Koirankarvoja ja armotonta säätämistä

NTP-tuotannon kuvaukset ovat tältä vuodelta jälleen purkissa ja editointiprosessi on laitettu hyvälle alulle. Raatihuoneen kuvausten jälkeen on ollut hieman kaikkensa antanut olo - tuntuu, että koko projektin alku on vain kaukainen muisto.

Tänä vuonna NTP-tuotannossa olivat mukana Porin nuorten työpaja, Rauman nuorten työpaja, Nakkilan nuorten työpaja, Kulttuuritalo Annis, Tapahtumatalli ja Sataedu Villilä. Toisin sanoen ihan järjetön määrä porukkaa.

Minulle on mysteeri, milloin NTP-tuotannon uutta videoprojektia alettiin alun perin lämmittelemään, mutta ensimmäinen kalenterimerkintäni palaverista on 23. huhtikuuta. En silloin vielä tiennyt, minkälaiseen härdelliin olin lähtemässä mukaan.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen palavereissa istuttiin aktiivisesti. Ja monesti. Ja usein ei kalenteriin merkattu aika edes riittänyt, kun asiaa olisi ollut, vaikka loppupäiväksi. Anniksen alakerta tuli meille kaikille varmasti hyvin tutuksi, vähintäänkin Teamsin välityksellä.

Palavereissa käsiteltiin juonta, sen kiemuroita ja kompastuskiviä taukoamatta. Tänä vuonna NTP-tuotanto päätti pyöräyttää lyhytelokuvan, mikä paljastui huomattavasti monimutkaisemmaksi projektiksi kuin musiikkivideot. Hahmoja ei ollut paljoa, mutta täytyi miettiä jokaisen taustatarina, aiemmat tekemiset, sijoittuminen juonen tapahtumiin sekä tietysti vuorosanat. Olen hyvin kiitollinen siitä, että meillä oli oma työryhmä käsikirjoittamiseen. Henkilökohtaisesti olisin ollut täysin hukassa tässä osuudessa, koska liikkuvia osia oli niin paljon. Liikkuvista osista puheenollen – jotenkin vahingossa Piia sai minut houkuteltua kanssaan huolehtimaan rekvisiitasta ja lavastuksesta. Voin kertoa, että on yllättävän hankalaa seurata kohtaus kohtaukselta (joita ei kuvattu aikajärjestyksessä) minne juomalasin kuuluisi sijoittua pöydällä ja kuinka paljon siinä tulisi olla juotavaa. Vielä kun niitä juomalaseja oli useampi, eivätkä ne todellakaan olleet ainoita vahdittavia asioita. Oma shot listini oli täynnä merkkauksia siitä, missä minkäkin tavaran kuuluisi olla ja mikä rekvisiitta hahmolla pitäisi tällä kertaa olla kädessään.

Tapani mukaan säädin kuvauksissa vähän kaikkea. Rekvisiitan ja lavastushommien lisäksi pääsin näyttelijä Ilkka Aron henkilökohtaiseksi kampaajaksi, hoidin kahden ihmisen maskeerauksen viimeisissä kuvauksissa, juoksin ympäriinsä pelastamassa ihmisiä lukittujen ovien takaa, tulostelin papereita, roudasin kuudesosan meikkikokoelmastani kuvauspaikalle, ehdin pelaamaan kolme erää Unoa, sekä tietysti tein tiiviisti hommia tuottaja-Piian kanssa. Se onkin sitten ihan oma lukunsa.

Jos minun täytyisi kuvailla tuottajan roolia yhdellä sanalla, se olisi ongelmanratkaisu. Jos saisin käyttää myös toisen sanan, se olisi et-oo-tosissas.

“Et oo tosissas” taisi olla yleisin lause, mitä käytimme Piian kanssa. Joku asia meni pieleen - et oo tosissas. Saatiin Raatihuone kuvauspaikaksi - et oo tosissas! Maskeeraukseen tarvittava tilaus katosi matkalla kohteeseen – et oo tosissas? Taas meni ylitöiksi - et oo tosissas...

Meidän hommiimme sisältyi (kaiken muumahdollisen lisäksi) yhteistyökumppaneiden hankinta, kuvauspaikan löytäminen, erinäisten asioiden aikatauluttaminen, kommunikointi muun työryhmän kanssa, muistiinpanojen kirjoittaminen ja muodostaminen ymmärrettäväksi tekstiksi, rekvisiitan metsästys, rekvisiitan luominen, sekä yleinen sekoilu. Jos auton rengas ei päästänyt ilmoja pihalle matkalla kuvausmeikkiostoksille, niin sitten henkilökortteihin iskettiin vääriä sukunimiä. Välissä kahviteltiin näyttelijöiden luona lukemassa käsikirjoitusta tai mietittiin, mistä värkätään Raamattu, voiko koiran piimäkippoa käyttää kissanruokakulhona ja mikä on paras tapa kerätä koirankarvoja huskysta (testien mukaan t-paidalla rapsuttaminen on hyvin toimiva taktiikka!).

Kaksi mieleenpainuvinta hetkeä kuvauspäivissä: keskiviikko, kun saatiin iltapalaksi aivan taivaallista pitsaa (kiitos Joni!) ja torstai, kun keskiyön tienoilla kuului kuvaussihteerimme huuto “PURKU!” Sillä purkuhan merkitsi sitä, että nelipäiväisen kuvausviikon kaikki otot olivat purkissa, ja saisin ehkä vihdoin nukuttua ihmismäiset yöunet. Perjantaina makasin sohvalla vapaapäivän merkeissä, kun muu porukka vielä roudasi kamoja pois kuvauspaikalta.

Kaiken kaikkiaan tässä projektissa tuli painettua töitä, töitä ja töitä. Se tuli varmasti kaikille läheisilleni selväksi, kun kuvausten lähestyessä en muuta miettinytkään ja aivotoimintani rajoittui suurimmaksi osaksi siihen, millainen allekirjoitus päähenkilöllä voisi olla ja onko hovimestari kirjoittanut kissan nimen ruokakulhoon tärisevin käsin vai vakaalla otteella. Viimeistään työmäärä selvisi kuvausviikolla, kun ylityötunteja ropisi ja soittelin miehelleni parhaimmillaan vielä kahden maissa yöllä, koska hän meni pyytämään, että ilmoittelen itsestäni, kun pääsen kotiin. Kiitos siis cateringin porukalle, että kahvia oli tarjolla kellon ympäri, koska muuten ainakin minä olisin nukahtanut settiin parinakin kertana.

Kiitoksista puheenollen, tahdon erityisesti kiittää kuvauspäivien vähemmän valokeilassa olleita työntekijöitä. Kiitos Café Nuokkarille päivittäisestä lämpimästä lounaasta, logistiikan porukalle tavaroiden ja ihmisten ajamisesta ympäriinsä sekä erityisesti kantajille kiitos siitä, ettei minun tarvinnut hajottaa itseäni kantamalla painavia kirjoituspöytiä tai sohvia.

Suurella todennäköisyydellä tämä vuosi on viimeinen, kun pyörin NTP-tuotannossa – ainakin pajan työntekijänä. Olen onnellinen siitä, että sekoiluista ja ongelmista huolimatta tämäkin projekti onnistui loistavasti, ja itselleni jäi päällimmäisenä mieleen hyvä yhteishenki ja huonot vitsit. Kolmas vuosi NTP-tuotannossa oli hurja, opettavainen ja hyvin rakas. Kiitos siitä kaikille!

- Sara