Kankaanpään valtakunnalliset NYO-päivät 11.11.-21

Oli koleahko marraskuinen aamu, kun uljas sotaratsumme pörähti uskollisesti ja yskähtämättä käyntiin veturitallin pihalta noutaakseen ohjaajaopiskelijat ja rekvisiitan matkalle kohti Kankaanpäätä ja tarkemmin ottaen sen opistoa. Minä ja kollegani pakkasimme Hiacen, kiipesimme rattaille ja Ville herätti voimanpesän henkiin aloittaakseen logistisen taipaleemme kohti tuota Satakunnan piilotettua helmeä. Linja-autossa on kuulemma tunnelmaa, mutta mahtui sitä pikkubussiinkin ihan kattoa ja peräluukkua myöden.

Saavuimme perille ja ensitöiksemme kävimme asettamassa näytille taidepajalaisten äärettömän hienoja taideteoksia, jotta niitä sai väki katsella matkallaan ruokailemaan. Meitäkin siunattiin maittavalla broilerin rintafileellä ja monipuolisilla höysteillä, jotka upposivat ahnaisiin kitoihimme varsin hyvään tahtiin. Nii ja ol siin vähän kaffeplöröäki. Kupujen ravitseminen aiheutti nuorisokielestä lainatun “ruokakooman” kaltaisen tilan, joka johdatti meidät taukoilemaan meille varattuun takahuoneeseen.

Iloisen puheensorinan lomasta nousi Piian sormi, joka osoitti kelloa vaativaan mutta reiluun tyyliinsä. Oli aika alkaa pukemaan jamaskeeraamaan sekä minua, että muita ohjaajaopiskelijoita. Hieman kyseenalaistin allekirjoittaneen maskeeraustaitoja, mutta vähän yllättäenkin kykenin suoritukseen, jonka johdosta naamalleni piirtyi musta nenänpää ja kissanviikset. Valmistautumisen ja iloisen puheensorinan keskeytti niin sanottu viidakon kutsu, eli oli aika siirtyä lavalle. Hurja eläinjoukkiomme siirtyi tomerin askelin kohti sata, ellei jopa tuhatpäistä yleisöä ja sen edessä odottavaa lavaa. Ville otti ohjat käsiinsä kuin Hiacen ratin konsanaan ja päräytti bluetooth-kaiuttimesta fanfaarit tulille.

Tässä kohtaa muistoni hämärtyvät hurmokselliseen esiintymistaiteeseen täydellisesti uppoamisen takia, enkä muista tarkkaa järjestystä jossa esitimme Fröbelin palikoiden timanteiksi hiotut koreografiset kiemurat biiseistä: meidän laivassa, jumppalaulu ja sutsisatsi. Yleisö oli aivan pitelemätön ja imi itseensä jokaisen lavalta lähettämämme taiteellisen nyanssin ja hiukkasen matkien niitä virheettömästi. Tanssi ja soitinyhtyeemme esitys oli niin vauhdikas, että allekirjoittaneen hattukin lensi päästä ja lavalta alas dramaattisen “OI EI!” huudahduksen saattelemana. “Ei muutako hattu päähä ja takas lauteil” sano Lammelan akan poika eli minä.

Yleisö hurrasi ja taputti hurjasti keikkamme päätyttyä ja tunsimme olevamme vähintään yhtä suuressa suosiossa, kuin Metallica Pihtiputaalla vuonna 1984. Hurmoksen hieman laannuttua Anniksen oma ohjaajaopiskelija Emilia erittäin tehokkaalla ohjaustyöllään innoitti tuhat, ellei jopa miljoonapäisen yleisömme pelaamaan evoluutiopeliä johon myös me kaikki opiskelijat liityimme innolla mukaan. Peli päättyi kohdaltani evolvoiduttuani gorillasta takaisin ihmiseksi, jollainen olenkin jo syntymästäni asti ollut.

Kertoisin toki tarkemmin pelin kulusta, jos hurmoksellisesta tilastani huolimatta muistaisin tai jos olisin ymmärtänyt pelin hieman paremmin. Esiintymis- ja viihdyttämisaikaamme määrittävä kello löi uhkaavasti lopun suuntaan ja täten kiitimmekin vuolaasti miljoona, ellei jopa miljardipäistä yleisöämme ja siirryimme pois lavalta.

ja keikkapaikalta poistuva yleisö saikin meidän kanssamme hellyttäviä ryhmäkuvia, joita varmasti silmäkulma kimmeltäen katsellaan vuosienkin päästä muistellen niitä hassuja karvaisiin asusteisiin pukeutuneita opiskelijoita, jotka meitä viihdyttivät.

Pakkasimme sotaratsumme ja lähdimme kiitämään kohti Poria. Matka oli hiljainen osittain väsymyksen takia ja osittain suuren kaihoisan kaipuun johdosta joka parrasvaloihin kohdistui. Kukin tahoillamme poistuimme koteihimme ammentamaan ja hatarin opiskelijan käsin tunnustelemaan opittua ja koettua jota oli rutkasti tarjolla. Kiitos Kankaanpää, Piia, Maarit, Johanna, Anne, Ville, Juuso, Tuomas, Emilia, Sara ja kiitos vähän kai minulle eli Akullekin.

Aku