Pääkirjoitus - Anni Kultajoki

Pääkirjoitus

Anni Kultajoki

Henkisesti rikas – vai köyhä?

Henkistä kutsumustaan seuraava ihminen tuskin koskaan huolehtii tarkkaan siitä, että antaisi tasan yhtä paljon kuin saa itse, päinvastoin hän usein haluaa (vertauskuvallisesti) jättää tippiä eikä ota vaihtorahojakaan viimeistä penniä myöten, jotta hänen runsauden energiansa virtaisi, ja tuo virtaus kasvaisi.

Tällä tiellä ei toimi sellainen, että laskee tarkkaan jokaisen pennin ja valvoo silmä kovana, ettei tee vahingossakaan mitään korvauksetta sekä odottaa kaikista tekemisistään maksua.

Ihminen, joka ei osaa vastata hyvyyteen samalla mitalla, vaan vastaa hyvään tekoon kiittämättömyydellä, on henkisesti köyhä. Köyhyyshän ei ilmene vain rahan puutteena, vaan myöskin muun muassa henkisesti, empaattisesti tai älyllisesti.

Henkinen köyhyys ei ole kiinni oppiarvoista, älykkyysosamäärästä tai sosiaalisesta asemasta.

Yltäkylläisyyden keskellä eläviltä ihmisiltä saattaa puuttua myötätunto huonompiosaisia kohtaan – jotka voivat olla itseasiassa sisäisesti paljon rikkaampia.

”Koska länsimainen elämä on saastunut omanedun ja superkaupallisuuden ideoilla, elämme edelleen henkisessä pimeydessä, vaikka voisi olla toisin.

Olemme luoneet automaattisen koneiston, joka sylkee yllemme yhä suurempaa materialismia ja talousvaltauskoa. ––Ahneus, joka on puettu moniin harhauttaviin kaapuihin, johtaa länsimaita.

––Media puhuu myös ihmisistä liikaa instituutioiden osina. Virallinen pragmaattisuus ja puhe ihmisestä hengettömän järjestelmän virallisena rattaana on tehnyt varsinkin meistä suomalaista koneita, jotka ovat unohtaneet, miten eletään ei-virallisesti ja huomaamattomista sidoksista oikeasti riippumattomasti. ” (R.A. Karmasen blogista elamallesyvyytta.vuodatus.net)

Pahimmanlaatuista hengen köyhyyttä on se, ettei pysty kohtaamaan toista ihmistä ihmisenä – osoittamaan hänelle sitä arvoa, joka jokaiselle yksilölle kuuluu, arvostelematta ja luokittelematta tiettyihin muotteihin sopivaksi (tai sopimattomaksi).

Jos ei toisia pysty kohtaamaan, ei myöskään voi periä heiltä henkistä rikkautta. Meillä jokaisellahan on omien elämänkokemusten, kaiken oppimaamme rikkaudet aina mukanamme, – eivätkä ne hupene, vaan päinvastoin, lisääntyvät vain.

Hengen köyhyydestä kertovat nykypäivän TV-ohjelmat. Joidenkin mielestä henkinen köyhyys vaikuttaa mm. urheilutapahtumista kiinnostuneiden ihmisten mielessä ja arvoissa (henkisesti ”tyhjä” ihminen tarvitsee yhteisöllistä osallistumista, sisältö on toissijainen).

Sosiaalisessa mediassa ja käyttäytymismalleissa voimme havaita pinnallisten asioiden pönkitystä esimerkiksi, kun nainen menee kihloihin, kiinnittää hän sosiaalisissa kanavissaan huomiota sormuksen timantin kokoon, eikä itse kihlautumisasiaan (jonka pitäisi kai olla ihmiselle aika tärkeä tapahtuma, sormuksesta viis?).

Mielipidekirjoitukset ja edellä mainitut sosiaalisen median kanavat antavat myöskin mahdollisuuden osallistua näennäisesti kaikkeen yhteisöllisyyteen – mutta valitettavasti pitäen henkisen köyhyyden kierrettä yllä.

Omien havaintojeni mukaan onnellisimmat ihmiset eivät ole materiaalisesti rikkaita, vaan rikkaus tulee merkitykselliseltä tuntuvasta tekemisestä ja elämäntyylistä, rauhallisesta tahdista, siitä että on aikaa läheisille ja ystäville.

Ilmaiseksi voi elämässä tehdä paljon. Suosittelen jokaiselle pysähtymistä miettimään, mitkä ovat oikeasti avaimet onnelliseen elämään?