Enfieldin räyhähenki

Teksti Aleksi Lehtinen

[Poltergeist] (saks. polter 'melu' + geist 'henki', suomeksi myös räyhähenki tai meluhenki, vanhoissa kirjatuissa tapauksissa myös piru) on paranormaalina pidetty ilmiö, jolle on tunnusomaista esineiden liikkuminen ja erilaiset ääni-ilmiöt, jotka tapahtuvat ilman havaittavaa tai pääteltävissä olevaa aiheuttajaa. (Wikipedia)

Oli vuosi 1977. Enfieldissä, Lontoon hiljaisella esikaupunkialueella, osoitteessa Green Street 284 sijaitsevassa talossa eleli näiden kertomieni tapahtumien ajankohtana 47-vuotias Peggy Hodgson perheineen.

Peggyllä oli neljä lasta: 12-vuotias Margaret, 11-vuotias Janet, 10-vuotias John ja nuorimmaisena 7-vuotias Billy. Kolme perheen lapsista elelivät kotona Peggyn kanssa, kun taas John oli jo joitakin vuosia ollut sijoitettuna sisäoppilaitokseen suorittamaan koulunkäyntinsä siellä, kävi kotona vain lomilla ja joinakin harvoina viikonloppuina, kun onnistui puhumaan itselleen muutaman vapaapäivän kuukaudessa. Peggy oli noin kolme vuotta aiemmin eronnut lastensa isästä ja alkanut totuttelemaan ajatukseen yksinhuoltajuudesta. Hän oli hiljainen ja olemukseltaan vaatimaton nainen, mutta luonteeltaan hyvin vahva, aivan kuin eräänlainen perhettään suojeleva leijonaemo.

Peggy työskenteli säntillisesti, ahkerasti, armotta itseään kohtaan, unohtaen usein kokonaan paineen alla oman hyvinvointinsa. Ainoa Peggyn tavoite elämässä tuntui olevan pitää perheensä pinnalla taloudellisesti vaikeina aikoina. Naisen fyysinen ja henkinen terveys oli äärirajoilla jatkuvasti. Tämä kaikki tuntui myös pitävän koko perheen arkista hyvinvointia jatkuvalla rasituksella.

Hodgsonin perhe, Peggy ja lapset.

31. elokuuta 1977

Noin klo 21.30 kun Margaret, Janet ja Billy sekä kotona myös käymässä ollut John olivat siirtyneet vuoteisiinsa ja käymässä yöpuulle, kuului lastenhuoneesta alakertaan laahustavaa ääntä. Peggy meni katsomaan hieman kiukkuisena yläkertaan, eivätkö lapset olleetkaan vielä nukkumassa sovitun mukaisesti.

Edellisenä iltana lapset olivat Peggyn mielestä kuin tekosyynä keksineet, että heidän sänkynsä oli kuulemma “heilunut” rajusti, kenenkään kuitenkaan koskematta siihen. Janet oli hädissään pyytänyt äitiään viemään alakertaan lastenhuoneessa olleen tuolin, joka oli kuulemma jotenkin pelottavasti kolissut, kuin jokin näkymätön asia olisi sitä “keinuttamalla” hakannut lattiaa vasten. Peggy ei ollut sitten enää jaksanut kuunnella lastensa selittelyjä, vaan vienyt tuolin alas olohuoneeseen. Juurikin noista “tekaistuista” selityksistä ja tapahtumista johtuen, Peggy oli alkanut saada tarpeekseen lastensa iltaleikeistä, eikä enää aikoisi jaksaa samaa rumbaa toista iltaa peräkkäin.

Laahausääntä yläkertaan selvittämään saapunut Peggy laittoi lastenhuoneeseen valot päälle, ja näytti siltä että jokainen hänen neljästä pienokaisestaan oli rauhaisasti peiton alla. Kun Peggy sammutti valot ja oli lähdössä takaisin alakertaan, hän säpsähti. Hänen selkänsä takaa kuului kuin tohveleiden askeleista tulevia laahausääniä. Peggy pelästyi ja painoi katkaisijasta takaisin valot päälle. Silloin nuo äänet lakkasivat. Peggy ajatteli kuulleensa omiaan, mutta päätti vielä varmistaa, ja katkaisi valot taas. Taas kuului laahausääntä. Peggy painoi valot päälle kolmannen kerran ja kävelyn äänet hiljenivät.

Hän itse seisoi keskellä huonetta, ja pelosta kankeina olevat lapset katsoivat sängyistään äitiään. Kukaan perheen jäsenistä ei hädissään saanut sanaakaan suustaan. Sitten alkoi koputtelu. Jokin koputteli lastenhuoneen seinien takana. Koputuksen aikana lastenhuoneen oven vieressä olleesta lipastosta lensivät laatikostot suoraan keskelle huoneen lattiaa, noin 45 sentin päähän lipastosta. Koko perhe tuijotti lipastoa, eikä tahtonut uskoa millään näkemäänsä. Peggy Hodgson työnsi tuolloin lipaston takaisin vasten seinää ja taas se liikahti, tällä kertaa seinästä kohti huoneen keskikohtaa. Peggy yritti työntää lipastoa vielä kerran takaisin seinää vasten, mutta nyt se ei enää liikahtanut minnekään. Paniikin ottaessa jokaisen perheen jäsenen valtaansa, he yhdessä juoksivat ainoastaan pyjamat päällään turvaan naapurissa asuvien hyvien ystäviensä, Vic ja “naapurin Peggy” Nottinghamin, sekä näiden kotona käymässä olleen jo aikuisen poikansa Garyn luo, koska näkivät näillä olleen valot päällä.

Joitakin yksityiskohtia Nottinghameista: Vic oli reipas ja ilomielinen kaveri, joka ammatikseen rakenteli kattoja. Peggy oli ikäisekseen hyvin nuorekkaan näköinen, ja ulkonäkönsä perusteella kukaan ei voisi uskoa, että hän oli 20-vuotiaan pojan äiti.

Kun Hodgsonit kertoivat Nottinghameille juuri äsken sekä edellisenä iltana kotonaan tapahtuneet asiat, Nottinghamit luonnollisesti hieman epäilivät erikoisen kertomuksen paikkaansapitävyyttä ja ajattelivat, oliko naapurin Peggy lapsiensa kanssa mennyt nyt aivan sekaisin. Mutta joka tapauksessa Nottinghamit päättivät tulla Peggy Hodgsonin ja hänen lapsiensa kanssa katsomaan naapuritaloon, josko hekin pääsisivät todistamaan jotain eriskummallista.

Hodgsonin perheen lapsia.

Koko joukon sisään astuessa, koputus alkoi talossa taas ja tällä kertaa se ei tuntunut tulevan ainoastaan seinistä, vaan kiersi jopa kokonaisia huoneita, lattioista seinien kautta kattoon asti. Sen kuulivat hyvin selvästi Hodgsonien lisäksi myös heidän naapurinsa. Vic Nottinghamin sanojen mukaan kolkutukset tuolloin kuulostivat aivan siltä, kuin jokin taho olisi seurannut häntä ja hänen perhettään. Hänen kokeillessaan seiniä siitä kohtaa mistä koputus kuului, hän tunsi seinän hieman heiluvan. Vic Nottingham tarkasti tilanteen myös kaikkialta talon ulkopuolelta, mutta missään lähitienoilla, mistä ääni olisi voinnut kuulua ei ollut merkkiäkään häiriötekijästä.

Tietämättöminä ja avuttomina, miten muutenkaan voisivat Nottinghamit naapureitaan auttaa, he ottivat tuona samaisena yönä yhteyttä poliisiin, toivoen että nämä tulisivat saamaan asiaan pikaisesti edes jonkinlaisen selityksen.

Konstaapelit Heeps ja Hyams saapuivat talolle yhden aikoihin yöllä. Konstaapeli Heeps on maininnut kyseisen yön tapahtumista raportissaan seuraavaa (suomennos on sanantarkasti tehty hänen lausunnostaan):

“Torstaina 1. syyskuuta 1977 klo 01.05 Olin palveluksessa yövuorossa kierroksellani, kun sain viestillä hälytyksen mennä käymään osoitteessa Green street 284, Enfieldissä. Menin tähän kyseiseen osoitteeseen partiokollegani konstaapeli Hyamsin kanssa. Taloon sisälle päästyämme olohuoneesta vastaani tuli sekä Hodgsonin perhe, joka kyseistä taloa asutti, että heidän naapurinsa Vic Nottingham vaimonsa Peggyn ja heidän aikuisen poikansa Garyn kanssa. Nuo kaikki mainitsemani ihmiset seisoivat jostain kumman syystä olohuoneessa liikkumatta laisinkaan paikoiltaan. Hetken päästä talossa asuvan perheen äiti Peggy Hodgson kertoi minulle useiden eriskummallisten ja selittämättömien asioiden tapahtuneen talossa muutaman viimeisimmän vuorokauden aikana ja he uskoivat, että talossa vainosi heitä jokin henkimaailmasta riivaamaan tullut olento. Silloin minä ja konstaapeli Hyams astuimme myös sisään tuohon kyseiseen taloon ja olohuoneeseen, jolloin talon emäntä Peggy Hodgson sammutti huoneesta valot. Tuona samana sekuntina kuulimme minä ja kollegani seinien takaa eräänlaisia voimakkaita koputuksen ääniä. Nuo äänet kuulostivat tuolloin tulevan naapuriasunnon, Nottinghamin perheen puolelta. Kuulimme tuona hetkenä neljä voimakasta koputuksen ääntä ja sitten taas syvää hiljaisuutta. Noin kaksi minuuttia myöhemmin kuulin lisää koputuksia, tällä kertaa ne kuuluivat eri seinän takaa. Tuolloinkin ne olivat tarkalleen neljä koputusta.

Kollegani Hyams ja Nottinghamin perheen isä Vic poikansa Garyn kanssa tutkivat perusteellisesti talon seinät, vesiputkistot, jääkaapin ja patterit sekä talon vintin läpikotaisin löytämättä kuitenkaan yhtään mitään erikoista äänen synnyttäjään viittaavaa, itse jäin tuolloin talossa asuvien Hodgsonien kanssa olohuoneeseen. Perheen äiti Peggy sammutti jälleen huoneesta valot, tuolloin kuulimme lattiasta erikoista kopinaa ja laitoimme valot takaisin päälle. Tuolloin perheen vanhin poika osoitti ällistyneenä erästä tuolia, joka oli paremman tilan puutteessa asetettu sohvan vierelle. Katsoimme kaikki osapuolet tuolia kohden ja huomasimme, että se heilahteli voimakkaasti jalkojensa varassa. Sitten näin omin silmineni, kuinka tuo sama tuoli liukui olohuoneen lattian poikki kohti keittiön seinää, sen jälkeen se liikkui vielä noin 120 senttiä ja sitten pysähtyi eriskummallisesti paikoilleen. Tarkistin itse henkilökohtaisesti tuolin, mutta en löytänyt mitään, mikä olisi selittänyt tuon kummallisen liukuvan kaltaisen liikkumisen. Myöskin kokeilin lasten marmorikuulalla, oliko huoneen lattia kenties jollain lailla kalteva, mutta kuula pysyi paikallaan, eli lattia oli aivan suora. Mitään muuta erikoista ei onneksi enää tuona iltana sattunut, sillä minun järkevä mieleni ei ehkä olisi enempää tuonkaltaisuuksia kestänyt. Pahoittelimme, ettemme voineet kyseistä Hodgsonien perhettä tällä kertaa heidän hädässään tämän enempää auttaa ja lähdimme pois paikalta.”

Hodgsonit päättivät peloistaan huolimatta jäädä kuitenkin kotiinsa yöksi, vaikkakin Nottinghamit heitä rauhoitellakseen tarjosivat perheelle yösijan kodistaan.

Hodgsonit leiriytyivät eteisaulaan, jossa he tulisivat yhdessä perheenä nukkumaan muutamat seuraavat yöt.

Peggy Hodgson lapsineen Nottinghamien kanssa.

Syyskuussa 1977 poliisin vierailun jälkeen sekä Hodgsonit, että heillä usein noina aikoina kyläilemässä käyneet naapurissa asuneet Nottinghamit olivat molemmat tahoillaan kokeneet tuossa henkimaailmallisesti aktiivisessa talossa hyvinkin erikoisia asioita, kuten esimerkiksi itsestään ilmassa lenteleviä LEGO-palikoita ja lasten leikeissä olleita marmorikuulia. Nuo olivat pieniä esineitä, mutta hyvinkin ikäviä sattuessaan osumaan johonkin lähistöllä olevaan ihmiseen tai särkyvään esineistöön. Vic Nottinghamin appiukon herra Richardsonin kokeillessa nostaa yhden noista lentäneistä marmorikuulista Hodgsonien lattialta, hän huomasi tuon kuulan olleen jostain kumman syystä lämmennyt aivan polttavan kuumaksi, niin ettei sitä oikeastaan kyennyt pitämään kädessä hetkeäkään.

4. syyskuuta 1977 todettuaan poliisin kyvyttömyyden avunantoon, Green Streetin asukkaat olivat epävarmoja, kenen puoleen he olisivat voineet kääntyä. Naapurin rouva Peggy Nottingham otti puhelimen käteensä ja pirautti maanlaajuiseen sanomalehteen Daily Mirroriin, toivoen Hodgsonien saavan edes jotain apua mahdollisen julkisuuden kautta.

Sanomalehtimies Douglas Bence ja hänen valokuvaajansa Graham Morris kiinnostuivat Hodgsonin perheen asiasta niin paljon, että päättivät vierailla heidän luonaan jo seuraavana päivänä.

Ensimmäisen illan vierailullaan mitään erikoista tai selittämätöntä ei tapahtunut. Mutta heti heidän lähdettyään LEGO-palikat olivat taas alkaneet lentelemään ympäri asuntoa. Tuolloin tämä aiemmin mainitsemani herra Richardson juoksi reporttereiden perään ja pyysi heitä palaamaan takaisin sisälle taloon. Heidän saavuttuaan takaisin yksi LEGO-palikoista osui jopa Graham Morrisia otsaan hänen yrittäessään taltioida sen liikeratoja kameransa filmille. Palikasta jäi oikein jälkikin seuraaviksi pariksi päiviksi. Tuolloin oli onni mukana, ettei se sokeuttanut valokuvaajaa tai hajottanut kameran linssiä. Morrisin ottamissa kuvissa ei kuitenkaan näkynyt mitään merkkejä näistä lentävistä esineistä, vaan ainoastaan paikalla olevien ihmisten pelokkaita katseita. Bence ja Morris töihin palattuaan olivat tulleet aivan varmoiksi, että tuosta talosta riittäisi vielä heidän lehteensä paljon kerrottavaa. Myös Daily Mirrorin toimittaja George Fallows sekä valokuvaaja David Thrope tarttuivat tärppiin samantien.

Graham Morrisin LEGO-palikkakuva.

5. syyskuuta 1977 David Thrope ja George Fallows saapuivat paikalle. Hodgsoneista kukaan ei ollut nukkunut kuin muutamia tunteja viimeisen kuuden vuorokauden aikana ja yliväsymys alkoi näkymään erilaisin tavoin jo jokaisessa perheenjäsenessä. Fallows tuntui hyvin ymmärtävän rouva Hodgsonin huolen perheensä hyvinvoinnista, ja kuullessaan itse seinästä tulevan koputuksen, hän tunnusti kuulleensa aikaisemmin vastaavista tapauksista, vaikkei oikein tiennytkään miten niihin suhtautuisi. Fallows myös ensimmäisenä sanoi uskovansa ilmiöitä aiheuttavan tahon olevan niin sanottu poltergeist. (suom. räyhähenki)

Ensin Fallows ehdotti Peggy Hodgosonille, että hän voisi yrittää etsiä heille uuden talon asuttavaksi, mutta saadessaan hyvin voimakkaan vastalauseen idealleen, päätti hän sitten auttaa Hodgsoneita muilla tavoin ja sai Peggyltä luvan ottaa yhteyttä maailman vanhimpaan, Lontoossa päämajaansa pitävään parapsykologiseen tutkimusseuraan Society for Psychical Research:iin (S.P.R.). Peggy oli aiemmin luullut nimikkeen koskevan jonkinnäköistä psykiatrien kattojärjestöä ja siksi suhtautunut asiasta heille ilmoittamiseen kriittisesti.

Society for Psychical Research (S.P.R.) on eräs maailman vanhimmista paranormaali-ilmiöiden tutkimiseen keskittyvistä seuroista. S.P.R. on perustettu Lontoossa jo vuonna 1882 eräiden aikansa Cambridgen yliopistossa työskennelleiden tiedemiesten, filosofien ja akateemikkojen toimesta. Se on ensimmäinen länsimaalainen tiedejärjestö joka alkoi tutkimaan parapsykologisia ja paranormaaleja ilmiöitä. Sen merkittävin tehtävä on alusta alkaen ollut selvittää ja lähestyä selittämättömiä ilmiöitä ilman ennakkoluuloja tai ennakkoon tuomitsevaa käsitystä, sekä suhtautua näihin samalla mielenkiinnolla ja uteliaisuudella kuin kaikkiin muihinkin tieteellisiin ilmiöihin. Yleensä tietenkään muut tieteelliset ilmiöt eivät ole olleet vastaavan syynin alla meidän länsimaalaisessa yhteiskunnassamme.

Seura on yhä aktiivinen ja toimii tänä päivänä suuremmassa mittakaavassa kuin koskaan aiemmin, painattaen useita tutkittavana olevien teemojensa mukaisia julkaisuja sekä järjestäen Isossa-Britanniassa vuosittain monia yleisötilaisuuksia, mm. avoimia luentoja parapsykologisista teemoista.

Vuonna 1977 S.P.R.-seuraan oli liittynyt uusi jäsen nimeltään Maurice Grosse. Grosse oli menettänyt oman Janet-nimisen tyttärensä moottoripyöräonnettomuudessa vain muutamaa kuukautta aiemmin. Janetin kuoleman aikaan Grossen perheessä oli tapahtunut salaperäisiä asioita. Esimerkiksi Maurice Grossen sisaren aina ajassaan tikittävä seinäkello oli pysähtynyt veljentyttärensä kuolinyönä aikaan 4.20, joka oli sama kellonlyömä kun tuo kohtalokas moottoripyöräonnettomuus oli sattunut ja vienyt Janetin hengen. Maurice Grossen panttaama äitinsä kultasormus, joka oli ollut edesmenneelle Janetille hyvin rakas, ilmaantui kuoleman jälkeisenä viikkona takaisin heidän kotiinsa. Myös Janetin kuoleman aikaan kynttilät Grossen kotona sammuivat ja syttyivät takaisin itsestään. Tämä kaikki mahdollisesti ajoi hänet ottamaan vastaan Enfieldin tapauksen, toivoessaan mahdollisesti jollain konstein saavansa yhteyden tyttäreensä tai ainakin voidakseen unohtaa hieman omia raastavia surujaan auttaessaan muita heidän ongelmissaan.

Maurice Grosse

7. syyskuuta 1977 Hodgsoneille saavuttuaan Maurice Grosse huomasi ilmiöiden perusteella hetimiten, että kyse oli räyhähengestä. Ensimmäisenä toimenaan, ollakseen ammattimainen tutkija, Grosse pyrki rauhoittamaan jokaisen Hodgsoneista, sekä tasaamaan tilanteesta noussutta stressiä. Hän myös vakuutti heidät siitä, että tämä tilanne, joka heidän elämässään aiheutti painajaismaisia asioita, olisi jossain vaiheessa taas pois heidän arjestaan. Perheen saaminen rauhalliseen tilaan oli erityisen tärkeää, jotta Grosse pystyisi pitämään täyden fokuksen heidän auttamisessaan.

Esineiden liikutteleminen ja heittely oli jatkunut Grossen saapuessa paikalle, häiriköiden Green Street 284:n talon asukkaita. Noihin aikoihin oli havaittu myös, että huonekalujen pehmusteet, ruokailuvälineet ja kaikenlaiset moninaiset muut kotityötarvikkeet, joita ei oltu vallitsevasta tilanteesta huolimatta jostain syystä naulittu tai kiinnitetty lattiaan, hyllyille tai pöytätasoille, olivat päätyneet useammin tai harvemmin noiden silmiltä näkymättöminä toimivien epämiellyttävien voimien instrumenteiksi. Nuo voimat, joita emme kai vieläkään osaa tarkkalleen selittää, käyttivät asunnon irtaimistoa systemaattisesti, häikäilemättömästi ja rutiininomaisesti viikottain hyödykseen talon lähes jokaisessa huoneessa, aiheuttaen yleistä hämmennystä.

Aluksi Grossen saavuttua paikalle ilmiöt lakkasivat jostain syystä pariksi päiväksi. Daily Mirrorin toimittajat halusivat myös jäädä paikalle odottamaan, josko saisivat lisää materiaalia lehteensä. Peggy Hodgson antoi heille luvan siihen.

9. syyskuuta 1977 Janet oli käynyt nukkumaan yksin lastenhuoneeseen muiden sisarustensa yöpyessä tuolloin äitinsä makuuhuoneessa. Grosse sekä kaksi reportteria ja yksi lehtikuvaaja Daily Mirrorista olivat jääneet lastenhuoneen oven ulkopuolelle. Janet tuntui uinuvan täydessä hiljaisuudessa. Yhtäkkiä miehet kuulivat huoneesta kovaäänisen räsähdyksen. Huoneeseen astuttuaan he huomasivat sängyn vieressä olleen tuolin liikkuneen noin metrin mittaisen matkan ja kääntyneen itsestään 180 astetta. Tuoli käännettiin takaisin paikoilleen. Tuntia myöhemmin sama asia tapahtui kuitenkin uudelleen. Tällä kertaa kuvaaja David Thrope todisti omin silmin tapahtuman ja sai otettua siitä kuvankin, kun tuolin liike oli pysähtynyt. Osoittaakseen toimittajille, että Janet oli täydessä unessa Grosse oli kohottanut hellästi tytön silmäluomea, se oli täysin rento ja silmämuna oli nukkumiseen liittyvässä normaalissa asennossa. Tuolin liikahtaessa ensimmäisen kerran Janet oli itkenyt hysteerisesti unissaan.

11. syyskuuta 1977 Peggy Hodgson, Maurice Grosse ja Peggy Nottingham kävivät toimittaja Mike Gardinerin kutsusta Night Line -nimisessä radio-ohjelmassa puhumassa kotinsa tapahtumista. Tuon perään toimittaja Rosalind Morris BBC Radio for news -ohjelmasta tahtoi haastatella Hodgsoneita heidän kodissaan.

Eräs toinen S.P.R:llä vaikuttanut tutkija, Guy Lyon Playfair kuuli tuon BBC:n haastattelun radiosta maanantaiaamuna 12. syyskuuta 1977 nauttiessaan aamiaista omassa rauhassaan ja päätti noilta sijoiltaan lähteä yrittämään auttaa Hodgsoneita sekä Grossea tilanteen kanssa. Hän soitti Grosselle kysyäkseen, tarvitsiko mies apua tutkimuksissaan, johon Grosse vastasi myöntävästi. Siitä alkaen he jatkoivat tehtäviään Green Streetillä kahden.

Tuona samaisena maanantaina Peggy Hodgson otti Guy Lyon Playfairin vastaan kotonaan. Ystävällisesti ja osoittaen vahvaa luottamusta tätä kohtaan hän tarjoili teetä ja esitteli Playfairelle perheensä. Guy Lyon Playfairin yllätykseksi Daily Mirrorin toimittajat olivat yhä niin innostuneita tapahtumista ja halusivat olla Hodgsoneille avuksi, että olivat jääneet taloon avustamaan Grossea tutkimuksissa ja valokuvaamaan tapahtumia, vaikka heidän työtehtävänsä olivat päättyneet jo aikoja sitten.

25. syyskuutta 1977 Peggy Hodgson perheineen oli yökyläilemässä veljensä Johnin ja tämän vaimon Sylvie Burcomben luona muutaman korttelin päässä kodistaan, kun Sylvie yhtäkkiä korvia särkevästi huusi omasta keittiöstään. Keittäessään iltateetä itselleen ja vierailleen hän oli nähnyt silmiensä eteen tipahtaneen tyhjästä ilmasta kymmenen sentin pituisen muovikepin, joka oli laskeutunut keskelle keittiön pöytää, hetken päästä noussut jälleen ilmaan ja hävinnyt näkymättömiin. Tämä pala oli kuin jostain lasten lelusetistä. Burcomben mielenrauha järkkyi tapahtuneesta koko loppuillaksi.

Noina aikoina S.P.R:n edustajat halusivat tehdä erään testin Janet Hodgsonille todistaakseen monilta tahoilta tulleet epäilyt vääräksi siitä, että joku Hodgsonin perheen lapsista olisi tahallisesti ja tarkoituksella noiden erikoisten ilmiöiden takana. Tutkijat siirsivät kaiken esineistön minkä vain kyllin kykenivät lastenhuoneesta pois. Guy Lyon Playfair mainitsee kuulleensa lastenhuoneesta esineitä siirtäessään erikoisen värisevän, mutta hyvin voimakkaan äänen, joka tuli tuolloin täysin tyhjästä huoneesta.

Guy Lyon Playfair

Lyon Playfair on sanonut, että lähin tuota ääntä muistuttava ääni, jonka hän voisi yhdistää siihen, oli kuin jokin olisi porannut maahan suurta reikää tuossa huoneessa, eikä edes se kuvailisi asiaa niin kuin he tuon äänen tilanteessa kokivat. Äänen tauottua Lyon Playfair näki takan joka oli kuin revitty irti seinästä, missä se oli hetkeä aiemmin ollut kiinni. “Se oli vanha viktoriaanisen aikakauden suurikokoinen seinään valettu takka. Sellaisen irti kiskomiseen paljain käsin ei yhdelläkään 12-vuotiaalla tai nuoremmalla lapsella riittäisi mitenkään fyysiset keholliset voimat.”

Myös takassa ollut teräksinen puuteline oli väännetty suunnattomalla voimalla ja agressiivisuudella keskeltä kahtia. Testi, jonka parapsykologiset tutkijat toteuttivat ja jo sen valmistelun aikana saadut tulokset vakuuttivat Maurice Grossen sekä Guy Lyon Playfairin lopullisesti Enfieldin talon eriskummallisista selittämättömistä tapahtumista. Mutta sen sijaan vielä silloinkin monet S.P.R:n jäsenet ja muut lääkärit, psykiatrit ja sosiaalityöntekijät kyseenalaistivat talossa tapahtuneen henkimaailmallisen toiminnan. Liittäen sen hätäisiin johtopäätöksiinsä sekä keksimiinsä todisteisiin he niiden perusteella väittivät perheen tyttärien olleen temppujen takana, vain saadakseen itselleen huomiota. Tämä epäilys hallitsi suurinta osaa erilaisia terveys- ja nuorisoviranomaisia koko Enfieldin tapauksen ajan.

Usein talossa tapahtuneiden outojen ilmiöiden aikana lastenhuoneen kirjahyllyssä ollut teos Fun and Games for Children (suom. Leikkejä ja pelejä lapsille) lensi hyllystä itsestään, tai siinä kääntyivät itsestään myös sivut. Kerran Janet oli väittänyt unenomaisesti matkustaneensa kotinsa seinän toisella puolella asuvien Nottinghamien makuuhuoneeseen ja todisteena siitä Fun and Games for Children -kirja oli ilmestynyt samalla sekunnilla tyhjästä Nottinghamien asuntoon.

Tutkijat pohtivat, että ilmiön takana voisi mahdollisesti olla jonkin lapsen henki, joko joka oli talossa aiemmin asunut ja nyt jo edesmennyt, tai kenties eräs Hodgsonien omista lapsista olisi kykeneväinen kehosta irtaantumiseen. Epämääräinen, mutta heidän huomioonsa ottama päätelmä liittyi siihen, että useat tyynyt olivat painautuneet sängyissä tai alakerran sohvalla jonkin näkymättömän tahon toimesta. Painallusjälki ei ollut kuitenkaan lapsen päätä isompi. Nämä kuitenkin olivat vasta arvailuja, jotka tultaisiin näkemään yhä laajemmassa valossa, kun todisteita saatiin enemmän.

Marraskuuhun 1977 mennessä Maurice Grosse oli pannut merkille, että talossa kuuluneet kolkuttelun äänet olivat alkaneet ilmaisemaan jonkinnäköisiä erikoisia “älykkyyden” merkkejä, josta syystä Grosse oli päättänyt yrittää alkaa kommunikoimaan noiden äänien kanssa. Hän päätti kysyä niiltä eräitä yksinkertaisimpia kysymyksiä Lyon Playfairen avustuksella, toivoen saavansa yksinkertaisiin kysymyksiinsä yksinkertaisia vastauksia. Heidän ehdotuksestaan yksi koputus olisi vastauksena "ei" ja kaksi koputusta olisi taasen "kyllä". Grosse myös varmisti äänien takana olevan hengen matemaattisen tietotaidon: kysyttäessä paljonko on viisi ynnä viisi, tämä oli kolkuttanut yhteensä kymmenen kertaa.

Kun Grosse oli saanut kommunikaatiolinjan auki, hän kävi hengen kanssa seuraavan selkeän keskustelun:

Grosse: “Kuolitko tässä talossa?”

“Kop kop!” (Kyllä)

Grosse: “Voisitko siirtyä tästä talosta pois?”

“Kop!” (Ei)

Grosse: “Kuinka monta vuotta sitten asuit täällä, kymmenen?

“Kop!” (Ei)

Grosse: “Kaksikymmentä?”

“Kop!” (Ei)

Grosse: “Enemmän kuin kolmekymmentä?”

“Kop kop!” (Kyllä)

Grosse: “Voitko koputtaa niin monta kertaa kun kuolemastasi on vuosia kulunut?”

Koputuksia tuli 53. Sitten koputuksia tuli vielä kahdesti varmistettaessa kysymyksellä, oliko kyseinen henkilö siis kuollut 53 vuotta sitten.

Samana iltana joitakin hetkiä näiden tapahtumien jälkeen Lyon Playfair on maininnut paikalla olleiden kuulleen yläkerrasta voimakkaan äänen, kuin jokin olisi rysähtänyt lattialle. Heidän palatessaan katsomaan mitä oli tapahtunut, jokin entiteetti oli heittänyt kaikki huoneen kaapeissa ja hyllyissä olleet tavarat lattialle sekä kaatanut tilassa olleet huonekalut.

Marraskuun edetessä Janetin käyttäytyminen alkoi olla yhä vain häiriintyneempää ja joinain hetkinä hänen oireensa alkoivat olemaan aina vain levottomampia, sekä hänelle itselleen ongelmallisempia. Sanallisia riivaukseen viittaavia merkkejä ei onneksi Janetissa kuin muissakaan talon asukkaissa ollut tuohon mennessä vielä ilmaantunut. Guy Lyon Playfair alkoi tuossa vaiheessa myös rukoilemaan Hodgsonien puolesta, ettei näin tulisi tapahtumaankaan.

Mutta piakkoin tämän jälkeen Maurice Grosse oli uskaltautunut sanoa: “Jossain vaiheessa näytti siltä, että jokin taho olisi alkanut ottamaan pikkuhiljaa Janetin ruumista ja mieltä valtaansa.”

Maurice Grosse yrittää rauhoittaa Janet Hodgsonia.

11. marraskuuta 1977 Margaret Hodgson oli aamulla tulossa yläkerrasta portaita alas, kun jokin näkymätön taho nosti hänen toisen jalkansa ilmaan niin, että Margaretin oli tasapainoiteltava yhden jalan varassa. Samalla hänen ilmassa olevasta jalasta pidettiin siten kiinni, ettei Margaretin ollut mahdollista liikkua paikaltaan. Myös tuona samaisena aamuna jokin näkymätön taho nosti Hodgsonin perheen ison painavan kokotammisen ruokapöydän ilmaan ja rysäytti sen takas alas lattialle heidän keittiössään, perheen istuutuessa aamupalalle.

12. marraskuuta 1977 Guy Lyon Playfair oli opettanut Peggy ja Janet Hodgsonille joitain esimerkkejä, miten he pystyisivät hyödyntämään meedioiden käyttämää automaattikirjoitusta ottaakseen yhteyttä taloa vainoaviin henkiin. Tuona lauantaiaamuna Janet Hodgson päätti kokeilla Lyon Playfairin näyttämiä konsteja. Janet oli aamutokkurassa istuessaan ruokapöydän ääressä ottanut kynän käteensä ja oli kuin riivattuna alkanut nopeasti piirtää jotain paperille. Valmistui yhdeksän kuvaa yhdeksälle paperiarkille. Nuo kuvat, jotka kuin jonkun tahon ohjaamana Janetin kautta paperille ilmestyivät, eivät olleet erityisen mukavia.

Ensimmäisessä kuvassa oli nainen jonka kurkusta vuosi verta, ja naisen kuvan alapuolelle oli hänet nimetty Watsoniksi. Verta kuvasti punainen muste millä oli myös henkilön nimi kirjoitettu. Toisille papereille oltiin vain kirjoitettu sana “veri” (eng. blood) samalla punaisella musteella joka puolelle. Janetin äiti kerkesi takavarikoimaan tyttärensä silmiltä nuo paperit ennenkuin Janet ehti tiedostaa tai ymmärtää mitä oli taiteillut. Janet ei noita kuvia ja tekstejä koskaan kunnolla edes eläessään nähnyt.

Kun Guy Lyon Playfair kysyi Peggy Hodgsonilta, osasiko hän liittää Watson-nimeä millään lailla heidän taloonsa, Peggy kertoi: “Voi kyllä, sen niminen pariskunta asui talossa ennen kuin me muutimme tänne kaksitoista vuotta sitten.” Guy Lyon Playfair kysyi: “Kuoliko heistä kumpikaan tähän taloon?”

“Kyllä herra Watson kuoli, en tiedä mihin, mutta tähän taloon hän kuoli. Rouva Watson kuoli sitten meidän muuttomme jälkeen, asuntoonsa joka on myös tässä Green Streetin varrella. Hän kuoli kurkkusyöpään.”

26. marraskuuta 1977

Tuona iltana Hodgsoneita lähellä asuva ja perheen hyvin tunteva lääkäri kutsuttiin taloon tutkimaan Janetin huomiota herättävää villiä käytöstä ja rauhoittaakseen tytön unten maille. Lääkäri pisti tytölle suoraan suoneen 10 milligrammaa Valiumia. Tämä oli ollut riittävä määrä lääkettä jotta saatiin Janet nukahtamaan. Kuitenkin puoli tuntia myöhemmin Grosse, Lyon Playfair ja Peggy Hodgson kuulivat jälleen kovaäänisen selittämättömän äänen yläkerrasta. Tarkistettaessa tyttöjen hyvinvointia, huomattiin Janetin unitilassa päätyneen vaatekaapin päälle. Tytön seuraksi oli myös lentänyt lastenhuoneen herätyskello. Täydessä unessa ollut lapsi kelloineen oli keskellä yötä liikkunut pituudeltaan neljän metrin matkan yli kahden metrin korkuisen kaapin päälle, eikä huoneessa ollut tikkaita, tuolia tai mitään muutakaan enää tuolloin, mitä lapsi olisi unissaan voinut hyödyntää.

Näiden tapahtumien saattelemana S.P.R:n edustajat asensivat kameroita yläkertaan lasten huoneeseen. Kamerat asetettiin toimimaan automaattilaukaisulla, joka tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että ne ottivat sarjan kuvia 14 sekunnin välein. Kuvat jotka saatiin kehitettyä noilta filmeiltä ovat todistaneet selittämättömiä tapahtumia lasten ollessa levolla.

Yhdessä kuvista oli tyyny, joka pyöri paikallaan ilmassa keskellä huonetta, kenenkään henkilön koskematta siihen.

Toinen kuva oli verhosta, joka näytti kuin kiertyneen itsensä ympärille, kaikkien ikkunoiden ollessa kuitenkin tiiviisti kiinni ja näin kaikki mahdollinen ilman aiheuttama kierto oli saatu tilasta täysin eliminoitua. Kaikkein rajuimmat kuvat jotka oli saatu filmille tallennettua, olivat Janet Hodgsonista, joka leijaili levitoiden oman sänkynsä yläpuolella.

Janetin muistikuva tapahtumista on hatara, mutta näin hän on pyrkinyt kuvailemaan kokemaansa, mahdollisimman selväsanaisesti:

“Levitaatiossa herääminen oli minulle pelottava kokemus. Tuossa hetkessä minulla ei ollut tietoakaan miten laskeutuisin maahan. Ensimmäisellä kerralla, jokin taho paiskoi minua päin ikkunalaseja, pelkäsin että ikkunat hajoaisivat ja lentäisin siitä läpi ulkoilmaan. Vaikka lapset haaveilisivatkin lentämisestä, voin vakuuttaa ettei tuo kokemus voisi olla koskaan kenenkään unelma.

Muistan myös erään kerran, jolloin huoneemme verho oli kietoutunut kaulani ympärille. Huusin apua mutta sanat eivät jostain syystä tulleet juuri sillä hetkellä ulos niinkuin olisin toivonut. Luulin kuolevani. Minulla ei ollut mitään hallintaa toiminnastani. Olin jonkin muun armoilla.”

Janet levitoi.

Levitaatio, jossa verho kietoutui Janetin kaulan ympärille, tapahtui yhteensä kahdeksan kertaa vuoden 1977 aikana.

Janet myös koki hetkittäin käydessään nukkumaan, että jokin näkymätön taho heitti hänet sängystään pois, tai kiskoi peiton pois tytön päältä. Muutamia kertoja jokin laittoi käden Janetin naaman ja nenän eteen ja silloin tytön oli vaikeaa hengittää. Kun Janet viimein tuolloin nukahti, hän usein pyöri sängyssään ja sai pakonomaisia huutokohtauksia unissaan. Janetin kerrotaan huutaneen unissaan niin kovaan ääneen, että se kuului kuuden talon päähän heidän kotoaan, vaikka kaikki ikkunat ja ovet olivatkin olleet tapahtumahetkellä kiinni.

Muutamia kertoja S.P.R:n edustajat kutsuivat paikalle eräitä meedioita “putsaamaan” tilaa. Yksi meedioista oli nimeltään Annie Shaw. Annie saapui paikalle aviomiehensä Georgen kanssa. Eräällä kerralla rouva Shaw sai yhteyden johonkin taloa “riivanneeseen” henkeen. Annien suusta tuli seuraavat sanat: “Menkää pois. Gozer, Gozer, auta minua. Elvie, tule tänne.”

George ymmärsi, että pystyisi keskustelemaan taloa vaivanneen hengen kanssa vaimonsa kautta, ja komensi täten hengen poistumaan paikalta. Noiden sessioiden aikana Annie osasi mainita Hodgsoneille, että taloa todennäköisesti asutti useampi kuin yksi aktiivinen henkiolento. Hän kertoi, että kokemansa mukaan yksi hengistä olisi juuri tuo mainitsemansa Gozer-niminen vanha nainen. Peggy Hodgson rohkeni tuolloin sanoa, että myös hän oli nähnyt noina lähipäivinä utuisen vanhan naisen henkilöitymän talonsa yläkerran ikkunan takana, ulkoa katsottaessa.

2. joulukuuta 1977 Hodgsonien lasten serkku äitinsä puolelta, Brenda Burcombe kolkutti Greenfield Streetin oveen klo 21.30. Samaan aikaan Hodgsonit ja Grosse olivat olleet yläkerrassa, joten aluksi koputukseen ei tullut mitään vastausta. Sitten olohuoneen verho vedettiin sivuun ja Burcombe näki Maurice Grossen kasvojen katsovan häntä kohden. Tuon katseen jälkeen Burcombe näki ulko-oven ikkunan läpi Grossen kävelemässä yläkertaan menevät portaat puoleen väliin, jonka jälkeen hän katsoi portaita alas ovea kohden ja jatkoi matkaa. Burcomben ihmetellessä, miksei Grosse avannut hänelle ovea, hän koputti vielä kerran.

Tuolloin rouva Hodgson tuli avaamaan Brendalle oven, ja Burcombe kysyi Hodgsonilta: “Mikä Grossella on oikein ongelmana?” “Kuinka niin?” “Miksi hän ei avannut ovea minulle? Käveli vain ohi.”

Peggy Hodgson tuntui hermostuneen Burcomben huomiosta:

“Ei Grosse kävellyt oven ohi, hän on koko ajan ollut seurassamme yläkerran makuuhuoneessa.”

Brenda Burcombe hiljeni täysin. Hän ei löytänyt enää sanoja jatkaakseen keskustelua.

10. joulukuuta 1977 selittämättömät ilmiöt alkoivat käyttäytymisellään näyttämään yhä selkeämpiä älykkyyden merkkejä. Tällä kertaa ne venyivät jopa niin pitkälle, että alkoivat manifestoimaan ääniä. Janet tuli olemaan noiden äänien hyödyntämä instrumentti. Useita ääniä erilaisilla painokkuuksilla ja voimakkuuksilla tuli hänen suustaan ulos: murinaa, mörinää, sekä esimerkiksi koiran haukkumisen ja viheltelyn ääniä. Tämä toistaiseksi nimetön olento pystyi myös ihan suoranaisesti kommunikoimaan sanoilla lapsen suun kautta. Kun Grosse ja Lyon Playfair kyselivät olennolta kysymyksiä, se alkoikin eräässä vaiheessa yllättäen vastata erikoisella, matalalla kuin manalan syvältä sisältä tulevalla mörinä-äänellä.

Maurice Grosse rauhoittelee Janet Hodgsonia.

Kysyttäessä tuolloin, tiesikö hän olevansa kuollut, ensimmäiset vastaukset olivat huolestuttavat. “Olkaa hiljaa” ja “Painukaa v*****n täältä.”

Lopulta S.P.R.n tutkijat saivat selville äänen aiheuttaman henkilön nimen, se oli “Bill”. Hieman myöhemmin tuona päivänä Grosse ja Lyon Playfair ymmärsivät Billin olevan musikaalinen ja saivat tämän jopa laulamaan heidän kanssaan.

Bill suostui siihen, että hän Janet Hodgsonin kautta tulisi esittämään kuin eräänlaisen dueton tämän 12-vuotiaan tytön kanssa. Tuolloin he esittivät Billin lempikappaleen, Scarlet Feverin. Tuo esitys oli todennäköisesti yksi jokalailla eriskummallisimmista nauhoitetuista lauluesityksistä mitä on koskaan kuultu. Esityksessä kuultiin selkeästi Billin hyvin vaikuttava ja vahva bassoääni sekä Janetin kirkas lapsen ääni. Hetkittäin S.P.R:n tutkijat luulivat nauhoittaneensa molempien laulavien osapuolien ääniä, mutta soitettuaan nauhaa useamman kerran uudelleen heille selvisi kuitenkin, että joka kerta kun Billin ääni kuului, Janetin ääni samanaikaisesti hiljeni täysin. Ulostulevien äänien vaihtelu oli keskenään niin sulavaa, ettei niistä jäänyt nuottiakaan välistä. Kappaleen loppupuolella Billin ja Janetin äänet muuntautuivat yhteiseksi nauruksi, jolloin hengen matala mörinänauru yhdistyi saumattomasti eloisaan nuoren neiti Hodgsonin nauruun. Niin että oktaavit vain hämmentävästi vaihtelivat.

Janet on myöhemmin kuvaillut vieraiden tahojen äänien itsestään ulostuloa näin:

“Tuntui kuin minut olisi pakotettu sanomaan ne sanat, tuntui kuin jokin taho olisi seissyt selkäni takana ja pitänyt kättä takaapäin uhkaavasti kaulallani.”

Myös Janetin sisko Margaret kerran koki heidän Enfieldin talossaan, kuinka jokin taho yritti lähestyä häntä takaapäin uhkavaasti samalla lailla. Mutta se yritys jäi vain yhteen kertaan.

Ilmiöiden tutkijat nauhoittivat "Billin" äänellä puhutut haastattelut ja yksi noista nauhoista onkin osoittautunut hyvinkin merkittäväksi todisteeksi. S.P.R:n tutkijat ovat myös maininneet Janetin täyttäneen suunsa vedellä, jonka jälkeen he ovat laittaneet suun eteen vielä palan teippiä. Mutta tuo tuntemattoman miehen ääni on silti vielä jatkanut aivan selkeästi ja täysin ymmärrettävästi puhetta. Billin äänen ulostulon aikana Janetin kasvot olivat muuntautuneet hetkittäin vanhan miehen kasvojen näköisiksi ja tuolloin kun häntä yritettiin lähestyä, Janet oli yrittänyt purra lähestyvää henkilöä.

Kuukausia noiden tapahtumien jälkeen Maurice Gross otti yhteyttä muuan mieheen nimeltään Terry Wilkins. Tämän Wilkinsin isä oli asunut Hodgsonien kodissa aikaisemmin, ennen perheen muuttamista taloon. Terryn mukaan hänen isänsä oli kuollut verenvuototautiin talon alimmassa asuinkerroksessa. Wilkinsin isä oli ollut nimeltään Bill.

25. joulukuuta 1977 joulukuusi liikkui itsestään kuin kävellen olohuoneen lattian poikki.

Toukokuu 1978

Hieman hiljaisemman viiden kuukauden ajanjakson jälkeen Hodgsonien lapsilla oli kevään tullen tullut sanaharkkaa naapurin lasten kanssa talojensa välissä olevan aidan yli, kun yhtäkkiä kymmeniä kiviä lensi toiselta puolelta heidän puolelleen aitaa. Ennen kuin kukaan kerkesi syyttämään toistaan kivisade toistui, mutta tällä kertaa päinvastaisesta suunnasta, Hodgsoneilta naapurin puolelle. Eikä kivien heittely sentään siihen päättynyt: eräs herra muutaman talon päästä tuli myös valittamaan, että joku oli heitellyt häntä samanlaisilla kivillä juuri minuutteja sitten.

Heti noiden valitusten jälkeen koko korttelin ilma-alassa alkoi lentämään valtoimenaan kiviä, maitopulloja, tiiliä ja muuta roinaa. Niitä laskeutui yhteensä viiden eri pihan alueelle. Kaikki naapurustossa olivat järkyttyneitä ja hämmentyneitä, jopa henkimaailmaan kyynisesti suhtautuvat, koska kaikki näkivät, että kivisade senkuin vain jatkui sen jälkeenkin, kun kaikki lapset oli otettu sisälle koteihinsa.

Anteeksi, mutta en enää ikinä palaa Hodgsonien taloon yksinäni. Siellä kirotussa talossa kummittelee!

Heinäkuussa 1978 Peggy Hodgsonin veli John Burcombe oli käymässä tarkistakseen, että Green Streetin talossa oli kaikki kunnossa. Tuona hetkenä kaikki Hodgsonin perheen jäsenet olivat olleet reissun päällä, noin sadan kilometrin päässä talosta. He olivat lomalla Essexin rannikolla. Kuten aina, John piti tuolloinkin huolta sisarensa talosta. John on kuvaillut seuraavia tapahtumia:

“Tuona päivänä, kävelin olohuoneeseen. Pysähdyin. Katsoin ikkunasta ulos ohikäveleviä ihmisiä. Sitten yhtäkkiä käännyin ja katsoin oikealle suoraan kohti keittiötä ja silloin näin siellä selkä suorassa pöydän ääressä istuvan erään miehen.

Hän oli istumassa tuolilla pöydän ääressä, hänen selkänsä oli minua kohden. Toinen miehen käsistä lepäsi pöydän päällä. Toista kättä en nähnyt, mutta hänellä oli päällään valko- ja siniviirullinen paita. Paidassa ei ollut kiinni kaulusta. Paita oli hyvin vanhanaikaisen näköinen, sellainen mitä käytettiin joskus 30-luvulla. Hihat oli kääritty ylös, hänellä oli mustat housut, nahkavyö ja harmaa tukka, hieman jo ohentunut.

Mies ei liikahtanutkaan paikaltaan. Seurasin häntä katseellani, ja miehen paikallaan pysyminen alkoi ärsyttämään minua jo siinä määrin, että oli lähellä etten kysynyt, hittoakos siinä kyyläät? Mitä sinä täällä teet?

Mies istui pää pystyssä selkä minua kohden, katse suoraan eteenpäin. Olin juuri sanomassa jotain, mutta sitten ymmärsin missä talossa olin. Suljin silmäni, räpäytin muutaman kerran. Sitten avasin silmäni ja mies oli poissa.”

Grosse kysyi herra Burcombelta, “Oliko mies materialisoitunut, konkreettinen?” Burcombe vastasi: “Aivan kuten te ja minä juuri nyt. Ihan kuin kuka tahansa normaali ihminen istumassa pöydän ääressä. Ei utuisuutta, eikä mitään muutakaan erikoista. Aivan tavanomainen.”

Kokemus tapahtui kello 17.00 kesäisenä iltapäivänä, täydessä päivänvalossa. Burcombe jatkaa: “Lähdin talosta salaman lailla, pelästyin niin kovin. Tulin takaisin kotiin ja sanoin vaimolleni: anteeksi, mutta en enää ikinä palaa Hodgsonien taloon yksinäni. Siellä kirotussa talossa kummittelee!“

Samana iltana hieman myöhemmin Johnin tytär Brenda tuli myös kotiin ulkoa ja oli hyvin pelokkaan näköinen. Myös Brenda oli kokenut useita selittämättömiä asioita Enfieldin talossa aiemmin ja joitakin myös omassa kodissaan. Hän oli täysissä järjissään oleva tyttö eikä omannut “liian” kovaa mielikuvitusta tai minkäännäköistä taipumusta hysteriaan kaikesta kokemastaan huolimatta.

Brendan tultuaan kotiin ja näytettyään kovin kalpealta isänsä kysyi:

“Onko jokin vialla, miksi tuollaiset kasvot?”

John ei ollut maininnut tyttärelleen mitään omasta kokemastaan. Brenda vastasi: “No tuota… Kävelin juuri Nottinghamien kodin ohi ja näin jonkinlaisen varjon menevän heidän olohuoneensa poikki.”

Brenda oli kävellyt Nottinghamien talon ohi elämänsä aikana tuhansia kertoja, mutta ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän ei kyennyt antamaan isälleen selkeää kuvausta, mitä oli nähnyt ikkunasta. Mutta ei ollut epäilystäkään – oli se mikä tahansa – etteikö se olisi säikäyttänyt tyttöä oikein kunnolla.

Vic Nottingham kuuli John Burcomben tarinasta ja vavahtui reagoimaan siihen omalla kertomuksellaan. Lyon Playfair kysyi Nottinghamilta, josko kuvauksen mies kuulosti Nottinghamin omalta isältä tai joltain muulta tutulta mieheltä. Vic vastasi:

“Ei hän isältäni kuulosta, mutta hän kyllä kuulostaa kovasti minun isoisältäni. Siinä oli mies, joka ei koskaan käyttänyt istuessaan kotonaan kauluksellista paitaa. Hän oli myös töissä laivastossa ja tuosta syystä hyvin tarkka pukeutumisestaan, hän käytti aina vyötään. Isovanhemmillani oli myös pieni poika joka kuoli nelivuotiaana pudottuaan kerran suoraan tulipesään.” (Margaret Hodgson oli maininnut joitakin kertoja nähneensä pienen pojan hyppäävän tulipesästä.)

Eräs fyysikko nimeltään John B. Hasted, joka työskenteli Lontoossa Birkbeckin yliopistossa, oli noihin aikoihin S.P.R:n toiminnassa silloin tällöin mukana ja tutkinut mm. metallin taivuttelua psyykkisten voimien avulla. Hasted teki Janet Hodgsonille muutamia testejä Adrian Fourcin -nimisen ääniekspertin kanssa. Fourcin toimi noihin aikoihin University Collegen yliopistossa Lontoossa.

John B. Hasted

Testien lopputuloksena miehet totesivat että ääni, joka oli sanonut olevansa Bill, oli todennäköisesti vaurioittanut huolestuttavalla tavalla Janetin äänihuulia. Normaalisti kun puheäänemme muodostuu kurkunpäässä, tässä tapauksessa tuo ääni oli muodostunut fyysisesti haitallisella tavalla. Se oli luultavimmin vähintäänkin aiheuttanut Janetin kurkunpäässä kovia kipuja, ellei jopa jotakin pysyvää haittaa.

Janet oli loppujen lopuksi puhunut tällä “Billin” äänellä tutkijoidensa kanssa tuntikaupalla. Mutta omaan tavanomaiseen ääneensä lopulta täysin pysyvästi palattuaan, hänellä ei koskaan ilmentynyt minkäännäköisiä äänestä johtuvia terveydellisiä jälkihaittoja.

John B. Hasted myös näytti lokakuussa 1978 Guy Lyon Playfairelle eräältä VHS-nauhalta seuraavaa. Videolla metallin palaset taittuivat keskeltä kahtia kenenkään koskematta niihin. John B. Hasted oli tuohon mennessä tutkinut metallin taivutusilmiötä jo vuosia ja hänen työhuoneensa oli hyllyjään myöten täynnä mitä eriskummallisimpia telekineettisten metallintaivuttelutempausten lopputuloksia, jotka olivat eräiden hänen “Mini-Gellereiksi” nimeäminsä, erikoisia kykyjä omaavien lasten aikaansaannoksia (nimi tulee lusikoiden taivuttelijataikurin Uri Gellerin mukaan).

Hasted uskoi, että koska lapset olivat hänen silmiensä edessä kyenneet tällaiseen toimintaan, niin miksi he eivät myöskin kykenisi muuhun erikoiseen selittämättömään tai parapsykologiseen manifestoimiseen. Lyon Playfairkin alkoi vakuuttua tästä mahdollisesta näkemyksestä.

Enfieldissä ilmiöt jatkuivat vielä pitkälti samanlaisina heinäkuuhun 1979 asti. Tämä johti siihen, että Janet lähetettiin lopulta äitinsä ja herrojen Grosse sekä Lyon Playfairen toimesta Morleyn sairaalan psykiatriselle osastolle erinäköisiin aivotoimintaa kartottaviin testeihin. Kaksi kuukautta myöhemmin Janet poistui sairaalasta täysin terveen paperit mukanaan, ilman mitään merkkejä Touretten syndroomasta, epilepsiasta tai minkään muunkaan sairauden oireista, joka olisi millään voinut selittää viimeisten vuosien aikana sattuneita tapahtumia Green Streetin eriskummallisessa talossa.

Janetin palattua kotiin sairaalasta Enfieldin räyhähenki oli rauhoittunut pysyvästi.

Vielä haluaisin hieman lisätä taas omaa pähkäilyäni artikkelin aiheesta.

Hyvin usein allekirjoittaneesta näyttäisi siltä, että räyhähengen vaikuttaessa eri kohteissa, sekä kotimaassamme että ulkomailla, paikalla on ollut joku oleellinen henkilö asioiden manifestoitumisen suhteen: tuolla henkilöllä on mahdollisesti ollut liitännällisyyttä nykymääritelmillä olevien neuropsykiatristen poikkeavuuksien kirjoon. Olen huomannut kohtaamisissani, että tällaisilla ihmisillä on mahdollisesti hieman normaalia enemmän luonnollista kapasiteettia olla kanssakäymisessä ja havaita henkimaailman asioita. Tässä äsken käsittelemässäni Enfieldin tapauksessa lieviä tuollaisia piirteitä omasivat sekä Margaret, että erityisesti Janet Hodgson.

Enfieldin tapauksessa eräs meedio nimeltään Gerry Sherrick onkin sanonut Janetille seuraavaa:

“Jotkut ihmiset ovat siunatut kyvyllä nähdä ja kuulla asioita, mitä toiset eivät näe. Minä olen sellainen ja niin olet sinäkin. Sinulla on kyky vetää näitä kaikkia outoja ilmiöitä puoleesi, tiedostamattasi. He eivät tule tänne luoksesi itsestään. Sinä kutsut heidät tänne. Tämä johtuu sinun kyvyistäsi, joita et kuitenkaan vielä osaa täysin hallita. Etkä opikaan, ennen kuin olet tiedostanut niiden olemassaolon.”

Hodgsonien perheen edellisistä elämistä Gerry Sherrick osasi myös kyläilyllään Enfieldissä sanoa seuraavalla tavalla, selkeyttääkseen mahdollisesti perheen sisäisiä asetelmia:

“Useita elämiä olette monellakin eri tapaa eläneet yhdessä. Te lapset olitte sisaruksia ja äitinne oli tuolloin siinä elämässä kylän viisas vanhempi nainen, joka varoitti teitä kokeilemasta noituutta, mitä kuitenkin teitte uteliaisuutenne ottaessa vallan. Nyt tässä elämässä te olette tulleet takaisin perheenä jollain lailla tasapainoittelemaan toistenne uskomattomat kyvyt keskenänne, jotta ne voisivat koettelemuksenne jälkeen olla erinomaisia voimavaroja teille. Olette kuolleet ja syntyneet usein uudelleen, nyt on uusi mahdollisuutenne oppia kykyjenne

lahjat ja löytää tavat, miten niitä voisitte hyödyntää elämässänne. Kun aiemmin nuo kyvyt ovat ehkä olleet saavuttamattomissanne, ennen kuin olette jollain tasolla oppineet ne hyväksymään.”

Hodgsonin lapset ovat muistaneet nuo meedio Sherrickin sanat lopun elämäänsä.

Tässä artikkelissa olen maininnut vain murto-osan kaikista Hodgsonien kodissa vuosien 1977-1979 välisenä aikana tapahtuneesta lähes tuhannesta selittämättömästä yksityiskohdasta. Esimerkiksi itsestäänlentävien LEGO-palikoiden, marmorikuulien, tyynyjen, tohvelien määrä tuossa talossa noina vuosina oli loppumaton. Erikseen tahdon mainita myös erään sohvatyynyn, joka oli lentänyt kenenkään näkyvän sitä liikuttamatta kahden korttelin päähän Hodgsonien talosta erään toisen talon katolle. Tuon sohvatyynyn ilmassa liikkumisen oli todistanut kadulla kävellyt peruskoulunopettaja nimeltään Hazel Short. Rouva Short todisti myös omin silminensä Janet Hodgsonia jonkin näkymättömän tahon heitelleen tuolla hetkellä kohti ikkunaa. Eli tämän sohvatyynyn lentäminen todennäköisesti tapahtui samaan aikaan kun Janet koki levitaatiota nukkuessaan. Myös muutamia muita rouva Shortin lisäksi talon ohi tuolloin kävelleitä näky Janet Hodgsonin levitaatiosta oli suuresti järkyttänyt.

Myös yleensä aina, kun talossa yritettiin käynnistää jokin elektroniikkalaite, siihen yllättäen tuli toimintahäiriö.

Yhä tänäkin päivänä lukemattomat parapsykologian tutkijat, paranormaali-ilmiöiden tutkijat, toimittajat, psykologit, psykiatrit, sosiaalityöntekijät, ynnä kymmenet ellei sadat tai jopa tuhannet ihmiset, jotka vuosina 1977-1979 liittyivät jollain lailla Enfieldin tapaukseen kyseenalaistavat kaiken, mitä silloin väitetään tapahtuneen. Lukijoina annan teidän itse päättää, uskotteko näiden asioiden tapahtuneen talossa näkymättömien voimien aiheuttamana vai olisiko mahdollista, että Hodgsonit olisivat muka voineet itse aiheuttaa rationaalisella toiminnallaan nämä ilmiöt. Itse en näe asioille mitään “luonnollista” selitystä.

Guy Lyon Playfair Enfieldiä käsittelevä kirjansa kädessään kuvattuna vähän ennen kuolemaansa.

Ilmiöiden variaatioita tapahtui aluksi päivittäin koko vuoden 1977 ajan ja epäsäännöllisesti myös vuosina 1978 sekä 1979. Loppujen lopuksi tapahtumat olivat niin jatkuvia ja Hodgsoneille arkisia, että he ja S.P.R:n tutkijat tiesivät minuutilleen päivien aikataulut, millä kellonlyömällä saattoi jotain erikoista odottaa. Siitä tuli niin tavanomaista, ettei edes perheen teeveden keitto keskeytynyt ilmiöiden ajaksi.

Kuten Janet Hodgsonilla, myös mm. Suomen kuuluisimman räyhähenkitapauksen, Ylöjärvellä tapahtuneen Martinin pirujen tapauksen yhteydessä oli Martinin talossa olleella piialla Emma Lindroosilla ollut vastaavia mahdollisia neuropsykiatrisia oireita tai piirteitä kuin Janet Hodgsonilla tai kuten Guy Lyon Playfair uskoi, mahdollista liitännäisyyttä esimerkiksi Touretten oireyhtymään ja sille tyypillisiin käyttäytymismalleihin, joko verbaaliseen tai fyysiseen aggressioon.

Tämä herättää kysymyksen. Mitäpä jos räyhähenki yksinkertaisesti vain stimuloi jonkin tietyn henkilön parapsykologisia kykyjä kuten telekinesiaa tai levitointia läsnäolollaan? Voisiko kyseessä olla sellainen yksilö, joka ei ole aiemmin tiennyt mitään poikkeuksellisista taidoistaan ja sattuukin olemaan nyt niin herkkä aistimaan ja herättämään kykynsä, ettei välttämättä sitä aina itsekään ymmärrä tai hallitse.

Guy Lyon Playfair on sanonut seuraavaa, mikä minusta hyvin kuvaa hänen ammattitaitoaan, tietämystä ja ymmärrystä paranormaaleja entiteettejä ja tapahtumia kohtaan:

Pelkään Lontoon metrossa matkustamista myöhäisillassa huomattavasti enemmän, kuin koskaan pelkäsin Hodgsonien taloa Green Streetillä Enfieldissä.

Minkäänlaista varmaa syytä tai perusteluita Enfieldin tapahtumien alkamiselle ja päättymiselle ei ole osattu antaa vielä tähän päivään mennessä, yli 40 vuotta tapahtumien jälkeen.

Hodgsonit olivat loppuelämänsä kiitollisia mielenterveytensä tasapainosta Guy Lyon Playfairin sekä Maurice Grossen taidoille ja tahdolle auttaa heitä.

Olen hyödyntänyt tätä artikkelia kirjoittaessani Guy Lyon Playfairin tarkan yksityiskohtaisesti Enfieldin tapahtumia kuvaavaa kirjaa, This House is Haunted (julk. 1980).

Minä, artikkelin kääntäjä ja kokoaja, olen ollut Society of Psychical Researchin jäsen syksystä 2019 alkaen.

Greenstreet 284, Enfield.

Tämän artikkelin kirjoittaja on myös luonut Facebook-ryhmän "Tarinat ja Totuus Maailman salaperäisistä paikoista ja myyteistä".

Hänen elämästään on myös ilmestynyt kirja: Aleksi Oletukseton – Erilaisuuden ja avoimuuden kuningasvoimat (kirjoittaja Taina Laane 2020)