Minä-persoonamme verhojemme takaa elämämme todelliseksi ohjaajaksi

Teksti ja Kuva Jeremy Qvick

Onko ihmisellä olemassa ydinminää, sellaista olemusta, joka olisi jotain pysyvää hänen persoonallisuutensa mitä moninaisimpien verhojen taustalla? Useat saattavat reagoida tähän kysymykseen pitäen sen kysyjää jokseenkin vähä-älyisenä riippumatta siitä ovatko he sitä mieltä, että aivan ilmeistä on tuollaisen yksilöllisyyden olemassaolo, tai ettei tietenkään ihmisellä ole sellaista. Vaikka tämä kysymys onkin erittäin herkullinen, en aio minän olemassaoloa todistaa tässä artikkelissa. Jokainen voi sen omalla työllään oivaltaa, mikäli tahtoo.

Sen sijaan lähtekäämme tutkimaan yhdessä kysymystä siitä, millainen on ydinolemuksemme ja miksi sen realisoiminen arkisessa elämässä on usein niin haastavaa. Tämän kysymyksen pohtiminen voi saattaa meidät positiiviseen rohkeuden tilaan ja antaa konkreettista voimaa taistellessamme tiellä kohti elämää, jossa koemme todella olevamme itsemme – joka hetki.

Missä se minä oikein luuraa?

Löydätkö koskaan itsesi iltaisin nukkumaan mennessäsi ihmettelemästä sitä, kuka tänään on ajattelut, puhunut ja toiminut puolestasi? Uskon, että jokainen, joka on hiukan syventynyt oman olemassaolonsa mysteeriin, on kokenut jotain vastaavaa. Kuinka usein löydämmekään itsemme puhumasta jotain, mitä emme oikeastaan tarkoita tai ajattelemasta tavoilla, joista tiedämme, etteivät ne vie mihinkään hyvään päämäärään. Suurin osa ajattelu- ja toimintatavoistamme on automaattisia malleja, jotka pyörivät toistaen vanhaa jo nähtyä rataansa. Osalle meistä, tämä on oma olemuksemme. Toisille on taas selvää, että nämä elämän leikin rattaat toimivat korkeamman ykseyden ohjaksissa. Kummallekin heistä on selvää, että työ automaatioista vapautumiseen ja oman tahtonsa realisoimiseksi on harhaista ajanhukkaa. Antaa rattaiden pyöriä ja nautitaan tästä joko luonnon mekaniikan tai jumalallisen leikin liikkeestä. On tietysti heitä, jotka yrittävät muuntaa automaattisia malleja toisiksi niin, että heistä tulisi tehokkaampia tai parempia ihmisiä. He tahtovat suggestoida itsensä positiivisiksi ja tehokkaiksi tai parantua haava- ja traumapohjaisista malleista tullakseen hyviksi tai edes onnellisiksi ihmisiksi.

Kun edellisille automaatioiden taustalla ei ole mitään pysyvää ydinminää, jälkimmäiset arvelevat yksinkertaisesti ydinminän olevan persoonan kaltainen olento. Tämä olento täytyy vain kuoria esiin kaikkien automaatioiden takaa. Valitettavasti voimme automaatioiden takaa löytää vain lisää automaatioita, ja mikäli emme usko ydinminään, emme tule sitä löytämäänkään. Tietoisuustyö, joka tähtää minän realisoimiseen ei ole tällä tavoin teknistä kikkailua energioiden ja affirmaatioiden kanssa. Itse asiassa se omalta osaltaan saattaa vain pahentaa automaatioilla tapahtuvien mielenmallien ylivaltaa.

Itselleni tärkeimpiä oivalluksia oli juuri se, että minän löytämiseen vaaditaan toisenlaisia kykyjä. Meidän on opittava katsomaan verhojen taakse salakavalasti. Kuten teatteriesityksen jälkeen hiippailla esiriipun taakse valmiina rikkomaan fantasian, jonka esitys on meille antanut. Meidän täytyy olla radikaalimpia! Meidän täytyy oppia kääntämään sisäisen maailman hypoteesit nurin, ja tarkkailla rauhassa hiljaisuutta, joka ikiliikkuvan persoonamme taustalla luuraa. Sinne yhä uudelleen matkatessamme oivallamme, kuinka ainoastaan oman tahtomme, tunteemme ja ajattelumme muodonmuutos voi muodostua avaimeksi minämme löytämiseksi. Eikä siinä vielä kaikki, se ei ole meidän persoonallisuutemme voimien varassa. Meidän täytyy ikään kuin uhrata persoonamme sille tuntemattomalle tyhjyydelle, jonka löydämme mielemme verhojen takaa. Ehkä joku kerta valot syttyvät ja kohtaamme itsemme todellisuutena. Emme ole mikään persoonamme muoto. Olemme tahto-olento. Sellainen, joka piiloutuu jokaisen tietoisen eleemme taakse.

Itsetuntemus ja helpompi tie

Ei hätää, jos edellinen saattoi sinut epäilevään tilaan koko projektin suhteen, voimme jokaisessa hetkessä löytää keinoja tulla lähemmäksi sitä kuka todellisuudessa olemme. Ensimmäinen asia, jonka voimme tehdä, on oppia tarkastelemaan itseämme kuin vierasta ihmistä. Kuvitelkaamme vain, kuinka voimme ajatuksissamme tarkastella persoonaamme kuin turvakamerasta käsin. Näemme, kuinka hän elehtii, liikkuu ja toimii. Eikä meidän tarvitse jäädä tähän. Voimme astua tarkastelemaan hänen ajatuksiaan, tunteitaan ja tarpeitaan kuin selvänäköisesti tarkastelisimme jotain toista ihmistä. Itsetuntemus on juuri tätä. Se ei tule, ellemme sitä itse realisoi. Myöskään omien ajatuksien, tunteiden ja tarpeiden tarkastelu ei valitettavasti useinkaan auta. Olemme silloin itsemme sisällä kuin yrittäen katsoa silmäämme siitä itsestä käsin. Tarvitsemme peilin, jonka vieraana tarkastelu meille voi antaa.

Tätä harjoitusta omistautuen tekemällä alamme joka päivä oivaltaa uutta itsestämme. Huomaamme, kuinka vähän olemme itse aktiivisia automaattisten mallien pyörittäessä koko elämäämme. Opimme tuntemaan nämä mallit ja opimme löytämään syvemmän rauhan kokemuksen, samaistumatta niihin. Rauhan hetkinä saatamme oivaltaa, että se tyhjyys, josta katsomme persoonaamme ei olekaan enää tyhjyyttä. Alamme löytää sisäisen valon, jossa oivallamme itsemme olevan tämän teatteriesityksen todellinen ohjaaja.

Kuinka olla autenttinen itse elämän vaihtuvissa tilanteissa?

Meidän sosiaalinen kulttuurimme ei valitettavasti tunne minämme hienojakoisempia kerroksia. Sille tärkeämpää on pelata elämän näyttämöllä, jossa vaihtuvat tunteet, tarpeet ja meihin iskostuneet ajatusmallit taistelevat toinen toisiaan vastaan. Toisille meistä tärkeintä on status, toisille huomio, jotkut tahtovat olla kauneimpia, kyvykkäimpiä ja mitä vielä. Me tunnemme kaikki tuon pelin todeksi, jos olemme rehellisiä itsellemme. Eikä siellä olla kiinnostuneita vastasyntyneestä minästä. Sillä minä en todellakaan ole mitään noista viisaista mielipiteistä, ammattiluokista, positiivisista tunnelmista. Minä olen todellisuudessa pieni valopisara suuren koneiston keskellä.

Ainoa tapa tulla itseksemme tässä tilanteessa on myöntää tuon pelin olemassaolo. Emme pääse siitä eroon, vaikka kuinka juoksisimme luostariin Himalajalle. Munkkien pelit ne vasta mekaanisia ovatkin. Meidän täytyy myös oppia hyväksymään oman persoonamme joskus mitä kuvottavimmat tunteet, ajatusmallit ja tarpeet. Ja varoituksen sana: ne eivät tule loppumaan. Sen sijaan voimme oppia nielemään sen faktan, että persoonamme on mitä on, ja yrittää löytää luovia tapoja selvitä sen neonviidakoissa ja tehtaissa. Jos voiman sijasta uskallamme hiljentyä ja antaa automaattisten mallien tulla ja mennä, hyväksyä pelot, jotka sisäisessä hiljentymisessä syntyvät, saatamme oppia puhumaan todellisesta itsestämme käsin. Tällöin sydämemme puhuu nykyhetken kieltä. Tämän tunnemme silloin kun puheemme on kuin parantavaa liikuntaa, lämpöä, joka meidät elävöittää. Tätä lämpöä ei vain mekaaninen kulttuuri aina tahdo ottaa vastaan. Mutta ei se mitään, minä tulee loistamaan yhä useamman meidän kauttamme, jolloin alamme luomaan suurempaa uutta yhteisöllisyyttä, jossa tietoisuus ja vapaus ja näistä syntyvä rakkaus voi alkaa loistaa.

Konkreettisia harjoituksia löydät kirjastani Tie Sisäiseen Ihmisyyteen, ja jos tahdot työskennellä minun ja Marleena Lehtimaan kanssa itsesi löytämiseksi yksin tai yhdessä, ota minuun yhteyttä: jeremy.qvick@gmail. com

Kuva: Jeremy Qvick