Käsiteltävä varovasti!

Käsiteltävä varovasti!

Mystikon mietteitä. Teksti ja kuva Matti Kultajoki

Kuinka herkkä onkaan ihminen, kuinka helposti hajoava... Tällä kertaa hieman synkempiä mietteitä.

Alkuvuosi on ollut hyvin talvisen näköinen ja lunta on tullut runsaasti. Odotellessani Espoossa eräänä tammikuisena aamuna sakeassa lumipyryssä työmatkajunaani, muistui siinä asemalaiturilla jostain syystä mieleen entinen koulukaverini lukioajoilta.

Hän ampui humalassa ollessaan isänsä kasiaseella luodin päähänsä ja kuoli saamaansa vakavaan aivovammaan hieman myöhemmin. Nuori komea mies, jolla olisi ollut vielä elämä edessään ja suuret mahdollisuudet varmasti monellakin tavalla.

Sitten muistin toisen tapauksen, jossa tuntemani ulkoisesti hyvin menestynyt, perheyrityksessä taitavana myyntimiehenä toiminut nuori mies sekosi, ja ajoi jonkin ajan kuluttua henkilöautolla tahallisen nokkakolarin valtatiellä vastaan tulleen suuren rekan kanssa, menettäen heti henkensä.

Kolmannen itsemurhan teki politiikassa aktiivisesti touhunnut tuttavamies, joka joutui yllättäen hoitoon psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, ja sieltä pois päästyään hirtti pian sen jälkeen itsensä.

Lahjakas muusikkoystäväni, mielenterveysongelmista kärsinyt perheenisä, otti rauhoittavia lääkkeitä viinan kanssa niin paljon, ettei seuraavana aamuna herännytkään enää lainkaan. Toinen tuttu perheenisä otti muunlaista myrkkyä ja kuoli kotonaan siihen. Minkäänlaiset ensihoitajien tekemät elvytysyritykset eivät pelastaneet häntä. Vaimo ja kaksi lasta jäivät suremaan tätä perheenisää.

Lapsuuteni maisemissa asuneen keski-ikäisen pariskunnan paha perheriita päättyi haulikon laukauksiin, kun metsästystä harrastanut mies ampui lähietäisyydeltä ensin vaimonsa ja sen jälkeen itsensä. Aikuiset lapset löysivät heidät tapahtuman jälkeen verissään ja hengettöminä omakotitalon takapihalta.

Eräs rikollisuuteen sekaantunut nuori mies myi minulle halvalla eksoottisen näköisiä hienoja vaatteitaan, mutta kun kuulin hänen myöhemmin hämärissä olosuhteissa hirttäytyneen, en voinut enää pitää kuolleen miehen paitoja päälläni, koska niistä tuli aina mieleen kyseisen henkilön elämän syöksykierre.

Itsemurhan voi tehdä niin monella vaihtoehtoisella tavalla, jos vain sielu sietää ja rohkeus riittää. Aina ei rohkeus kuitenkaan riitä tehdä sitä aivan itse, ilman avustajaa.

Viisi kertaa ovatkin epätoivoiset ihmiset vuosien varrella pyytäneet minua tappamaan heidät ja lopettamaan heidän elämänsä suuret kärsimykset. Heitä on ollut miehiä ja naisia, ja jokaisella on ollut toiveena jokin tietynlainen kuolintapa.

Yksi olisi pitänyt ampua, toinen myrkyttää, kolmas kuristaa ja kahta muuta puukottaa suoraan sydämeen. Kaikki he olivat sitä mieltä, että minä osaisin tehdä tappamisen nopeasti ja muutenkin mahdollisimman kivuttomasti. Omituisia mielipiteitä, enhän minä sentään mikään viikatemies ole!

Eräs heistä oli noin kolmekymppinen nainen, joka oli työskennellyt mm. valokuvamallina. Hän toivoi lisäksi, että olisin tappamisen jälkeen haudannut hänen ruumiinsa vielä lisäpalveluna maahan, vaikka jonnekin syrjäiseen metsään, ettei häntä olisi koskaan löydetty. Hän halusi kadota aivan jäljettömiin, kokonaan pois tästä pahasta maailmasta.

En tietenkään suostunut tappamaan heitä, vaan yritin päin vastoin valaa heihin positiivista elämänuskoa ja toivottomuuden sijaan toivoa.

Yksi heistä yritti vielä senkin jälkeen tappaa itsensä kahdesti unilääkkeillä, onnistumatta kuitenkaan aikeessaan. Ystävät sattuivat molemmilla kerroilla tulemaan sopivasti paikalle ja toimittivat hänet heti sairaalaan, jossa hänet saatiin nopeilla toimenpiteillä elvytettyä takaisin henkiin, jatkamaan elämää.

Hyvinvointivaltiossa voi olla myös paljon pahoinvointia, ja Suomi on väkilukuun suhteutettuna itsemurhien määrässä yksi Euroopan kärkimaista.

Huomasin jokin aika sitten netissä dokumentin, jossa lueteltiin näyttävien valokuvien kera valtaisa määrä englanninkielisen maailman edesmenneitä kuuluisia julkkiksia, jotka olivat traagisesti oman käden kautta päättäneet päivänsä. Marilyn Monroe ja Robin Williams olivat vain kaksi esimerkkiä tästä suuresta joukosta. Monet heistä olivat hirttäytyneet tai ampuneet itsensä, toiset olivat ottaneet yliannoksen huumeita tai rauhoittavia lääkkeitä, jotkut olivat hypänneet alas korkean rakennuksen katolta, loikanneet junan alle tai muulla tavoin ruhjoutuneet kuoliaiksi, kaikki kuitenkin tarkoituksellisesti itsemurhan tehden.

Dokumentista näkyi erittäin selvästi se, kuinka ahdistavaa heidän kulissien takainen elämänsä oli ollut, kaikki se elämän ankeus, jota ei voitu ulospäin näyttää tietyistä sosiaalisista tai muista syistä, ja joka sitten lopulta purkautui onnettomalla tavalla itse aiheutettuun kuolemaan. Suuret rahat ja omaisuus eivät näyttäneet tuovan heille onnea, ja tärkeät ihmissuhteetkin olivat monesti menneet romuksi yksi toisensa jälkeen. Suuri julkisuuskin oli usein ollut vain suuren viihdebisneksen rattaissa pienenä pelinappulana olemista, jota isot markkinavoimat, sekä kysynnän ja tarjonnan armoton laki jatkuvasti ohjailivat.

Ihmisillä ei ollut siellä käytännössä juuri muuta arvoa kuin vain dollarien tuottamisen arvo. Niin kauan kuin bisnes pyöri ja raha virtasi, niin kauan he saivat loistaa julkisuuden parrasvaloissa. Sen jälkeen heidät yleensä heitettiin tarpeettomina pois kuin vanhat työrukkaset, ja uusia pelinappuloita otettiin tulijoiden loputtomasta jonosta heidän tilalleen.

Mitenkä sitten henkisyys, kohottaako se ihmiset kaikkien tällaisten maallisten murheiden yläpuolelle?

Tuottaako se harjoittajilleen sellaisen kestonirvanan, ettei mikään elämän tuska voi enää heitä satuttaa? Auttaako henkinen herääminen tuomaan onnen ja autuuden, vai pysyvätkö ihmiset silti yhtä haavoittuvaisina kuin ennenkin, kaikesta tietoisuuden lisääntymisestä ja värähtelytason noususta huolimatta?

Henkisyys – käsiteltävä varovasti

Monenlaisia kysymyksiä se ainakin herättää, mutta löytyykö niihin myös todellisia vastauksia? Sellaisia vastauksia, jotka oikeasti tyydyttävät epätoivoisten etsijöiden totuuden nälän?

Ovatko ihmiset todellakin nykypäivänä niin hukassa itsensä kanssa, että tarvitaan vaikkapa satoja erilaisia joogamuotoja, meditointitapoja, tantratekniikoita ja voimamantroja opettavia kursseja, jotta osattaisiin selviytyä tavallisesta arkipäivän elämästä? Puhumattakaan kaikista muista enkelienergioista, monenlaisesta healingistä, reikistä, shamanismista, kristalleista, metsänpeikoista, yksisarvisista jne. Nykyisin löytyy tältä alalta niin monenlaisia meedioita ja planeettavoimien tulkitsijoitakin, että kokeneempaakin mystikkoa alkaa hirvittää. Eipä siis mikään ihme, että nykyajan suuressa henkisyyden herkkutarjottimessakin ihmisten sekoamisia ilmenee ja ambulanssikyytejä toisinaan tarvitaan.

On tietysti hyvä, että kiireisessä ja tehokkuutta korostavassa yhteiskunnassamme harjoitellaan tietoisesti myös rentoutumista ja hiljentymistä, mutta luulen että paras tapa siihen löytyy niinkin läheltä kuin jokaisen oman puseron alta, ilman liian runsaita ulkopuolisia vaikutteita.

Palatkaamme vielä näihin ikäviin itsemurha-asioihin. Muistuipa mieleen sellainenkin tapaus, kun erääseen uskonnolliseen henkisyyden muotoon läheisesti tutustunut toinen koulukaverini joutui aikoinaan psykoosiin ja istui tuskissaan silloisen kotikaupunkini läpi virtaavan joen korkean sillan kaiteella, valmiina pudottautumaan alas jokeen. Onneksi paikalle hälytetyt poliisit ja ambulanssikuskit saivat estettyä häntä hyppäämästä kuolemaansa. Kun hän pääsi useita kuukausia myöhemmin pois mielisairaalasta, hän turvallisuussyistä etääntyi henkisyydestä, koska ei halunnut vahingossakaan seota enää uudestaan.

Useita muitakin henkisyydestä tavalla tai toisella ”yliannoksen” saaneita henkilöitä olen myöhemmin tavannut. En toki halua pelotella lukijoita näillä asioilla, mutta kohtuus kaikessa, sanoo vanha viisas sananlasku. Periaatteessa mikä tahansa asia voi mennä tietyissä tilanteissa liian pitkälle, myös henkisyyden harjoittaminen.

Eipä siis mikään ihme, että nykyajan suuressa henkisyyden herkkutarjottimessakin ihmisten sekoamisia ilmenee ja ambulanssikyytejä toisinaan tarvitaan.

Hoitolaitoksissa on tänä päivänäkin suuri joukko henkisyyteen niin syvälle hurahtaneita, että heiltä on todellisuudentaju pahasti kadonnut. Heillä on tämän takia myös kohonnut itsemurhan riski, joten taitavaa psykiatrista hoitoa todellakin tarvitaan näiden ihmisten kohdalla. Potilaiden mielen tasapainottamisestahan siinä on enimmäkseen kysymys, ja samalla myös käytännönläheiseen realistisuuteen palauttamisesta, joka näyttää olevan monille hoidosta huolimatta valitettavan vaikeaa.

Mahtavan huumaavat ja suorastaan yliluonnollisen tuntuiset henkiset fiilistelyannokset kun joudutaan ottamaan sen jälkeen paljon pienempinä, tai vaihtamaan huippufiilisten lähteeksi jokin aivan muu asia, jonka on oltava sisällöltään tietysti huomattavasti aikaisempaa turvallisempi. Tottumusten voima on tunnetusti suuri, mutta luja tahto auttaa muutoksen tekemisessä.

Ymmärrän kyllä hyvin sen, että asiaan liittyy vahvasti myös yhteisöllisyys sekä samanhenkisten ihmisten toisilleen tarjoama apu ja tuki, mutta silti...

Kaikissa riippuvuuksissahan on kysymys tiettyjen tunne-elämään liittyvien ”kiksien” hakemisesta yhä uudelleen ja uudelleen siitä asiasta, johon ihminen on jossain elämänsä vaiheessa addiktoitunut. Alkoholisti hakee niitä tunteita viinapullosta, kun maailma jälleen kerran ahdistaa. Hän löytää aina jonkun sopivan syyn omalle ryyppäämiselleen, jos ei muuta niin vaikkapa naapurin koiran tai kissan syntymäpäivät. Joku toinen taas hakee huippufiiliksiä huumeista tai seksistä, tai esimerkiksi makeiden lohturuokien ylenmääräisestä ahmimisesta, vain muutamia tunnekoukkuja tässä mainitakseni.

Erilaiset rahapeliriippuvuudetkin ovat viime aikoina herättäneet melko paljon huomiota. Pelaajat jäävät koukkuun, eivätkä pelihuumassaan tajua, että mitä enemmän he pelaavat, sitä enemmän he peleissä myös häviävät. Juuri sellaiseen rahan lypsämiseenhän on pelikoneiden ja peliohjelmien tekniikka ovelasti rakennettukin. Annetaan vähän, mutta otetaan paljon, kunnes asiakkaiden rahapussi on lopulta kokonaan tyhjennetty.

Kun rahanhimo peleissä iskee, itsehillintä saattaa täysin unohtua, ja sitten onkin pahan makuinen ongelmasoppa valmis. Taiteilijahan joutuu aina kuitenkin maksamaan "viulunsa" karvaasti itse. Suuret setelit eivät kasva puissa, eikä niitä myöskään sada alas taivaan pilvistä.

Pelottavan samankaltaiselta näyttää monesti myös henkisen kentän ammattilaisten työskentely ja rahastettavien asiakkaiden mukaan houkutteleminen, sekä sitä seuraava taitava psykologinen koukuttaminen. Ensimmäinen palvelukerta ei maksa kovin paljon, mutta useammasta kerrasta kertyykin jo laskua melkoisesti. Se kaikki on niin helppo verhota esimerkiksi hyvinvoinnin tai muun menestyksen kauppaamiseen, joka ei näytä päällepäin lainkaan negatiiviselta. Kukapa ei haluaisi itselleen iloa, valoa, terveyttä, rakkautta ja rikkautta runsain määrin, mutta katoaako siinä samalla helposti myös realistinen todellisuudentaju ja tietoisuus siitä, että jokaisessa paratiisissa on myös käärmeensä. Tätä ei pidä tietenkään liikaa yleistää, mutta joukossa olevat vilpilliset huijarit aiheuttavat paljon ylimääräistä surua ja murhetta niiden ihmisten elämässä, joiden hädänalaista tilaa he pääsevät hyväksikäyttämään. Tällaisia herkkäuskoisia ja herkkäsieluisia ihmisiä löytyy maailmasta hämmästyttävän paljon.

Aina kun jonkin henkisen toiminnan takana on liikeyritys, sillä tehdään bisnestä. Jotta bisnes kannattaa, sen täytyy myös tuottaa rahallista voittoa mahdollisimman paljon, mutta millä motiivilla ja millä moraalilla toimintaa pyöritetään, sitä sopii mielestäni jokaisen henkisen alan yrittäjän tarkasti pohtia.

Onko oma rikastuminen käytännössä paljon tärkeämpää kuin toisten ihmisten vilpitön auttaminen? Onko liiketoiminnan toteuttamisessa aina puhtaat jauhot pussissa, vai onko jauhoissa kenties matoja?

Surettaa kieltämättä myös niiden ihmisten puolesta, jotka juoksevat kaikenlaisten yliluonnollisten kokemusten perässä, ihan vaikka maailman ääriin asti. Monesti etsitään henkistä kasvua tai myös yhteyttä yliluonnollisiin voimiin sellaisista paikoista, mistä todellista sellaista ei voida koskaan löytää. Se on kuin häilyväisten virvatulten tavoittelua, joka johtaa aina vain pettymyksestä ja umpikujasta toiseen. Silloin heittelehditään kuin lastu laineilla kaikenlaisten tuulten kuljeteltavana, kun elämän ankkuri ei ole lainkaan kiinni pohjassa. Lopulta voidaan olla niin sekaisin, että valo katoaa tajunnasta kokonaan.

Monta kertaa on käynyt niin, että kun ihmisten riippuvuudet vaihtavat kohdetta, vaikkapa alkoholismista jonkin huijarin johtamaan henkisyyden muotoon, joudutaankin ojasta allikkoon. Kun karmea totuus sitten jossain vaiheessa paljastuu asiakkaalle, tai vaikkapa jonkin oudon kultin jäsenelle, saattaa pettymys ja turhautuminen olla niin suuri, että köyhän hirttoköydeksi kelpaava pyykkinaru menee taas kaupaksi lähimarketissa, ja sen jälkeen paikkakunnan hautaustoimisto saa jälleen uuden asiakkaan.

Voiko henkisyys olla toisinaan siis myös vaarallista, kuin heikoilla jäillä kävelemistä, vai suhtaudunko itse näihin asioihin kenties aivan liian vakavamielisesti? Henkisyydessähän nimenomaan pyritään irti mm. perinteisten uskontojen ahdistavista säännöistä ja määräyksistä. Jokainen voi vapaasti valita oman tiensä, tai luoda vaikka uuden uskonnon.

Onko ”tietoiseksi tuleminen” kuitenkin usein pakoa arkisista ongelmista johonkin tavattoman ihmeelliseen astraaliseen utujuttuun? Onko henkinen vapaamielinen ”uushippiliike” kapinallisine aatteineen etsimässä kenties siinä kaikessa taas itselleen paremmin sopivaa totuutta, jonka puitteissa jokainen pystyisi toteuttamaan omia halujaan ja himojaan, niin kuin vain parhaaksi näkee ja kokee? Entä saako asiaa lainkaan arvostella, saako henkisyyssoppaa hämmentää, ilman että joutuu hyökkäyksen kohteeksi? Miksi henkiset ihmiset tekevät itsemurhiakin, vaikka henkisyyden pitäisi tehdä heidät mahtavien mainosten mukaan hyvin onnellisiksi? Miksi arkielämä kuitenkin edelleen ahdistaa? Eikö Atlantiksen kristallitietoisuus toimikaan käytännössä tarpeeksi hyvin?

Meillä ihmisillähän on tunnetusti tapana etsiä elämäämme onnea vaikka mistä "kivenkolosta".

Kuinka tämä aihepiiri sitten liittyy omaan henkisyyteeni? Voisin kertoa siitä yhden tapauksen. Uskon monista omakohtaisista kokemuksistani johtuen henkimaailman olemassaoloon ja kuoleman jälkeiseen elämään. Tällaisia henkisiä kokemuksia minulla on ollut tähänastisen kuusikymmenvuotisen elämäni aikana silloin tällöin jo lapsuudesta lähtien.

Kymmenisen vuotta sitten kotonani alkoi jälleen kerran tapahtua kummia. Luonani alkoi silloin vierailla iso joukko vainajien henkiä, jotka tulivat nukkumaan käydessäni seisomaan sänkyni jalkopäähän hämärään makuuhuoneeseeni ja tuijottivat siinä minua totinen ilme kasvoillaan.

Näin heidät aivan pikkutarkan selvästi, mutta se ei ollut unta, vaan olin täysin hereillä. Kaikki he olivat minulle kasvoiltaan aivan ventovieraita. Joka kerta kun tällaisia vierailuja tapahtui, henkiolennot olivat eri näköisiä, eri ihmisten sieluja. En pelännyt heitä lainkaan, mutta ihmettelin kyllä tilannetta.

Eräänä kertana sitten kysyin heiltä, että keitä he olivat, miksi he tulivat ja mitä he halusivat. Silloin he aukaisivat hitaasti suunsa ja vastasivat haudantakaisella, tuulen suhinaa muistuttavalla tuskaisella äänellä: ”Olemme tehneet itsemurhan. Tahdomme rauhan sielullemme”.

Silloin ymmärsin, että he olivat tulleet pyytämään minulta apua. Aloin rukoilla kaikkivaltiasta Jumalaa heidän kaikkien puolesta, eikä heitä enää sen jälkeen tullut luokseni vierailemaan. Toivon mukaan he pääsivät henkisessä kehityksessään aidosti eteenpäin.

meediomatti@gmail.com