että voisi olla kiva, että torstain tapahtumien kulku ei paljastuisi lukijalle heti otsikosta. Olisi hienoa, että se paljastuisi vasta myöhemmin tekstissä.

– Olen miettinyt, että voisin muuttaa tekstin kronologiaa hieman. Siis että ensin käsittelisin perjantain ja lauantain, sen jälkeen vasta siirtyisin torstain tapahtumiin.

– Hieno juttu!

Pertin kadottua takaisin omaan porukkaansa alamme tehdä lähtöä. Jamit eivät olleet pettymys, mutta toteamme kaikki olevamme valmiita. Festivaali on antanut ja ottanut, kuten monesti käy.

Keskiviikko 27.7.2022

Palattuamme Hailuodosta tapaamasta sukulaisiani, pysähdymme matkan varrella Siikajoella Tauvossa uimassa. Sää ei ole siihen kaikkein otollisin. On kylmä, tuulee ja sade vihmoo kasvoja.

Halusin kuitenkin näyttää Tauvon valkean hiekkarannan (joka tosin märkänä ei näyttäydy koko komeudessaan), enkä suostu perääntymään uimisesta näin pitkän ajomatkan päätteeksi. Veteen totuttautumisen jälkeen pinnan alla on lämpimämpää kuin Perämeren heinäkuisessa ilmassa.

Kuivattelun jälkeen lähtöä tehdessä puhelimeni soi. Soittaja on Rantajatsien festivaalijohtaja Charles Gil ja taustalla kuuluu myös Pekka Tähkävuori, tekniikasta vastaava yleisnero ja Raahen puhallinorkesterin pitkäaikainen tuubisti. Vilma Jää on perunut huomisen esiintymisensä sairastumisen vuoksi.

Charles kysyy olisiko minulla jokin yhtye, jonka kanssa voisin tulla huomenna esiintymään Ruiskuhuoneelle. Ei minulla ole yhtyettä, eikä edes trumpettia mukana, olen tullut tänä vuonna festivaaleille yleisön roolissa. Tarjouksesta on kuitenkin vaikea kieltäytyä kevyesti, sillä tiedän, että en anna itselleni anteeksi, jos en yritä. Puoli tuntia ja monta puhelua myöhemmin soitan taas Charlesille. Minulla on kasassa itseni lisäksi vain kaksi perkussionistia. Raahessa asuva rumpali Joonas Kinnunen, jonka kanssa olen soittanut lukioajoista lähtien ja helsinkiläistynyt raahelainen Petri

“Pete” Sämpi, joka on myös saapunut festivaaleille kuulijaksi. Myös sininen varatrumpetti on löytynyt, mutta ilman harmoniasoittimia esiintyminen vaikuttaa mahdottomalta. Tähän ongelmaan Charles kuitenkin keksii ratkaisun illallisseurueestaan – omaa konserttiaan varten juuri Raaheen saapuneet Kirke Karja ja Etienne

Renard heittäytyvät käsittämättömällä ennakkoluulottomuudella mukaan yhtyeeseen, jolla ei ole ohjelmistoa tai aikaisempaa kokemusta yhdessä soittamisesta.

Vielä myöhään yöllä keskustelen

Kirken kanssa Messengerissä huomisen käytännön järjestelyistä sekä kappalevalinnoista. Mukaan lukeutuu lopulta kaksi omaa sävellystäni, kaksi Kirkeltä sekä kolme Etienneltä.

Pahoittelen aikaa sitten tekemiäni sointumerkkejä, joissa tiedän olevan sekä virheitä että epäselvyyksiä. Mietin, miksi en korjannut niitä silloin, joskus? Lähetän saamani nuotit eteenpäin Soundcloudlinkkien kera perkussionisteille. Joonas on yövuorossa SSAB:n terästehtaalla, joten hänellä on aikaa kuunnella ja säveltapailla. Soitan sordiinolla hiljennetyllä torvellani kappaleet läpi ja pohdin miksi en ole pitänyt soittokuntoani paremmin yllä. Mihin oikein olen ryhtymässä?

Herään aamulla aikaisin. Jotenkin olen välttänyt trumpetisteja yleisesti vaivaavat painajaiset venttiilien jumiutumisesta, suukappaleen verisiksi repimistä huulista, äänistä, jotka eivät tule, vaikka kuinka yrittää. Ehkä alitajuntani ei ole juuri sen orientoituneempi torvensoittoon kuin hienolihaksistonikaan. Nopean aamiaisen syötyäni pyöräilen Friemanin talolle reilusti etuajassa harjoituksia varten. Olen jännityksestä niin kireä, että työvuoronsa jälkeen kaksi tuntia nukkunut Joonaskin tuntuu olevan harjoituksia edeltävän rupattelun suhteen paremmin kärryillä.

Meillä on aikaa kolme tuntia ennen kuin Kirke ja Etienne lähtevät Siikajoelle konsertoimaan oman trionsa kanssa. He vetävät harjoituksia omien kappaleidensa osalta pedagogisesti, selkeästi ja käsittäen harjoitusajan tuomat rajoitteet. En ole itse aivan yhtä cool and collected sävellyksieni suhteen, mutta saamme niihinkin sovittua järkevät sovitukset.

Yhtyeen epätavallista kokoonpanoa päätetään painottaa ensimmäisenä kappaleena soitettavan sävellykseni

Cactuksen johdannossa rumpusetin ja congarumpujen yhteisellä komppisoololla. Epävarmuutta on kuitenkin ilmassa.

Kirken ja Etiennen kappaleista löytyy kohtia, joita minä, Joonas ja Pete emme sisäistä aivan ensi yrittämällä.

Esimerkiksi Kirken sävellys Off the ground keskittyy oivallusta vaativaan

Torstai 28.7.2022

7/4 -tahtilajiin sijoittuvaan metriseen ympäristöön. Tahti jakaantuu kahteen yhtä pitkään jaksoon, kolmeen neljäsosaan ja yhteen kahdeksasosaan, luoden kaksi seitsemän kahdeksasosan mittaista osaa tahdin sisälle. Melodian rytminen ilme ei kuitenkaan juuri mukaudu tähän jakoon, vaan puskee hallitsevan grooven ulkopuolelle päättäväisesti.

Yhteisten harjoitusten jälkeen kokoonnumme syömään nuorisotilana toimivan vanhan talon pirttiin Charlesin tekemää papumuhennosta. Ihmisistä raahelaisittain hämmentävissä määrin kiinnostunut Pete kannattelee keskustelua.

Tunnelma on päivän stressilukemista huolimatta lämmin. Jäämme vielä ruoan jälkeen kolmisin harjoittelemaan.

Illalla saavun Ruiskuhuoneelle kuuntelemaan Ville Lähteenmäki Trioa.

Bassoklarinetistin liidaama yhtye soittaa hurjaa, introspektiiviseksi kääntyvää freetä. Trio on kovassa keikkavireessä ja improvisaation energiataso suorastaan hyökyy ylitse. Lähteenmäen lisäksi basisti Nicolas Leirtrøsta ja rumpali

Trym Saugstad Karlsenista koostuvan yhtyeen yhteissoitto on selvästi hioutunut keikoilla, jotka ovat aiemmin sijoittuneet

Norjaan. Meno on kovaa, mutta minun on vaikea keskittyä. Siirryn lavan takana olevalle backstagelle.

Käymme sanallisesti läpi kappaleet.

Jaamme pyykkipoikia toisillemme, jotta nuotteja olisi edes hieman helpompi lukea tuulisella lavalla. Kirke kerää sopivan kokoisia kiviä pitääkseen niillä paperit aloillaan lavalle roudatun Fender Rhodes -pianon päällä. Konsertin aikana saamme olla iloisia siitä, että kiviä kerättiin yli tarpeen: pyykkipojista ei ole juurikaan hyötyä nuottien lepattaessa telineellä jykevässä tuulessa. Myös kivet lentävät kovemmissa puuskissa. Soitamme viimeisenä Etiennen version burgundilaisesta juomalaulusta, jonka jujuna on, että se kiihtyy kiihtymistään. Kappaleessa trumpetin osuus on soittaa koko ajan ja kovaa, joten kun se päättyy, todella tunnen päivän soitot kasvoissani. Konsertista selviydytään hengissä, itsetunto osin haavoittuneena, stressistä muutaman vuoden vanhentuneena, silti hengissä.

Istun jonkin aikaa konsertin jälkeen Ruiskuhuoneen terassilla sukulaisten ja ystävien kanssa. Keskustelu on eloisaa ja jännityksen laskeutuminen nautinnollista. Jatkamme osan kanssa yhä silmissäni uuteen, tosin jo vuonna

2016 perustettuun Irish Pubiin.

Kokemusta vielä Joonaksen ja Peten kanssa purettuamme lähdemme kohti kotejamme. Ei sovi olla liian myöhään, ajattelen. Osallistunhan huomenna tanssityöpajaan.