P
E L P
E L P
VAPPU
Francon vappu K
aivarin mutainen maa pettää kenkien alla. Takaani kuuluu epämääräistä, kimeää jupinaa. Kiipeän Ullanlinnanmäkeä, pysähtyen loivasti viettävälle hiekoitetulle kohdalle, ja käännyn katsomaan taakseni. Luokseni tallustaa kärttyisästi puuskuttaen pieni käppänä, joka kohdalleni saavuttua höngähtää ennen selkänsä suoristamista sotilaan ryhtiin. Pikkutarkka upseeri on kukapa muukaan kuin Francisco Franco – jopa minua lyhyempi kääkkä on paljon vähemmän vakuuttava livenä kuin olin odottanut. Hän avaa kiukkuisen näköisenä suunsa, ja huokaan sisäisesti. Ei taas. ”Vappu, työväenliikkeen juhla, mitä moraalitonta idioottimaisuutta! ¿Qué he hecho yo para merecer esto?”, Franco nurisee honottavalla äänellään. Takeltelen takaisin katkonaisella espanjallani, kuinka vappu on kaukana historiallisista juuristaan eikä meillä tulisi kuuloonkaan viettää sitä työväenliikkeen aatteiden parissa. Tietenkään. Sitä paitsi lähtisimme aivan pian, kunhan kävisimme pienen kierroksen wappuhumussa. Muistan äkkiä, että työväenliikkeen lisäksi Francon diktatuurissa on kielletty myös kaikki vasemmistopuolueet. Parempi siis olla lipsauttamatta mitään HYY:sta. Lähdemme tallustamaan eteenpäin Francon jatkaessa vauhkoamista vapaamuurarien salaliitosta. Tarjoan hänelle simaa emalimukista, mutta sekään ei saa luuskaa hiljenemään. Yhtäkkiä kuulen edestämme huudahduksen, joka kuulostaa huolestuttavasti englannilta. Ristin sormet ja varpaat ja toivon, ettei kyse olisi vaihtareista – mutta turhaan. Ohittaessamme vaihtariporukan irvistän ennakoiden tulevaa, ja kuten arvata saattoi, Francon silmät käytännössä pullistuvat päästä hänen huomatessaan heidät. “Kuinka kiittämättömiä kansa on! Olen kansakunnan isä, tehnyt kaiken sen eteen – ja sitten he kehtaavat kaveerata joidenkin ulkkarien kanssa! Kiellän tämän!” hän hönkii pöyristyneenä.
Pitää muistaa twiitata illalla #mieslapsi, mietin nyrpeänä. Epäilen, että Francon vinha kielten opiskelun vastustaminen (ja satunnainen katalaanien ja baskien lahtaaminen) johtuu siitä, että hänellä on historiallisen valtaisa alemmuuskompleksi surkeasta kielipäästään. Joka tapauksessa se sikseen – nyt on saatava jotain rauhoittavaa nassuun. Kaivan kuumeisesti reppuani. Mikä vappujuoma menisi Francolle alas? Käteni osuu jenkkiläiseen bourbon-pulloon – halleluja! Jos jokin maa Francoa miellyttää, niin Yhdysvallat; tuo demokratian airut, jolla on silloin tällöin tapana kaataa muutama demokraattisesti valittu hallitus ajan kuluksi. Täydellinen valinta Francon pariksi! Huokaan helpotuksesta, kun bourbonin litkiminen saa Francon sulkemaan suunsa edes hetkeksi. Jatkaessaan puhettaan politiikasta – siis mä en kestä – hän on jo hieman rauhallisempi. Hän selostaa honottaen tietävänsä, mitä kansa tarvitsee: eihän siihen silloin tarvita mitään poliittisia puolueita väliin. Hymähtelen vastaukseksi ja mietin, kuinka tämä pikkusieluinen asenne kuulostaa itse asiassa kovin tutulta myös suurvaltapolitiikasta. Ketäköhän hän muistuttaakaan? Höpötys menee toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos jatkaessamme vaellusta Kaivarin väkijoukoissa, kunnes puhelimeni soi ja havahdun. En uskonut päivän enää huononevan, mutta ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Soittaja on Carmen Polo de Franco. Irvistän ja vastaan, ja Carmenin kimeä ääni hihkuu: ”Mitens se meidän Francisco siellä pärjää? Onko ollut kiltisti? Ehtinyt vielä lynkata ketään? Voi sitä poikaa!” Silmäni pyörähtävät melkein takaraivoon asti. Huokaan syvään: “Mussoliniin ja Nixoniin törmättiin aiemmin, se oli Franciscosta kiva, hyviä ystäviä ovat. Kommunismi aiheuttaa känkkäränkkää”, selostan päivää. Ei enää ikinä diktaattorin lapsenvahdiksi. “On se aika vesseli!” P
41
