Poleemi 4/2021 by Poleemi

AJANKOHTAISTA

POLEEMI

IV 20211

AJANKOHTAISTA

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään. Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä ► Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja ► Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa ►

Lue lisää: yhteiskunta-ala.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

AJANKOHTAISTA

3 PÄÄKIRJOITUS 4 AJANKOHTAISIA ASIOITA 5 HALLITUKSELTA 6 HALLITUS 2022 7 UUSI PUHEENJOHTAJA 8 VIHDOIN 55 12 MINUN GEORGIANI 17 VAIHDOSSA ISLANNISSA 20 RAKKAUDEN LAIVA

TEEMA

AJANKOHTAISTA

SIS ÄLTÖ 23 YMPÄRISTÖ JA TALOUS 25 ILMASTOHÄTÄTILA 28 ALKUPERÄISKANSAT 33 MIKSI EN KAPINOI? 35 ILMASTOPAKOLAISUUS 37 SOLUMAATALOUS 40 OSMO SOININVAARA 44 JÄÄHYVÄISET

POLEEMI 4/2021 Vastaava päätoimittaja Markus Patomo Päätoimittajat John Helin, Petriina Matilainen, Markus Patomo, Leonard Wilhelmus Taitto Päätoimittajat Kansi Emilia Henttunen Kirjoittajat Markus Patomo, John Helin, Leonard Wilhelmus, Petriina Matilainen, Veera Ahlgren, Emilia Laine, Justus Lehtisaari, Emilia Henttunen, Milja Kalliosaari, Onni Ahvonen, Emilia Laine Kuvittajat Markus Patomo, Leonard Wilhelmus, Armas Weselius Paino Picaset. Painos 100 kpl. Printin ISSN 1235-4112. Verkkojulkaisun ISSN 2242-9514. Palaute poleemi2021@gmail.com Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry. Poleemi saa HYYn järjestölehtitukea. 2

AJANKOHTAISTA

Päätoimittajalta Markus Patomo

Ympäristö ja politiikka Ajankohtaisuus on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä yksittäinen uutistapahtuma, kuten laajat metsäpalot kesällä 2021 tai YK:n hiljattain järjestämä Glasgow’n ilmastokokous voivat nostaa teeman suuren huomion kohteeksi. Uutissykli on kuitenkin tahdiltaan nopea, jättäen ajankohtaisuutensa menettäneet aiheet nopeasti taakseen. Ympäristötuho ja ilmastonmuutos jäävät ajankohtaisesta jälkeen. Ilmiöstä raportoidaan tyypillisesti yksittäisten tapahtumien tasolla, jotka jäävät kytkemättä laajempaan kehykseensä. Täten uutisvirtaa seuraavasta voi tuntua siltä, että aiheesta jauhetaan lakkaamatta, mutta se silti jää epämääräiseksi ja kaukaiseksi asiaksi. Ympäristöteemat eivät ole myöskään Poleemille uusi aihe. Erityisesti kuluneena vuonna profiiliaan nostanut elokapina on esiintynyt aiemmissa julkaisuissamme, ja vuonna 2018 aiheelle omistettiin oma numeronsa. Käsillä olevassa lehdessä teemaksi on valittu juuri "ympäristö ja politiikka", sillä uskomme polholaisilla ja polhonmielisillä olevan sanottavaa juurikin tällä saralla. Ilmiön skaalasta johtuen ratkaisuja joudutaan kehittämään sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Politiikka mahdollistaa kollektiivisen päätöksenteon, mutta politiikkaan väistämättä sisältyvä vastakkainasettelu vie puhtia ympäristö- ja ilmastokysymysten ratkaisulta. Politisoituminen voi tapahtua tavalla, joka keskittyy aivan muualle, kuin asian ytimeen. Politiikan toiminnan logiikoiden ymmärtäminen on täten tärkeää, jotta ilmastokysymysten ratkaisun tiellä olevat esteet näyttäytyvät selkeinä ja omalla tavallaan johdonmukaisina. Ilmastonmuutosksen vaikutukset tai sen torjumiseen pyrkivät politiikkatoimet eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla, joka voidaan nähdä eräänä politisoitumisen juurisyynä. Siksi myös päivänpolitiikasta etääntyvä, ilmiöitä tarkasteleva journalismi on arvokasta. Tarkoituksena saattoi olla myös osoittaa, että kyseisen nimekkeen alle voidaan kasata jäsennettyjä ja järjellisiä kokonaisuuksia.

AJANKOHTAISTA

A JANKOHTAISIA TAPAHT UMIA

Joulu 202 1

Arvoisat lukijamme Itsenäisyyspäivän loisteliaiden pöytäjuhlain jälkeen on varmasti itse kullakin joulun odotus jo parhaassa vauhdissa. Vielä ei kuitenkaan kannata sujauttaa pehmoisimpia villasukkiaan jalkaan, ja tyystin unhoittaa opiskelijaelämää pyhätunnelmaan asettuakseen. Vielä on nimittäin muutama mukava tapahtuma luvassa joulukuun puolella! - Torstaina 9.12 järjestetään yhiksen alumnipaneeli. Tule kuulemaan upeiden alumniemme viisaita aatoksia! - Maanantaina 13.12 järjestetään yhiksen pikkujoulut. Luvassa hauskaa seuraleikkiä rakkaan henkilökuntamme kanssa. Rohkeasti mukaan vaan! Piparintuoksuista joulukuuta teille toivottaa

Poleemi 4

AJANKOHTAISTA

Hallituksen terveiset

uluneena vuonna 2021 Polhossa on tehty isoja ja yhteisöllisiä asioita. Alkuvuodesta selätimme etäaikaa VOOn kanssa Minuuttiskaban merkeissä. Kesällä päivitimme ilmettämme nettisivujen ja logon muodossa. Syksyllä pitkän ja ylimääräisen vuoden venynyt odotus päättyi uskomattomiin vuosijuhliin, jossa juhlapuhujamme, Sitran Veera Heinonen, kertoi Polhon elävän parasta keskiikäänsä. Polho on myös uhmakas keski-ikäinen. Marraskuun viimeisenä viikonloppuna huomautimme ylioppilaskuntaa ainejärjestölehtituen tärkeydestä ja veimme vuosijuhlille tervehdykseksi Poleemin viimeisimmän painoksen. Vuosijuhlat olivat juhla polholaisille kautta aikojen. Joulukuun kuudentena päivänä on taas aika juhlia itsenäistä Suomea, ja polholaisuutta nyt. Tulevana itsenäisyyspäivänä sopiikin jo makustella ensivuoden tunnelmia Itsenäisyyspäivän pöytäjuhlan saavuttaessa 30. juhlavuotensa. Tekemistä riittää enemmän, kuin mihin vuoden aikana ennättää. Vanha hallitus jättääkin ilokseen Polhon tilaan, jossa ainejärjestömme kuohuu yli äyräiden ja ratkeaa liitoksistaan. Ennen pyhien viettoa ja ensivuoden koitoksia kutsummekin kaikki polholaiset ja polhonmieliset juhlapöydän ääreen, vielä viimeisen kerran.

AJANKOHTAISTA

Polho ry:n hallitus 2022 Saana Brusiin (Puheenjohtaja) Teemu Kovanen (1. opintovastaava) Otso Poikelin Nelli Nokelainen Sonetta Humala Anni Koikkalainen Ursula Sadinmaa Markus Patomo Lilli Rajasaari Jussi Merikallio Kalle Kari Petra Salo

Poleemin päätoimitus 2022 Vivian Weslin Tytti Ruusunen Axel Kukkurainen

AJANKOHTAISTA

Polho ry:n puheenjohtaja 2022 Saana Brusiin Opintojen aloitusvuosi 2019 Aikaisemmat hallituspestit Ensimmäinen opintovastaava 2021 Parasta Polhossa? Yhteishenki, perinteet ja tekemisen meininki. Ensimmäinen toimesi puheenjohtajan? Innostuminen ja inspiroituminen Radikaalein uusi linjamuutos Polholle 2022? Ai onko sellaisia tiedossa? UKK vai YYA? Kyllähän te sen tiedätte Lempipresidenttisi (muu kuin Kekkonen?) Ensimmäinen naispresidentti Tarja Halonen! Punainen vai valkoinen? Sitsatessa maistuu valkkari. Mieleenpainuvin laulukirjastasi löytyvä kirjoitus? Joku aaltolainen on korvannut ”Ryypätään me Kuppalassa” biisin Kuppala-sanan Smökillä. Joka kerta tulee paha mieli, kun avaa sen sivun. Mieluisin opiskelusoppi kampuksella? Tiedekulman sohvat! Paras opiskelijaravintola Pesco & Vege Topelias, pääsispä sinne taas. Myös Päärakennuksen Sodexo on todettu moneen kertaan hyväksi! Tulevan vuoden suurin haaste? Haaste on aika negatiivinen sanamuoto, mennään posin kautta ja nähdään vain loputtomia mahdollisuuksia! Terveisiä ensi vuoden polhotoimijoille? Ihanaa kun ootte mukana! <3

AJANKOHTAISTA

Teksti: John Helin Kuvat: Joona Jokilampi

Vihdoin 55

jääkäriliike. Sopivampaa miljöötä viidenkymmenenviiden vuoden iän jo ylittäneelle polholle juhliin tuskin olisi siis voinutkaan löytyä.

Nämä hulppeat bileet pidettiin poliittishistoriallisestikin merkittävässä Ostrobotnian juhlasalissa, tuttavallisemmin Bottalla, jonka komeissa saleissa muun muassa perustettiin aikoinaan

Jälkipolville, jotka tätäkin Poleemia iloisesti polhon arkistokaapista lukevat, lieneeh hyvä tässä vaiheessa muistuttaa näiden juhlien erityispiirteestä. Juhliahan oli järjestämässä useampi hallitus, ja jo vuoden 2020 puheenjohtajan piti saada johtaa iloinen järjestönsä näihin juhliin. Toisin kuitenkin kävi ja globaali pandemia puski juhlia vuodella eteenpäin, ai-

ukuloistoa ja upeaa ruokaa hulppeissa puitteissa. Olivatko kyseessä linnanjuhlat? No eivät tietenkään vaan poliittisen historian opiskelijoiden 55 (+1) vuotisjuhlat, jotka edellämainittujen presidentillisten pitojen peruuntumisen takia ottavat tänä vuonna ansaitusti valtakunnan ykkösjuhlien paikan.

AJANKOHTAISTA

Veera Heinonen oli kutsuvieraana ja juhlapuhujana.

heuttaen toki samalla myös kasan pienempiä harmituksia. Lokakuussa päästiin kuitenkin vihdoin Bottalle, ja juhlat olivat kaikin tavoin odotuksen arvoiset. Juhlasalin lämmössä ja herkullisten ruokien ääressä viihtyi fukseja, vanhoja, alumneja, ystäviä läheltä ja kaukaa, sekä kunniavieraita. Erityisesti lämmitti eläköityvien poliittisen historian professoreiden Kimmo Rentolan, sekä Pauli Kettusen läsnäolo, joka omalla tavallaan kielii poliittisen historian oppiaineen pitkän historian alkuajoista. Vuoden alussa virkaan nimitetty professori, Juhana Aunesluoma, taas kieli omalla läsnäolollaan meneillään olevasta poliittisen historian sukupolvenvaihdoksesta. Juhlat alkoivat vieraiden vastaanotolla ja tervehdysten kuulemisella. Sitten siirryttiinkin pöytäjuhlan pariin jossa hurmaavat vuosijuhlamarsalkat viihdyttivät yleisöä usean tunnin ajan. Samalla kuultiin mahtavia puheita niin Polhon hallitsevalta puheenjohtajalta Helena Kilpeläiseltä, talous- ja sosiaalihistorian opiskelijalta Anri Liikamaalta ja professori Kimmo Rentolalta. Upeimpana oli toki kutsuvieraan ja polhon alumnin puhe, jonka piti tasavallan presidentin entinen viestintäpäällikkö, ja nykyinen Sitran demokratia- ja osallisuus teeman johtaja, Veera Heinonen. Heinonen oli myös aikonaan

AJANKOHTAISTA

ollut osallisena Polhon ensimmäisillä vuosijuhlilla Vaikka puheet olivat toki pitäjiensä näköisiä, korostui kaikissa Polholaisille kovin tutut teemat: ystävyys, yhteistyö ja avunanto. Pöytäjuhlan loputtua oli aika siirtyä tanssiaisten ja valssahdusten kautta illan huipennukseen livebändin, the Benjaminsin, räjäyttäessä jatkot täyteen käyntiin. Bottan sulkiessa ovensa ja juhlapaikan hiljentyessä olivat juhlat Polhon virallisen osuuden osalta ohitse, ainakin ennen seuraavan aamun runsasta sillistä, mutta huhut kertoivat juhlakansan hiipineen läheiseen baariin vielä lisäjatkoille. Vuosijuhlat eivät toki olleet pelkkiä puheita ja tanssia. Konferenssitauoilla Poleemi kävi myös yhyttämässä laitoksen henkilökuntaa. Professori Juhana Aunesluoma kertoi vuosijuhlien olevan vasta kolmannet joihin hän otti osaa. Aikaisemmat tasaviisivuotiset olivat menneet vaihdossa Britanniassa, konferenssissa islannissa, sekä Amerikassa vierailevana professorina. Professori vaikuttikin nauttivan olostaan, ja muisti myös kertoa ettei pidä enää yliopistoa hienoisena pettymyksenä, kuten hän nuorena hurjana Poleemiin kirjoitti. “Yliopisto ei ole

Polho 55+1, Poleemi 45+1. Päätoimittajat Markus Patomo ja Leonard Wilhelmus esittelevät Poleemia 3/21 ja julistavat järjestölehden jatkavan voitokasta taivaltaan. Reilua viikkoa myöhemmin Poleemi uutisoi HYY:n aikomuksesta lakkauttaa järjestölehtituet.

Professorit ja puheenjohtajat rivissä. Takana professorit Pauli Kettunen, Kimmo Rentola ja Juhana Aunesuoma. Edessä puheenjohtajat vuosilta 2020 ja 2021: Oona Leinonen ja Helena Kilpeläinen.

AJANKOHTAISTA

koskaan mitä sen nyt luulee olevan, vaan se on jatkuvassa muutoksessa. Se on aikamoinen rikkaus” Aunesluoma veisteli ennen katoamistaan juhlahumuun. Sanna Lauslahti, entinen kansanedustaja, sekä kauppatieteiden ja hallintotieteiden tohtori veisteli sen sijaan puolisostaan pidempäänkin. “Juha haluaa antaa omaa osamistaan ja intohimoaan opiskelijalle”, hän sanoi. Tämän on Poleemikin saanut todeta jo tämän vuoden ensimmäisessä numerossa. Pauli Kettunen ja Heikki Haara taas saavutettiin baaritiskin läheisyydestä. Vienosti hymyilevän ja hiljaisen Kettusen nauttiessa “ainoaa viskiä mitä baarista löytyi” kertoi Haara olevansa nyt kahden vuoden tutkimusvapaalla. Vapaa ei kuitenkaan ole pelkää herkkua, kuulemma lehtori kaipaa välillä opiskelijoita. Juttelun lomassa myös ajantaju hämärtyy, kun Haara kertoo opintopolustaan ja pohtii keskenään sekaisin meneviä gradujaan. “Ooksä lukenut mun gradua?”, hän kysyy toiselta vuosijuhlamarsalkoista, ja jatkaa sitten nauraen saatuaan kielteisen vastauksen: “Joo älä lue! Lukekaa jotain muuta!”.

Lehtori Heikki Haara otti osaa juhlahumuun.

Poleemi kävi myös syvääluotaavia keskusteluja Pauli Kettusen ja Kimmo Rentolan kanssa, mutta jostain syystä näistä ei ole jäänyt muistivihkoon merkintöjä. Ilta lienee ollut melko rankka myös lehden päätoimitukselle, sillä meillekin mysteeriseksi viimeiseksi merkinnäksi on jäänyt “roomalaiset sähköankeriaat migreeniin”. Suosittelemme tämän lauseen alkuperäisen kontekstin selvittämistä graduhaasteeksi tuleville opiskelijasukupolville.

Juhlapöydässä käytiin myös vakavia neuvotteluja

Vaikka Poleemi on toki puolueellinen arvioija, on 60-vuotisbileiden vaikea pistää tästä kovin paljoa paremmaksi. Toimitus lupaa kuitenkin tulla katsastamaan tilanteen neljän vuoden päästä. P

AJANKOHTAISTA

Minun Georgiani Herään kylmään pakkasaamuun Lapissa. Avaan puhelimeni, ja huomaan saaneeni sähköpostia. Se on Helsingin yliopiston vaihtopalveluilta. Minua jännittää. Mitäköhän viesti sisältää? Olenko päässyt vaihtoon? Avaan sähköpostin. Minut on valittu vaihto-opiskelijaksi Georgiaan, Tbilisiin. Seuraavaksi suuntaan Pyhätunturille ja Haapasalon hachapuri-kojulle. Lämmin, rasvainen ja juustoinen leipä maistuu tässä pakkassäässä entistä herkullisemmalta. Kuukaudet kuluivat, ja ennen kuin huomasinkaan olin jo matkalla Tbilisiin. Saavuin Tbilisiin yöllä. Tuntui oudolta vihdoin matkustaa. Yö oli rauhallinen ja lämmin. Ajatukseni juoksivat levottomasti. Muistan yöstä hämmennyksen, kun näin ympärilläni kirjaimia, joita en ymmärrä lainkaan. Toki olin tietoinen siitä, mutta samalla olin hieman peloissani – kuinka tulenkaan pärjäämään? Katselin taksista nukkuvaa kaupunkia, taustalla siintäviä vuoria ja rapistuneita rakennuksia. *** Jos minulta olisi kysynyt vuosi sitten, missä luulen olevani vuoden päästä, Georgia ei olisi varmastikaan tullut mieleeni. Vaihto oli haaveissani, mutta koronan takia en uskaltanut unelmoida. Keväällä vaihtohaut aukesivat. Päätin hakevani vaihtoon, ja katsoa kuinka koronatilanne etenee. Halusin lähteä haastamaan itseäni ja laajentamaan maailmankuvaani paikkaan, jossa en ole aiemmin ollut. Opintoihini mahtui vaihto tulevalle syksylle, joten se rajasi kohteita pois.

AJANKOHTAISTA

En myöskään halunnut lähteä liian kauas, mikäli koronatilanne huononisikin äkillisesti. Vaihtoehdoista rajautui Georgia. Georgian poliittinen tilanne kiinnosti minua. Kyseessä on maa, jossa sodan muisto on vielä vahvasti läsnä ja myös konkreettisesti näkyvissä. Georgia on myös entinen neuvostoblokin maa, jonka vuoksi minua kiinnosti nähdä omin silmin, miten maa on kehittynyt Neuvostoliiton jälkeisistä ajoista. Eniten minua kiinnosti maan nykyinen suhtautuminen Euroopan Unioniin ja Venäjään. Halusin päästä aistimaan, millainen poliittinen ilmapiiri Georgiassa on, ja mistä näkökulmasta näitä toimijoita lähestytään. Tässä tekstissä tulenkin reflektoimaan, miten Euroopan Unionin ja Venäjän vaikutusvalta näkyvät minun mielestä Georgian katukuvassa, ja millainen minun Georgiani on. Venäjä "Russia is an occupier.” Tämän lauseen olen lukenut monesti baarin vessan seinällä, liikennemerkkien takana tai luennolla jonkun opiskelijan zoom-kuvana. Lause hyvin tiivistää georgialaisten suhtautumisen Venäjään. Moni puhuu venäjää täällä – varsinkin vanhempi sukupolvi. Tämä on ihan ymmärrettävää kun maan historian ottaa huomioon. Vaikka minua varoiteltiin venäjän puhumisesta – kieltä en tosin itse puhu, mutta ystäväni puhuu – olen ollut yllättynyt siitä, kuinka ihmiset ovat olleet enemmänkin tyytyväisiä yhteisen kielen löytymisestä, vaikka kyseessä onkin “miehittäjien” kieli. Myös maan taloudellinen riippuvuus suhteessa Venäjään on aistittavissa. Kauppojen hyllyt ovat täynnä Venäjältä tuotuja tuotteita. Georgia on myös energiariippuvainen suhteessa Venäjään, mikä vaikeuttaa entisestään Georgian irtautumista Venäjän vaikutusvallan alta. Etelä-Ossetia ja Abhasia ovat yhä miehitettyjä sitten vuoden 2008 sodan. Miehitetyt alueet kattavat noin 20 prosenttia maan koko pinta-alasta. Vaikka tilanne on suhteellisen stabiili, alueiden rajat ovat liikkuvat. Näille alueille ei ole myöskään turisteilla asiaa.

Viime aikoina Venäjä on yrittänyt lämmitellä Kaukasian suhteitaan. Venäjä ehdotti niin sanottua 3+3 ohjelmaa, johon kuuluisivat Venäjä, Turkki, Iran, Armenia, Azerbaijan ja Georgia. Kyseessä on alueellisen yhteistyön ohjelma, joka tulisi Intellinewsin 6.10. julkaistun uutisen mukaan keskittymään maiden väliseen taloudelliseen ja liikenneyhteyksien vapautumiseen etelä-Kaukasuksen alueella. Venäjän ulkoministeriön tiedottajan Maria Zakharovan mukaan Venäjä tukee ideaa (3+3 ohjelmaa), jota alunperin ehdottivat Azerbaijanin presidentti Ilham Aliyev ja Turkin presidentti Recep Erdogan. 3.11. järjestetyssä tiedotustilaisuudessa Zakharova totesi, että on aika tehdä näistä suunnitelmista totta. Hänen mukaansa ohjelma voisi toteutuessaan lisätä luottamusta maiden välillä, auttaa pääsemään olemassa olevien erimielisyyksien yli ja hyödyntää alueen taloudellista ja liikenteellistä potentiaalia. Civil.ge uutisoi aiheesta 8.10. Uutisessaan he viittavat 6.10. pidettyyn Venäjän ulkoministeriön lehdistötilaisuuteen Iranin ulkoministeri Hossein Amir-Abdollahianin kanssa. Venäjän ulkoministerin mukaan iranilaiset “ystävät” tukevat tätä ehdotusta, kuin myös Azerbaijan ja Turkki. Hänen mukaansa Armenian kollegoiden kanssa asiaa työstetään vielä. Ei tule yllätyksenä, että Venäjä, Azerbaijan ja Turkki ovat kaikki suhtautuneet positiivisesti ajatukseen – ovathan maat tietynlaisia kumppaneita tai tukijoita toisilleen. Georgia on taas suhtautunut ajatukseen pidättyväisesti. Samassa civil.ge uutisessa avattiin Georgian kantaa ohjelmaan. Georgian apulaispääministeri ja ulkoministeri David Zalkalian kommentoi asiaa Georgian Public Broadcasterille 7. lokakuuta. Hänen mukaansa tällaiseen ohjelmaan olisi todella vaikeaa osallistua “valloittajamaan” (Venäjän) kanssa. Siihen asti kun miehitys jatkuu, eikä tilanne muutu, on todella vaikeaa keskustella vastaavista projekteista. Tämä keskustelu liittyen 3+3 ohjelmaan korostaa Venäjän ja Georgian edelleen tulehtuneita välejä. Miehitys vaikuttaa monella sektorilla – esimerkiksi Georgian NATO-haaveet ovat muun muassa tästä kiinni – ja sen läsnäolon olen pystynyt aistimaan itsekin.

AJANKOHTAISTA

Euroopan Unioni “I want to hear from you, you are the real european.” Eräässä keskustelussa sain kuulla, että viimeisimpien vuosien aikana Georgia on muuttunut paljon “eurooppalaisemmaksi”. Tätä varmasti osittain selittää vuonna 2014 solmittu Georgian ja Euroopan Unionin keskinäinen assosiaatiosopimus. Sopimukseen sisältyy muun muassa pitkälle menevä ja laaja-alainen vapaakauppa-alue. Sekä EU:n että Georgian kansalaisille kummatkin alueet ovat viisumivapaita-alueita. Eurooppa-myönteisyys on vahvasti läsnä. Tämä tulee esiin keskusteluissa paikallisten kanssa. Euroopan Unionin lippuja on näkyvillä monien hallinnollisten rakennuksien edessä. Näin myös kerran graffitin, jossa sanottiin: “European Union come and save us.” Suhde EU:seen ei ole kuitenkaan täysin ruusuinen, vaan maan sisällä on poliittisia erimielisyyksiä EU:n ja Georgian väliseen suhteeseen liittyen. Yksi merkittävimmistä käänteistä EU:n ja Georgian suhteissa liittyi loppukesästä keskustelussa olleeseen EU:n tarjoamaan 75 miljoonan euron arvoiseen lainaan. Asiasta uutisoi muun muassa civil.ge (31.8.). Georgia kieltäytyi lainasta.

Yksi lainaan liittyvä vaatimus koski tuomioistuinuudistusta ja EU:n välittämää niin sanottuun huhtikuun 19. -sopimuksen ylläpitämiseen. Tämä huhtikuun 19. sopimus tunnisti kaksi opposition huolta; toinen liittyi poliittisten vankien armahtamiseen ja mahdollisiin ennenaikaisiin vaaleihin. Civil.ge:n 28.7. julkaistun uutisen mukaan maan johtava puolue, Georgian Dream, vetäytyi tästä huhtikuun 19. sopimuksesta. He perustelivat päätöstä sillä, että sopimus loukkaa puoluetta ja heidän äänestäjät eivät koskaan antaisi anteeksi. Zurab Japaridze, More Freedom -puolueen jäsen, kommentoi, että päätös on kieltäytyminen Georgian “Euro-Atlantiselle” tulevaisuudelle. Sama puolue nimitti kesällä kuusi korkeimman oikeuden tuomaria. Civil.ge:n 12.7. julkaistun uutisen mukaan puolue kiirehti valinnoilla, sillä tämä ei olisi ollut enää mahdollista tulevien oikeuslaitoksen uudistusten jälkeen. Georgian pääministeri Irakli Garibashvili, myöskin Georgian Dream puolueen jäsen, perusteli lainan perumista odotetumpaa suuremmalla talouskasvulla. Hän myös kiitti EU:n apua ja kaikkea mitä unioni on tehnyt maan eteen. Tietynlainen alemmuuskompleksi on myös huomattavissa. Georgialaiset saattavat vähätellä itseään, hävetä maan poliittista tilannetta – osittain ihan ymmärrettävistä syistä ja ylenkatsoa meitä “oikeita” eurooppalaisia. Tämän “oikean eurooppalaisuuden” -käsitteen kuulin yhdellä luennolla, jossa

TEEMA AJANKOHTAISTA

paikallinen luennoitsija pyysi kommentteja disinformatioon, valeuutisiin ja Venäjän informaatiosotaan meiltä “oikeilta eurooppalaisilta”. Vaikka eurooppamyönteisyys on läsnä, olen törmännyt myös läsnäolevaan nationalismiin. Olen kuullut ihmisten ajattelevan heidät ensisijaisesti georgialaisina, mutta myös sen takia eurooppalaisina – “I am Georgian, therefore I am European.” Eräällä matkalla kansallispuistoon Azerbaijanin rajalle matkaoppaat halusivat ripustaa isot Georgian liput jeeppien katolle. “Haluamme näyttää keitä olemme”, sanoi yksi oppaista kun kysyimme, miksi he näin tekivät. Georgia – Sakartvelo Yksi maan polttavimmista poliittisista aiheista on entisen presidentin, Mikheil Saakashvilin kohtalo. Hän oli niin sanotun ruusuvallankumouksen yksi keulahahmoista. Ruusuvallankumous viittaa rauhalliseen vallanvaihtoon, jossa Georgia hyvästeli korruptoituneen Neuvostoliiton jälkeisen hallituksen ja kääntyi kehityksessään kohti demokratiaa. Georgia ja Saakashvili saivat Yhdysvallat puolelleen. Saakashvili hallitsi maata vuosina 2004–2013.

Hänet on ollut tämän Neuvostoliiton jälkeisen, joskin myös onnistuneen, kehityksen keulakuvana. Myöhemmin hänen valta alkoi rakoilla ja kannatus laskea. Saakashvili piti kuitenkin vallan kahvasta kiinni yhä kyseenalaisemmilla tavoilla. Tässä vaiheessa Georgian Dream astui kehiin yhdellä lupauksella; heidän tavoitteenaan oli päästä eroon Saakashvilistä. Vuonna 2012 Georgian Dream voitti maan eduskuntavaalit. Saakashvili rauhallisesti luopui vallastaan. Hän muutti Ukrainaan ja eli siellä eli kahdeksan vuotta maanpaossa. Vuonna 2018 hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan poissaolevana – oikeudenkäynti järjestettiin ilman syytetyn läsnäoloa – vallan väärinkäyttöön. Saakashvili palasi Georgiaan ensimmäinen lokakuuta, ja sittemmin hänet pidätettiin. Tästä lähtien hän on ollut nälkälakossa. 8. marraskuuta Saakashvili siirrettiin sairaalaan. Hänen parantuminen on parhaillaan käynnissä. Viimeisin käänne oli 29. marraskuuta kun Saakashvili vietiin tuomioistuimen kuultavaksi liittyen hänen virallisen auktoriteetin ylittämiseen. Nähtäväksi jää, kuinka kansa reagoi oikeudenkäyntiin ja mahdolliseen tuomioon.

AJANKOHTAISTA

Tilanne on edelleen käynnissä oleva ja poliittisesti tulenarka. Osa kansasta puhuu hänen vapautensa puolesta, osa haluaa pitää hänet lukkojen takana. Eräs professori sanoi meille luennollaan, että pahin skenaario on hänen mielestä sisällissota – näin jakautunut Georgia on Saakashvilin kohtalosta. Minun Georgiani Tähän mennessä Georgia on näyttäytynyt minulle maana, joka on kahden vaiheen välillä. Neuvostoliiton perintö on konkreettisesti nähtävillä rapistuneissa kommuunikerrostaloissa ja neuvostofuturistissa patsaissa ja monumenteissa. Tbilisin vanha kaupunki huokuu taas historiaa kauan ennen Neuvostoliittoa. Kaupungista löytyy myös todella modernia arkkitehtuuria, joka saa välillä minut tuntemaan siltä, että olisin matkannut tulevaisuuteen. Olen täällä ehkä ensimmäistä kertaa tajunnut todella omat etuoikeuteni. Olen tästä iloinen, sillä sitä tulin hakemaan tältä vaihdolta. Samaan aikaan olen todella surullinen. Olen päivitellyt ystävilleni siitä, kuinka halpaa täällä on. Kattavan illallisen juomineen saa noin viidellä eurolla. Bussilippu maksaa noin 30 senttiä. Kaljaa saa ravintoloista vähän päälle eurolla, kaupasta vielä halvemmalla. Halpojen hintojen takana on surullinen todellisuus. Agenda.ge tietojen mukaan vuonna 2019 19,5 prosenttia väestöstä eli absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella. Eli noin joka viides asukkaista elää absoluuttisessa köyhyy-

dessä – alle 1,90 dollarilla päivässä. Vaikka maa on köyhä, on se matkailun näkökulmasta rikkauksia täynnä. Vuoristomaisemat ovat henkeäsalpaavia. Historia huokuu kaikkialla. Ruoka on taivaallista, enkä edes vitsailen, kun sanon, että ensimmäisen viikon aikana söin joka päivä hachapuria. Paikallisten vieraanvaraisuudesta olin kuullut ja lukenut ennen tänne saapumista. Vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä löydy, apu on aina saatavilla. Esimerkiksi matkatavarani eivät saapuneet Georgiaan ajallaan, mutta asuntolan vartian, yliopiston vaihtokoordinaattorin ja erään asuntola-asukkaan avulla sain matkatavarani asuntolaan. Tämä vieraanvaraisuus on ehdottomasti helpottanut kulttuurishokkiani. Olen myös nauttinut vaihto-oppilaana olemisesta ja monikulttuurisesta ympäristöstäni, jossa elän. Suurin osa vaihto-oppilaista on Euroopasta, jonka vuoksi olen päässyt myös kosketuksiin moneen eurooppalaiseen kulttuuriin. Minun Georgia on ristiriitaista Venäjän vaikutusvaltaa, mutta toisaalta voimakasta eurooppalaistumista. Minun Georgia on myös maan sisäisten poliittisten ristiriitojen läsnäoloa. Minun Georgia on uusia seikkailuja ja ystäviä monikulttuurisessa ympäristössä. Minun Georgia on ystävällisiä ihmisiä, historian havinaa, vuoristomaisemia, ruokaa ja viiniä – mutta ennen kaikkea omien etuoikeuksien tunnistamista. Teksti: Petriina Matilainen Kuvat: Petriina Matilainen ja Clara Schulz

AJANKOHTAISTA

TERVEISIÄ ISLANNISTA

Terveiset Islannista

Moikka! Olen Justus, kolmannen vuoden poliittisen historian opiskelija. Lähdin Islantiin puolen vuoden vaihtoon, joka kuitenkin on nyt venymässä kokonaiseksi vuodeksi. Islantiin minut sai lähtemään kiinnostus arktisen alueen politiikka kohtaan, sekä halu paeta Helsingin pölyisiä katuja Islannin karuun ja kauniiseen luontoon

pintoni Islannissa ovat koostuneet lähinnä Arktiseen alueeseen ja Islantiin liittyvistä kursseista. Ympäristö opinnoille on enemmän kuin otollinen, sillä yliopistoni sijaitsee Islannin pohjois-rannikolla Akureyrin kaupungissa, jossa asuu noin 18

000 asukasta. Pienestä koostaan huolimatta kaupunki on yllättävän vireä. Välillä se tuntuu jopa opiskelijoille rakennetulta leikkikentältä. Opiskelijapolitiikan kannalta se tekee jopa suomalaisen sieluni kateelliseksi. Yliopiston tilat ovat auki 24/7, ja yliopistolta löytyy ilmainen kuntosali sekä viikottain järjestettävät ilmaiset joogatunnit. Kaiken tämän kruunaa myös kaupungin ilmainen joukkoliikenne. Ja ostos TV:n sanoin: “eikä tässä vielä kaikki!” Opiskelijatapahtumissa virvokkeet ovat usein täysin ilmaisia, eikä kaljasta tarvitse maksaa pennin hyrrää, edes baarissa.

AJANKOHTAISTA

Opiskelijakulttuurin lisäksi on käteen jäänyt myös hyvin konkreettisia näkökulmia arktiseen alueeseen liittyen, esimerkiksi kenttäretkien kautta. Pääsin myös osallistumaan vapaaehtoisena vuosittain järjestettävään Arctic Circle-konferenssiin Reykjavikissa, jossa arktisen alueen politiikan suuntaviivoja luodaan konkreettisesti. Arktinen alue on toiminut lähinnä periferiana maailmanpolitiikan tapahtumissa, mutta Islannissa muutoksen tuulet ovat selvästi havaittavissa. Arktisen alueen nopea lämpeneminen ja siitä johtuva napajään sulaminen, sekä luonnonvarojen runsaus on lisännyt alueen kiinnostavuutta monen yksityisen ja valtiollisen toimijan silmissä. 350 000 asukkaan Islannissa tämä herättää sekä huolia että toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Saarella on havaittavissa tämän osalta mielenkiintoinen yhdistelmä pohjoismaista melankoliaa, sekä slush-henkistä pöhinämeininkiä, jonka olen oman kokemukseni kautta myös päässyt todistamaan.

“

Arktinen alue on toiminut läihnnä periferiana maailmanpolitiikan tapahtumissa Bakkafjörður on noin 60 asukkaan kylä Islannin pohjoisrannikolla. Sain tilaisuuden kuulla esitelmän kylän pormestarilta, jolla oli suuria suunnitelmia kylän talouden kohentamiseksi. Pormestarin suunnitelmiin kuuluivat tuulivoimapuiston rakentaminen, jonka avulla voitaisiin tarjota energiaa biopolttoainetta valmistavalle tehtaalle, ja joka sitten voitaisiin laivata ulkomaille uudesta satamasta. Bakkafjörðurissa ei tällä hetkellä ole mitään näistä. Pormestarin esitelmän jälkeen sain tilaisuuden jutella majatalon omistajan kanssa, jossa vietin yöni kylässä

vieraillessani. Sama mies sattui myös omistamaan paikallisen kalatehtaan sekä ravintolan - omin sanoin kaiken mitä Bakkafjörðurista löytyy. Eikä hän ollut niin kovin varma pormestarin hankkeiden realistisuudesta. Pormestarin haaveilemat hankkeet edellyttäisivät alueelle valtavia investointeja, jotka eivät kuitenkaan olleet tuulesta temmattuja erään Saksalaisen yrityksen osoittaman kiinnostuksen vuoksi. Suurin ulkomaisiin investointeihin liittyy aina kuitenkin riskinsä. Kuka niistä loppujen lopuksi hyötyy eniten, paikallinen väestö vai ulkomaalainen pääomasijoittaja? Todellinen riski on, että paikallinen väestö jää näiden hankkeiden jalkoihin. Tämän saatoin myös aistia majatalon isännän puheista. Entä miten käy paikallisen ympäristön? Islanti on kuvan kauniin luontonsa ansiosta houkutellut maahan miljoonia turisteja, mutta ovatko turistit valmiita tulemaan, jos rantaviivaa koristavat rahtikontit ja vesiputoukset on padottu sähköntuotantoon. Puhtaalla ja koskemattomalla ympäristöllä on Islannilla myös suunnaton taloudellinen merkitys, sen luonnollisen itseisarvon lisäksi. Välillä hankkeissa tuntuukin olevan selkeä ristiriita. Covid-pandemia todisti, ettei taloutta voi rakentaa pelkästään turismin varaan, mutta ekokriisien yhä kiihtyvällä aikakaudella luulisi koskemattomalle luonnolle löytyvän yhä enemmän arvostusta. Kiinnostus arktista aluetta kohtaan ei rajoitu kuitenkaan pelkästään yritysten tasolle. Monet valtiolliset toimijat ovat kasvattaneet kiinnostustaan arktista aluetta kohtaan yhä enenevissä määrin vuosien varrella. Surullisen hupaisana esimerkkinä voidaan pitää Donald Trumpin twiittiä, jossa hän ehdotti Grönlannin ostamista Tanskalta. Monilla toimijoilla on kuitenkin huomattavasti enemmän pelisilmää kuin Trumpilla, ja lähestymistapa on huomattavasti strategisempi.

TEEMA AJANKOHTAISTA

Yllä China-Iceland Arctic Science Observatory

Keskellä pohjoista islantia sijaitsee pieni yhä rakenteilla oleva China-Iceland Arctic Science Observatory (CIAO). Laitos on virallisesti ollut auki vuodesta 2018, mutta ulko- sekä sisäpuolelta se näyttää vielä hyvin keskeneräiseltä - eikä kenelläkään ole aavistustakaan milloin se on valmistumassa. Pääsin osallistumaan laitoksen esittelykierrokselle, jonka järjesti hanketta luotsaava islantilainen liikemies. Esittelykierroksella tuli hyvin selväksi, että vaikka laitos on virallisesti rakenteilla tieteellistä käyttötarkoitusta varten, on politiikka hyvin vahvasti läsnä projektin eri tasoilla. Syy hankeen yhä keskeneräisyyteen löytyi liikemiehen mukaan myös politiikasta. Kaikki raha hankkeeseen on tullut Kiinalta, mutta Islannin viranomaiset ovat alkaneet

myöhemmin epäröimään hankkeen kanssa. Rakennus oli kuulemma myös käyty tarkastamassa niin Islannin kuin myös Yhdysvaltojen turvallisuusviranomaisten puolesta. Hanke vaikuttikin kovin problemaattiselta monella tasolla, eikä sen perimmäinen tarkoitus tullut minulle kaikessa salamyhkäisyydessään täysin selväksi. Ainoa varma asia on

se, että hanke toimii todisteena siitä, miten suurvaltapolitiikan painopiste on siirtymässä yhä enenevissä määrin arktiselle alueelle. P Teksti ja kuvat: Justus Lehtisaari

AJANKOHTAISTA

P e l ko a j a i n h o a Silja Symphonyllä

Markus Patomo John Helin

Olimme syvällä risteilyaluksen uumenissa, viidennessä kerroksessa, jossain hyttien 3153 ja 9342 välillä, kun buffan karvaanmakuinen hanaviini alkoi ottaa vallan. Muistan katsoneeni toimittajatoveriini, ja kysyneeni keinuiko laiva myös hänen jalkojensa alla. Vastauksena oli epävarma nyökkäys. Yllättäen korviamme riipi karmea meteli Esson Baarin tahtiin tanssivan punaisten haalarien joukon vallatessa käytävän ja viattoman sivullisen huutaessa “mitä nämä pirun elukat ovat!?” 20

AJANKOHTAISTA

yysauringossa kylpevä Silja Symphony siintää jo olympiaterminaalin laiturin nokassa. Ilmoittautumislomakkeen kuumeisen täytön ja haalarimerkkien hätäisen ompelun aiheuttama stressi on jäänyt takapeiliin. Kellonajasta huolimatta marraskuinen torstai hymyilee meille lempeästi astellessamme sisään terminaaliin ja hakiessamme muinaisen YYA hengen mukaisesti rissekomissaareilta omat hyttikortimme, sekä ultimaattiset todistukset toverihengen läsnäolosta: uudenkarheat VOO:n rissen haalarimerkit. Tunsimme itsemme lähes luokkapettureiksi tajutessamme, että moottorien karu jylinä ja C-hyttien hukkumiskuoleman varmuus olivat vain muisto avatessamme oven ylellistäkin ylellisimpiin B-hytteihin. Ikkunoita ei toki vieläkään ollut, saati tilaa kääntymiseen, mutta hetken aikaa kykenimme kuvittelemaan mielissämme miltä Björn Wahlroosin elämä tuntuu. Juhlavan lähdön kruunasivat brittiläisen hovimestarin habituksen omaavan baarimikon tarjoilemat, auringonlaskun sävyihin sointuvat mangomojitot art deco -henkisessä keulabaarissa. Silinterhatut päähän ja nokka kohti tulevaa! Viileän valoisan syyspäivän kääntyessä kuumaksi yöksi suuntasimme yhä janoisina kohti tax-freen syleilyä. Tietämättämme vaaran ensi merkit olivat kuitenkin jo näkyvissä. Vain pari tuntia aiemmin niin seesteisiltä vaikuttaneet käytävät toimivat nyt vallattoman beer pong - mittelön näyttämönä. Jätimme kuitenkin nämä enteet vähälle huomiolle ja jatkoimme reippain mielin matkaamme runsaiden hyllyjen kutsuvaan kiilteeseen. Tuntia myöhemmin Grande buﬀeeseen siirryttäessä tunnelma luisui kohti jotain David Attenborough’n dokumenttia muistuttavaa. Vahvimman oikeus ja melos-dialogi osoittivat jälleen pätevyytensä. Meno oli kuin Strömsölaisten kräftskivoreiden viidennellä tunnilla, kun katkarapuja mussuttaessa ja kaksin käsin hienostunutta Le Bonjour -valkoviiniä ryystäessä, katselimme juhlapöydän päästä fuksien ja vanhojen käyvän eeppistä kyynerpääkamppailua viinihanojen herruudesta. Täyttä huutoa lauletut sitsiveisut säestivät jo kolmatta paheellisen paahtopaistin noutoreissua. Käsillä olevasta dekadenssista

olisi muinainen Caligulakin ollut aikoinaan ylpeä. Ensimmäinen takapakki oli uuden laulukirjan aiheuttama mielipaha. VOO:n fuksien järjestäessä ohjelmaa jossain aurinkokannella, hipsimme toisaalle toipumaan järkytyksestämme. Seuraavista tunneista on vaikeaa tehdä selkoa. Ensimmäisen risteily-yön hajut, maut, äänet ja näyt ovat kuin etäistä unta. Karaokebaarin tahmea lattia, pitkät keskustelut sosiaalitieteilijöiden kanssa, haalareista repsottavat merkit, sekä jaloviinan suloisa aromi muodostavat mielessä vain hajanaisia kaleidoskooppeja. Kaiken tämän keskellä tarkaksi

“

Meno oli kuin Strömsölaisten kräftskivoreiden viidennellä tunnilla, kun katkarapuja mussuttaessa ja kaksin käsin hienostunutta Le Bonjour -valkoviiniä ryystäessä, katselimme juhlapöydän päästä fuksien ja vanhojen käyvän eeppistä kyynerpääkamppailua viinihanojen herruudesta.

on jäänyt jostain syystä vain tanssivien haalareiden täyttämä käytävä, Hotel Servicen jytinä ja risteilyllä sattuneiden kunniallisten, mutta epäonnisten, kansalaisten kauhuntäyteiset ilmeet. Aamu raikas iloinen. Levollisesti vietetyn yön jälkeen oli sielu viimein palannut ruumiiseen, ja täten aika koittanut eilisillan rikospaikalle paluuseen. Erityisesti aamiaisella kaikessa buﬀetin tarjottavissa oli outo, jokseenkin hermostusta herättävä sivumaku (Munavoi maistui alumiinifoliolle ja kahvi stögölle). Lisäksi ravintolan asiakaspalvelijat olivat tavattoman, jopa lähes ylettömän ystävällisiä, joka olosuhteet huomioiden aiheutti

AJANKOHTAISTA

seurueessamme epäuskon tunteita. Katsellessamme Tuhkolman lähisaaristoa laivan ikkunasta emme voineet välttyä pohdinnalta siitä, oliko kyseessä tosiasiassa The Matrixia muistuttava simulaatio tahi risteilyruton tuottama kuumehoure? Vai olivatko riisipiirakat kenties vain vierailleet keittiön lattialla ennen tarjoiluvatiin päätymistä? Toimitus rantautui myös Tukholmaan, mutta kyseisen harharetken sattumuksista säästämme kuvailut. Kovilla koitoksilla käyneitä kehoja hyväilleen, joskin kyräilevien kanssamatkustajien varjostaman spa-kokemuksen jälkeen oli jälleen aika keskittyä ammatillisiin seikkoihin. Harri Hylje! Tuo myyttinen satuhahmo oli paikannettava oitis haastattelun ja mahdollisen yhteiskuvan merkeissä. Ikuistuksen lisäksi tarvitsimme välttämättä tietoa Harrin ontologisista piirteistä, joita olemme spekuloineet toisaalla. Valitettavasti joku oli kuitenkin vuotanut herra Hylkeelle Poleemin tutkivien journalistien olevan mukana aluksessa. Niinpä alipalkattu ja takuulla onneton kausityöntekijä onnistui koko illan ajan pakenemaan virkaintoisten päätoimittajien kaksikkoa. Jälleen yläkannen New York Clubin punertavassa hehkussa. Illan karaokekokemus päräytti itsensä sensuroimattomana toimituksen aistivastaanottimiin, kuin puhdas

päärynämehutiiviste makuhermoihin. Yhtään ainutta laimentavaa täytebiisiä ei illan listaan mahtunut, vaan jokainen esitys oli oman elämänsä aikuinen nainen: toinen toistaan tiukempien ikivihreiden ilotulitusta. Vaikutti siltä, että viimein maallinen todellisuus oli lopullisesti taakse jäänyttä, sillä kollektiivisesta univajeesta huolimatta nousi juhlain hurmoksellisuus kaikkia odotuksiakin korkeammalle. Meri-ilmassa todella on taikaa. Keulakannella. Silmät todistavat uljaan aluksemme hidasta vaappumista satama-altaassa. Kuten lähtiessä, myös tullessa syysaurinko hyväilee maisemaa. Heijastaessaan valoa kannen valkoiset pinnat luovat lähes taivaallisen vaikutelman, jonka syntyä edellisten päivien surrealistiset edesottamukset tietysti edesauttavat. Tapahtuneen perusteella lieneekin oleellista kysyä, seisoimmeko sittenkin kiirastulessa, sielumme ties minkä jumaluuden punnittavana. Valmistauduttuamme henkisesti todellisuuteen paluuseen astelemme Olympiaterminaalin läpi. Rannalta kuulemme yhä Silja Symphonyn torven matalaa mörinää. Tämä alakuloisen valaskalan voivottelulta kuulostava sointi säestää täydellisesti vallitsevaa tunnelmaa. Taakse jäänyttä risteilyä voisi pitää eräänlaisena Golgatalle kiipeämisenä, vaikka toisin kuin Jeesus, kannoimme vain omat syntimme. Ensi vuonna uudestaan. P

TEEMA

Ympäristö jää talouspoliittisen K

ävin viime perjantaina katsomassa Kansallisteatterin uudessa Vallilan pisteessä näytelmän nimeltä Sokea piste. Susanna Kuparisen ohjaama teatteriesitys on dokumentaarinen kuvaus Helsingin kaupungin poliittisesta päätöksenteosta keskellä koronakriisiä. Fokuksessa ovat lapsiin ja nuoriin kohdistuneet leikkaukset, joita kaikki kaupunginvaltuustossa istuvat puolueet enemmän tai vähemmän puolsivat lukuun ottamatta Vasemmistoliittoa. Teatteriesitys huipentui kohtaukseen, jossa leikkauksia puoltaneiden puolueiden jäsenet pormestarista varavaltuutettuun bailasivat kovien huumeiden merkeissä pienessä huoneessa bilemusiikin tahtiin ja perustelivat leikkauksia hengästyksissään kameralle. Helsingin kaupunginvaltuuston poliitikot näyttivät olevan puoluepoliittiset rajat ylittävässä massahurmoksessa, joka häivytti valtuutettujen arvot ja moraalin. Kohtaus on ohjaajan omaa tulkintaa, mikä tulee esityksen aikana selkeästi esille. Hyvä niin, sillä mm. Eveliina Heinäluoman (SDP) yliannostusta voisi olla muuten kiusallista selittää. Se oli myös mieleenpainuvin osa koko näytöksestä. Kohtauksesta tai koko esityksestä eivät itselleni jääneet niinkään mieleen lapsiin ja nuoriin kohdistuvat leikkaukset vaan politiikan humppa – taustarytmi, jonka tahdissa politiikkaa tehdään. Politiikan taustarytmin luovat, niin näytöksessä, kunnallispolitiikassa kuin kansallisen politiikan tasolla, talouspolitiikka ja sen keskiössä olevat velka, verotus, talouskasvu, työllisyys ja kilpailukyky. Sama ilmiö näkyy kaikessa politiikassa. Ei ole ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa ilman talouspolitiikan raameja ja retoriikkaa. Niin tiedemaailmassa kuin politiikassakin on jaettu näkemys siitä, että ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon takia on tehtävä radikaaleja muutoksia. Jos emme sopeuta toimintaamme kestäväksi ilmaston ja luonnon

Wall Streetin arkista talouspoliittista humppaa.

monimuotoisuuden näkökulmasta, ympäristömme muutos on hallitsematon ja tuhoisa. Argumentteja näiden asioiden puolesta kuulee nykyään paljon, hyvä niin. Valitettavan usein näitä seuraa kuitenkin politiikassa yksi mutta, iso talouspoliittinen rationaalinen mutta, joka jättää kaikki muut perustelut enemmän tai vähemmän alleen ja näyttää olevan järkevämpi kuin esimerkiksi asuinkelpoinen planeetta. Ilmastonmuutoksen torjunnan perusteluksi ei politiikassa riitä itse tavoite. Poliitikoille, puolueille, medialle ja kansalle toimet täytyy kääntää talouspolitiikan kielelle: siirtymä puhtaaseen energiaan luo työpaikkoja ja edelläkävijänä Suomi on kilpailukykyinen kansainvälisesti. Siirtymään otettava velkaraha käännetään investoinniksi.

TEEMA

hurmoksen jalkoihin Tätä hegemoniaa eivät kyseenalaista vallanpitäjät eivätkä sitä vahtivat. Tietyt talouspoliittiset väittämät on omaksuttu laajalti, ja se näkyy julkisessa keskustelussa, jossa kurittava ja ikuiseen kasvuun pyrkivä talouspolitiikka on rationaalista. Maailmassa vallitsevassa epätasa-arvossa sekä ilmasto- ja ympäristökriisissä ne eivät ole kuitenkaan kestäviä. Seuratessani sivusta politiikan arkea ja median uutisointia mietin: tapahtuuko täällä sama massahurmos kuin Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä? Tapahtuuko täällä taloushurmos, joka on häilyttänyt poliitikkojen ja toimittajien arvot ja moraalin? Vaikka asia on vakava, en voi olla huvittumatta mielikuvalle, jossa maamme kärkitoimittajat ja -poliitikot tanssivat politiikan rytmissä eduskuntatalon aulassa perustellen ympäristö- ja ilmastopoliittisia päätöksiä tai niiden tekemättä jättämistä talouspolitiikan retoriikalla suu vaahdoten.

Talouspoliittinen humppa ei ole ainoastaan poliitikkojen, siihen on vihkiytynyt myös valtamedia. Suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen ja Politiikkaradion toimittaja Tapio Pajunen tunnistavat suomalaisen politiikan journalismin konsensuksen. Puheet päreiksi: Tamminiemen pesänjakajat -jaksossa dosentti Heikkinen ja toimittaja Pajunen kysyvät itseltään, mitä ovat journalismin tabut ja sovinnot nykypäivänä. Mikä ohjaa toimittajia nykypäivänä samalla tavalla kuin Kekkosen aikana vaikeneminen politiikan korruptoituneisuudesta ja poliitikkojen ongelmista? Politiikan ja politiikan journalismin ainoaksi hegemoniaksi ja konsensukseksi nostetaan jaksossa hurmoksellinen suhtautuminen talouteen, joka ohjaa taustalla kaikkea politiikassa tapahtuvaa ja siitä uutisoitavaa.

Eilen aamulla heräsin, hoidin aamutoimet tyttäreni kanssa ja vein hänet päiväkotiin. Matkalla päivän opiskelupisteelle metron oranssilla penkillä hörppäsin kahvia ja avasin Helsingin Sanomien verkkouutiset. Ensimmäisen jutun otsikko kertoi, ettei mikään muu maailman maa pääse kansainvälisten sopimusten asettamaan 1,5 asteen ilmastotavoitteeseen kuin Gambia. Pysähdyin ja minut valtasi surun ja apatian välinen tunne. Seuraavaksi ajattelin: Tästä ei uutisoida huomenna. Politiikan humppa soi. Huomenna Helsingin Sanomien ensimmäinen juttu keskittyy valtion velkaan tai mielettömään HS-vision talousmenestyjään. Olen siitä täysin varma. Seuraavana aamuna totean oletukseni oikeaksi – Helsingin Sanomien ensimmäinen otsikko kuului näin: “Kurjuuden uhka kasvaa: Talouteen voi iskeä pirullinen häiriö, joka panee keskuspankit polvilleen.” P Teksti: Veera Ahlgren Kuva: Carol M. Highsmith / Picryl

TEEMA

Ilmastohätätila ei ole ratkaisu ilmastokriisiin – pahimmassa tapauksessa se kääntyy itse muutopyrkimyksiä vastaan. Kirjoittaja: Milja Kalliosaari Kuvat: sparklestroke, sketchify Me elämme kriisiytyvässä maailmassa. Jyrkän reaalipolitiikan paluu, kasvavat ympäristöriskit ja ilmastoon liittyvät katastrofit, globaalin talouden ailahtelu, ihmisryhmien keskinäinen polarisaatio ja globaalin maailmanjärjestelmän tuomat maailmanlaajuiset uhkakuvat ovat tehneet tulevaisuudestamme arvaamattoman. Se, mitä pidimme ennen normaalina, on joutunut taipumaan poikkeuksellisten kriisikuvien alla. Tätä myötä myös kykymme sietää poikkeusoloja on muuttunut: niistä tulee elinehto, jotta kriisiytyvä yhteiskunta voi taata oman säilyvyytensä. Tämä tarkoittaa, että valtiot kasvavissa määrin omaksuvat luonnollisiksi sellaiset tilat, joissa klassiseen valtiosääntöön nojaava vallankäyttö voidaan siirtää sivuun kriisiajan yli selvitäkseen. Viimeisimmän kriisin hellittäessä otettaan ovat nämä toimet jääneet ainakin toistaiseksi pois päiväjärjestyksestä. Ajankohtaisia ne ovat kuitenkin edelleen – erityisesti, kun puhumme ilmastokriisistä. Marraskuussa 2021 maailman johtajat ja valtion päämiehet kokoontuivat Skotlannin Glasgow’hun YK:n ilmastohuippukokoukseen keskustelemaan ilmastokriisisiä ja uusista toimenpiteistä, joilla maapallo voitaisiin luotsata pois uhkaavasti edessä häämöttävän katastrofin kielestä. Kokouksessa etsittiin konkreettisia ratkaisuja, joilla muun muassa metsäkadon pysäyttämiseen,

ilmaston keskilämpötilan nousun estämiseen ja ilmastoinvestointien rahoitukseen saataisiin kansainvälisiä, sitovia ratkaisuja. Vaikka tarkoituksena oli edistää jo vuonna 2015 asetettuja Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteita sekä YK:n ilmastosuojelun puitesopimusta, osoittivat useat asiantuntijat huolensa sitovien toimintasuunnitelmien puuttumisesta. Ilmastokriisiä ei siis Glasgow’ssa ratkaistu. Tässä kysymyksessä aika ei ole yhteiskuntien puolella. Tekojen perään kuulutetaan niin kansalaisyhteiskunnan, asiantuntijoiden kuin kansainvälisten organisaatioiden puolesta. Vaikka jokaisella toimijalla on toki etusijassa omat intressinsä, on yhteinen kanta selkeä: ilmastokriisi on ilmiselvä ja realistinen turvallisuusriski. Ensinnäkin ilmaston lämpeneminen vaikuttaa globaalisti ruoka- ja vesiturvaan. Se on suora syy maaperän huononemiseen, joka näin myös rajoittaa maapallon kykyä sitoa hiilidioksidia. Toiseksi se on kykenevä edelleen kiihdyttämään jo olemassa olevia kriisejä ja konflikteja. Ilmastonmuutoksen ja konfliktien väliset yhteydet näkyvät selvemmin siellä, missä yhteiskunnan tila on jo alun alkujaan hauras: se vaikuttaa erityisesti maihin, joissa joko menneet tai nykyiset konfliktit vaikuttavat ihmisten, järjestelmien ja instituutioiden jo ennestään heikentyneeseen kykyyn reagoida

TEEMA

ja sopeutua muutokseen. Ilmastonmuutoksen kehystäminen ilmastokriisiksi on tässä valossa vähintäänkin perusteltua. Kuten jo aiemmin todettiin, vaativat kriisit yleensä sellaisia poikkeustoimia, jotka mahdollistavat laajemmat vallankäytön mekanismit kriisiaikana. Termi ”ilmastohätätila” edustaa uutta vaihetta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, jonka kautta monet toivovat päättäjien ja valtioiden kasvattavan ilmastotoimiaan. Ilmastohätäjulistuksesta onkin tullut modernin ilmastoliikkeen symboli. Euroopan parlamentti sekä useat valtiot, kuten Ranska, Iso-Britannia, Espanja ja Kanada ovat julistaneet ilmastohätätilan. Suomessa maamme pääkaupunki Helsinki julisti ilmastohätätilan vuoden 2020 lopulla. Ilmastohätäkehyksestä on epäilemättä tullut maailmanlaajuinen ilmiö – sen ovat tunnustaneet valtamedia, akateeminen yhteisö, hallitukset ja valtion päämiehet, kuten esimerkiksi paavi Franciscus. Kuitenkin tämän uuden kehyksen vaikutukset hallintoon ja politiikkaan ovat edelleen aliteoreettisia ja alitutkittuja: keskustelu siitä, kuinka uusi hätäkehys voisi muokata laajemmin hallintoa, vallankäyttöä ja politiikkaa, on hyvin vajavaista. Poliittisesti retoriikassa piilee siis

“

Vaikka jokaisella toimijalla on toki etusijassa omat intressinsä, on yhteinen kanta selkeä: ilmastokriisi on ilmiselvä ja realistinen turvallisuusriski. riski. Ilmastohätätilan keskeisin puoltava argumentti on sen retorisessa merkityksessä: se on voimakas ja suora viesti päättäjille nykyisen kriisin vakavuusasteesta. Hätätila toimii näin ollen kehyksenä, jonka kautta ilmastokriisistä käytävää keskustelua muo-

kataan ja ohjataan haluttuun suuntaan. Samanaikaisesti retoriikka on kuitenkin myös sen keskeisin heikkous: ilmastohätätila olisi pääasiallisesti ainoastaan muodollinen julistus, jolla ei todellisuudessa olisi varsinaisia laillispoliittisia vaikutuksia tai valtiosääntöisen hätätilan luonnetta. Ilmastohätätilan julistaminen ei ratkaise ilmastokriisiä. Se ei ole tehotoimi, jolla voimme korvata vaadittavat lainsäädäntötoimet tai jo olemassa olevissa ilmastosopimuksissa vaadittavien toimien käytäntöönpanon. Päinvastoin. Pahimmassa tapauksessa hätätila voi itsessään heikentää kansalaisyhteiskunnan vaatimuksia ja valtioiden kykyä vastata kriisiin. Tämä siksi, että puhe hätätilasta ilman muodollista poikkeustilan julistusta voi johtaa tilanteisiin, jossa demokratian puskurit ja periaatteet voidaan sivuuttaa mahdollisen hätätilan nojalla. Hätätila siis käytännössä kallistaa poliittisen vallan tasapainoa toimeenpanovallan suuntaan konfliktin aikana. Jo kapeat hätätilavaltuudet antavat demokraattisille johtajille joukon järeitä aseita esimerkiksi opposition tukahduttamiseksi, jotka näin estävät mahdollisia vastustajia järjestäytymästä hallitusta vastaan. Hätävaltuudet laajentavatkin usein keskitettyä toimeenpanovaltaa, antaen näin hallitsevalle taholla lähes diktaattorin oikeudet konfliktin ajaksi. Vaikka siis keskustelu ilmastohätätilasta saattaa kiihdyttää kaivattuja toimia, se voi myös pidemmällä aikavälillä luoda odottamattomia seurauksia, jotka meidän tulee nykyisessä keskustelussa kyetä tiedostamaan. Puhe hätätilasta ilman muodollisia oikeuspoliittisia prosesseja on siis riskipeliä. Erityisesti meidän tulisikin ymmärtää useiden ja päällekkäisten maailmanlaajuisten hätätilojen (kuten ilmastonmuutoksen ja pandemian seurauksena luodut poikkeustilat) vuorovaikutusta ja todella pohtia, kuinka ne voivat kerrostuen vaikuttaa demokraattisten prosessien ja politiikan toteutustapoihin pitkällä aikavälillä. Poikkeuksien normalisoituminen, erityisesti silloin kun se tapahtuu useina rinnakkaisina mutta toisistaan irrallisina prosesseina, muuttaa näin ollen käsityksiämme oikeutetusta vallankäytöstä.

“

TEEMA

Nyt käsissämme on valinta siitä, tiedostammeko edessämme odottavan katastrofin ja tartumme vaadittaviin toimenpiteisiin vai jähmetymmekö kriisin edessä. Ilmastokriisi tapahtuu – reagoimme me siihen tai emme. Nyt käsissämme on valinta siitä, tiedostammeko edessämme odottavan katastrofin ja tartumme vaadittaviin toimenpiteisiin vai jähmetymmekö kriisin edessä. Vaikka ilmastohätätila voi toimia kansakunnan tahtotilaa kohottavana julistuksena, olisi meidän syytä suhtautua kriittisesti poikkeustilojen normalisointiin. Ilmastokriisi ei ole yhteiskunnasta ulkoinen uhka tai vihollinen, jonka toiminnan seuraukset olisivat meille yllätys. Kriisin taustalla on ihminen ja me tiedämme toimiemme vaikutukset. Näin ollen meillä on kyky myös vaikuttaa niihin. Hätätilan julistaminen on usein helpompaa kuin sen päättymisen määrittäminen. Tästä seuraa pahimmassa tapauksessa tilanne, jossa sitoudumme hätätilajulistuksen myötä tulevaisuuteen, jota pitkälti määrittävät poikkeukselliset ja reaktiiviset toimet. Proaktiivisten pitkän aikavälin toimenpiteiden sijaan hätävaltuuksilla varustettu valtio kohdistaisikin todennäköisemmin toimensa välittömiin, konkreettisiin uhkiin. Samalla kansainvälisen muutoksen ajaminen myös todennäköisesti heikentyisi: hätätilan alaiset valtiot ovat taipuvaisia toimimaan oman säilyvyytensä taatakseen, joka globaalissa kriisissä veisi kansainvälisiltä elimiltä toimivaltaa ja todennäköisesti kasvattaisi jo alun

alkujaan räikeitä eroja valtioiden kyvyissä vastata kriisiin. Siksi se, mitä todellisuudessa tarvitsemme, ovat sitovat ja konkreettiset toimet, jotka valtiot voivat sovittaa normaaliin toimintaansa pitkällä aikavälillä. Ensimmäinen askel tähän on niin kansallisella kuin kansainvälisellä skaalalla sitovien sopimusten aikaansaaminen. Meillä on edelleen mahdollisuus ryhtyä systemaattiseen muutokseen, jossa kaikki ovat mukana. Kysymys kuuluu, miten päätämme ajaa tätä muutosta. Ilmastohätätila on viestinnällinen työkalu, mutta se ei voi eikä saa olla ainoa vaatimus. Voidaankin ajatella, että tarvitsemme ilmastokriisiin vastatessa samanlaisia prosesseja, joilla myös pandemiaan vastattiin onnistuneesti. Ensimmäinen asia, jonka tulisi tehdä, on pysäyttää ongelman leviäminen – ilmaston kannalta se tarkoittaisi päästöjen kovaa ja nopeaa leikkaamista. Toiseksi tulisi olla kykyä vastata niihin kriisin seurauksiin, jotka ovat maailmassa jo luoneet tuhoaan. Viimeiseksi tulisi löytää rokotteen vastine maapallolle: tarvitsemme ratkaisuja, joilla päästöjä voidaan tehokkaammin sitoa, maapallon kantokykyä edistää ja toimintamalliemme perustavanlaatuista luonnetta muuttaa niin, että ihmiselon jatkuvuus voidaan turvata. Kurssinmuutos on vaikea, mutta ei mahdoton. Se tulee kuitenkin tehdä – viimeistään nyt. P

TEEMA

EKOLOGINEN DEKOLONISAATIO ”VIHREÄN” KAPITALISMIN VASTUSTAJANA Teksti: Onni Ahvonen Kuvat: Flickr / Pixabay

iimeisten kymmenen vuoden aikana keskustelu ilmastokriisistä ja siihen liittyvistä poliittisista prosesseista on lisääntynyt räjähdysmäisesti. IPCC-raporttien retoriikka on muuttunut entistä hälyttävämpään suuntaan, ja vaatimukset ilmastohätätilan julistamisesta voimaantuvat päivä päivältä. Myös mediassa ilmastokriisi saa entistä enemmän – vaikka edelleen liian vähän – huomiota. Jopa poliittiset ja taloudelliset päätöksentekijät ovat joutuneet mukautumaan ilmastokriisin ja siitä käytävän julkisen keskustelun asettamiin vaatimuksiin. Vuoden 2015 Pariisin sopimuksen jälkeen on laadittu lukuisia ilmastopoliittisia ohjelmia, olennaisimpina Green New Deal ja European Green Deal. Niiden tarkoitus on vauhdittaa siirtymää fossiilienergiasta uusiutuviin energianlähteisiin ja siten estää ilmastokriisin pahimmat vaikutukset. Mutta ovatko lukuisat Green Deal -ohjelmat todella vastaus ilmastokriisiin sen kaikkineseurauksineen, ja minkä viitekehyksen varaan kyseiset ehdotukset perustuvat? Hyvä poliittinen analyysi perustuu syyseuraussuhteiden havainnollistamiseen, korrektien diagnoosien tekemiseen ja vaihtoehtoisten ratkaisujen laatimiseen. Väitän, että Green Deal -ehdotukset eivät identifioi ilmastokriisin juurisyitä eivätkä esitä merkittävää muutosta tai haastetta niille poliittisille ja taloudellisille rakenteille, joiden vuoksi ilmastokriisi on ihmiskunnan kollektiivista tulevaisuutta määrittävä asia. Koska ongelmista ja puutteista on aina helppo huomauttaa, esittelen analyyttisen viitekehyk-

sen, joka osoittaa, että poliittisia vaihtoehtoja on olemassa, kunhan suostumme kääntämään katseemme Euroopan rajojen ulkopuolelle. Ilmastokriisi kapitalismin tuotoksena Globaalissa pohjoisessa laadituilla ohjelmilla ja sopimuksilla on tietystieroavaisuuksia, mutta toisaalta niitä leimaa yksi ja sama mainitsematon poliittinen periaate: nimittäin politiikan tutkijoiden Ulrich Brandin ja Markus Wissenin nimeämä “imperialistinen tapa elää”. Tällä käsitteellä Brand ja Wissen hahmottelevat niitä kapitalistisessa “ytimessä” olevia sosiaalisen ja poliittisen olemuksen muotoja, jotka imperialistinen riisto mahdollistaa. Arkielämä kapitalistisessa ytimessä perustuu rajattomaan työvoiman ja luonnonvarojen saantiin sekä ekologisen tuhon ulkoistamiseen muualle. Nämä yhteiskunnat ovat Brandin ja Wissenin mukaan pohjimmiltaan riippuvaisia siitä, että globaalin etelän valtiot ja niiden luontosuhde on organisoitu länsimaisten intressien mukaisesti. Käsitys ytimen ja periferian dialektisesti riippuvaisesta suhteesta ei ole Brandin ja Wissenin keksimä, mutta sen konkreettisten arkipäiväisten vaikutusten teoretisointi on heidän käsialaansa. Se, että ruokakauppojemme hyllyt ovat pullollaan halpoja hyödykkeitä, joita ei voida tuottaa Euroopan ilmastovyöhykkeissä, on yksi tapa, jolla imperialismi näkyy meidän kaikkien arjessa. Näiden globaalissa etelässä tuotettujen hyödykkeiden alhainen hinta ja yltäkylläinen saatavuus rikkaissa maissa rakentuu globaa-

TEEMA TEEMA

liin etelään ulkoistetun sorron varaan. Ilman etelässä työtä tekevien pitkiä päiviä, alhaisia palkkoja ja usein epäinhimillisiä työolosuhteita ei kauppojemme hyllyt olisi yhtä runsaita tai kulutuksemme yhtä yltäkylläistä kuin se nyt on. Poliittisen talouden tutkija John Smith toteaakin suoraan, että ”köyhien maiden työläisten sortaminen tuottaa suoraa taloudellista hyötyä rikkaiden maiden kansoille”. Kirjassaan Dust Bowls of Empire, sosiologi ja antropologi Hannah Holleman tarkastelee ilmastokriisiä perspektiivistä, joka on valitettavan monelle ennalta tuntematon. Hollemanille ilmastokriisin syyllinen ei ole tasavertaisesti vastuussa oleva “ihmiskunta”, vaan pääoman kasaantumiselle ja epätasaiselle kehitykselle

perustuva sosiaalinen järjestelmä. Maaperän eroosio, metsäpalot, vedenpinnan nousu, lisääntyvät äärimmäiset sääilmiöt, biodiversiteetin vähentyminen ja metsien hakkuut – ovat kaikki Hollemanin mukaan kytköksissä kolonialismin ja kapitalismin kietoutuneeseen historiaan. Mutta mitä kapitalismilla tässä yhteydessä tarkoitetaan? Useinhan kapitalismi kuvataan pääoman ja työvoiman antagonistisena suhteena: järjestelmänä, joka perustuu työvoiman riistoon ja sen mahdollistamaan pääoman kasaantumiseen. Historiallisesti riiston julmimmat muodot on kuitenkin ulkoistettu globaaliin etelään. Kapitalismia ei tulisikaan tarkastella ainoastaan tämän ristiriidan kautta, sillä, kuten tutkijat Alexander Anievas ja Karem Nişancıoğlu

TEEMA

rodullistettujen ja globaalin etelän työläisten hyväksikäyttö voi jatkua. Kapitalismissa ei siten ole kyse ainoastaan tietyistä tuotantotavoista ja niiden edellyttämistä hyväksikäytön muodoista, vaan myös erottelun keinoista ja sosiaalisten hierarkioiden ylläpitämisestä, jotka ovat alun perin mahdollistaneet hyväksikäytön. Puhtaasti taloudellinen käsitys kapitalismista ei siten ole riittävä, sillä se sivuuttaa ne sosiaaliset prosessit, joiden varaan järjestelmä rakentuu. Yllä kuvatut sosiaalisia hierarkioita ja epätasaista kehitystä ylläpitävät rakenteet ovat olennainen osa kapitalismin toiminnallista logiikkaa, ja ne ovat vahvasti kytköksissä myös ilmastokriisiin. Kapitalismia voi myös tarkastella riippuvaisuusteorian valossa, joka kuvaa ytimen ja periferian – globaalin pohjoisen ja etelän – välistä suhdetta. Riippuvaisuusteoria tarjoaa analyyttiset työkalut tutkia kapitalismia sen globaalin historian kautta, teoretisoimalla globaalin epätasa-arvon kehityskulkuja. Teorian avulla voimme myös paremmin ymmärtää, miten länsimainen kolonialismi on historiallisesti johtanut ja edelleen johtaa kiihtyvään ekologiseen tuhoon.

toteavat kirjassaan How the West Came to Rule, kapitalismin käsite pitää sisällään lukuisia valtasuhteita, riiston muotoja ja erottelun keinoja, joiden avulla järjestelmä jälleen tuottaa itseään. Rotu, rodullistaminen ja sen avulla tehty erottelu on yksi näistä keskeisistä keinoista, joiden varaan kapitalismi rakentuu. Helsingin yliopiston etnisten suhteiden professori Suvi Keskinen huomauttaa, että “rodun ajatuksella oikeutetaan eriarvoisia sosiaalisia suhteita ja esimerkiksi työvoiman hyväksikäyttöä” ja että “kyse on tietyn historian tuottamasta luokituksesta ja valtasuhteesta”. Nämä rodulliset hierarkiat mahdollistavat globaalin työnjaon, jossa kapitalistisissa valtioissa

Riippuvaisuusteorian keskeinen ajattelija, egyptiläinen poliittisen talouden tutkija Samir Amin pitää kapitalismia kansainvälisenä järjestelmänä, jonka peruspiirre on polarisoitunut kasaantuminen. Tällä käsitteellä Amin kuvaa järjestelmää, joka yhtäältä tuottaa suurta vaurautta pienelle eliitille ja toisaalta köyhyyttä miljardeille muille. Tämä on Aminin mukaan järjestelmän ominaisuus eikä korjattavissa oleva vääristymä. Toisin sanoen ytimeen kertyvä varallisuus on suora seuraus periferiaan kohdistuvasta riistosta. Tämän järjestelmän muuttamiseksi on siksi puututtava niihin mekanismeihin, jotka mahdollistavat ytimen ja periferian väliset arvosiirrot ja pääoman polarisoituneen kasaantumisen. Ilmastokriisin kannalta yksi keskeinen mekanismi on ekologisesti epätasainen vaihto (ecologically uneven exchange). Konsepti kuvaa, miten globaali pohjoinen käyttää suhteettoman osan maapallon luonnonvaroista, ilmakehän hiilidioksiditilasta ja ulkoistaa jätteitään

TEEMA

muualle. Globaalin etelän työtätekevät eivät ole ainoastaan sorretumpia ja riistetympiä, vaan he myös kohtaavat enemmän ekologisen tuhon seurauksia. Vuonna 2020 julkaistussa tutkimuksessa antropologi Jason Hickel esittää uuden menetelmän kansallisen vastuun määrittämiseksi ilmastokriisiin liittyvistä tuhoista. Siinä tarkastellaan kansallisia osuuksia kumulatiivisiin hiilidioksidipäästöihin, jotka ylittävät 350 ppm rajapyykin ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta. Hickelin laskelmien mukaan globaali pohjoinen on vastuussa 92 prosentista näistä maailmanlaajuisista ylimääräisistä hiilidioksidipäästöistä.

“

Ilmastoaktivismi ilman luokkataistelua on pelkkää puutarhanhoitoa.

Onkin selvää, että ilmastokriisistä ei ole vastuussa koko ihmiskunta vaan kapitalistinen järjestelmä, joka mahdollistaa suhteettoman kulutusjuhlan globaalissa pohjoisessa ja tuomitsee muun maailman elämään niukkuudessa. Utah Phillipsiä lainaten: “Maapallo ei ole kuolemassa, vaan sitä tapetaan. Ja niillä ihmisillä, jotka sitä tappavat, on nimet ja osoitteet.”

sen riiston. Kapitalismi ja imperialismi ovat pikemminkin kuin kiellettyjä sanoja, jotka on karkotettu näiden ehdotusten poliittisesta sanastosta. Tästä linjasta poikkeaa monille ilmastoaktivisteillekin tyystin tuntematon vuonna 2009 julkaistu Cochabamban kansansopimus, joka on globaalista etelästä kumpuava julistus ja vaihtoehtoinen ilmastopoliittinen ohjelma. Dokumentin laatimisessa oli mukana yli 35 000 edustajaa yli sadasta eri valtiosta, ja alkuperäiskansoja ympäri maailmaa. Toisin kuin globaalissa pohjoisessa esitetyt ohjelmat Cochabamban kansansopimus identifioi selkeästi kapitalistisen järjestelmän ilmastokriisin juurisyyksi. Tämä mahdollistaa vaihtoehtoisen analyyttisen viitekehyksen ja siten toisenlaisten poliittisten toimenpiteiden esittämisen. Ekologinen ja oikeudenmukainen siirtymä ei voi perustua uudenlaiseen riiston politiikkaan, jossa fossiilisten polttoaineiden sijasta pyritään ylläpitämään kapitalismin edellyttämää kasvun logiikkaa “vihrein” keinoin. Cochabamban sopimus haastaa suoraan kasvun imperatiivin ja sen edellyttämän kulutuksen. Niiden sijaan sopimus pohjautuu alkuperäiskansojen ymmärrykseen ihmisten ja luonnon välisestä harmoniasta.

Brasilialainen ilmastoaktivisti Chico Mendes totesi aikanaan, että ilmastoaktivismi ilman luokkataistelua on pelkkää puutarhanhoitoa. Yhtä lailla on todettava, että ilmastopoliittiset ohjelmat, jotka eivät paikanna ilmastokriisin juurisyitä, eivät tarjoa riittävää vastausta kriisin pysäyttämiseksi.

Sopimuksen ideologinen viitekehys voidaan nimetä ekologiseksi dekolonisaatioksi, jossa länsimaiden harjoittamaa vuosisatoja kestänyttä kolonisaatiota ei kuvata ainoastaan maiden ja kansojen kolonisointina vaan mukaan luetaan myös ilmakehä. Koska rikkaiden valtioiden käyttämiä hiilinieluja ei voida palauttaa lyhyellä aikavälillä, niiden on maksettava globaalille etelälle ilmastovelkaa. Tarkkaan ottaen Cochabamban kansansopimus ja Bolivian hallitus vaativat kuusi prosenttia globaalin pohjoisen bruttokansantuotteesta, eli noin 1,2 biljoonaa dollaria Yhdysvalloilta ja noin 3,2 biljoonaa dollaria OECD-mailta maksettavaksi globaalille etelälle.

Suurin osa edistyksellisistä ehdotuksista ilmastokriisin vaikutusten lieventämiseksi sivuuttaa kapitalismin ja sen edellyttämän imperialisti-

Ilmastovelan lisäksi sopimuksen keskeisiä vaatimuksia ovat kapitalististen valtioiden systemaattinen demilitarisointi ja imperialis-

Cochabamban kansansopimus ja ekologinen dekolonisaatio

TEEMA

tisen sotapolitiikan totaalinen lakkauttaminen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi länsimaiden harjoittamien sotien, vallankaappausten ja sanktiopolitiikan lopettamista. Vaatimus kohdistuu erityisesti Yhdysvaltoihin ja sen harjoittamaan ulkopolitiikkaan globaalissa etelässä. Yhdysvaltojen kohdalla demilitarisoinnin vaatimus on erityisen vahvasti kytköksissä ilmastopolitiikkaan, sillä Yhdysvaltain puolustusvoimat on tutkimusten mukaan maailman suurin yksittäinen öljyä kuluttava instituutio. Jos Pentagon listattaisiin maaksi, tekisivät sen päästöt siitä maailman 55. suurimman kasvihuonekaasujen tuottajan. Demilitarisointiin liittyy vaatimus, jonka mukaan globaalin pohjoisen valtioiden on kunnioitettava etelän valtioiden alueellista, poliittista ja taloudellista suvereniteettia ja purettava etelän valtioihin kohdistuvat sanktiot ja lopetettava sotilaallinen läsnäolo. Myös erinäisten asuttajakolonialististen valtioiden dekolonisaatio liittyy olennaisesti tähän projektiin. Näitä ovat esimerkiksi Yhdysvallat, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti ja Israel. Mutta myös Suomea voidaan pitää asuttajakolonialistisena valtiona, kuten Lapin yliopiston alkuperäiskansatutkimuksen tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen on todennut. Cochabamban kansansopimus peräänkuuluttaa solidaarisuutta ja konkreettista tukea niille kansallisille vapautustaisteluille ja kamppailulle, jotka vastustavat kolonialististen valtioiden harjoittamaa politiikkaa. Kansansopimuksessa ilmaistaan luonnollisesti myös vaatimus fossiilisen energian käytön ja päästöjen merkittävästä vähentämisestä, etenkin globaalin pohjoisen historiallisesta ja nykyisestä hiilinielujen liikakäytöstä. Toisin kuin monet niin sanotut Green Deal -ohjelmat, korostaa Cochabamban sopimus agroekologista ruuantuotantoa, elintarvikeomavaraisuutta ja kollektiivisten maaseutuviljelytekniikoiden käyttöönottoa. Kuuba on tässä suhteessa, Yhdysvaltojen harjoittamasta taloussaarrosta huolimatta, esimerkki siitä, miten ekologista siirtymää voidaan toteuttaa. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Kuuba teki suuria muutoksia ruuan-

tuotantoonsa ja aloitti siirtymän omavaraisuutta ja agroekologiaa kohti. Vaikka Kuuba on onnistunut säilyttämään suhteellisen korkean elintason ja erityisesti korkeat standardit koulutuksessa ja terveydenhuollossa, se on samalla pystynyt radikaalisti vähentämään saarivaltion ekologista jalanjälkeä. Kuubassa pyritään saavuttamaan se, mihin kapitalistinen tuotantotapa ei ole koskaan kyennyt: järjestelmä, jossa ihmisten materiaaliset tarpeet asetetaan voittomarginaalien korottamisen ja pääoman kasaantumisen edelle. Fossiilisten energialähteiden vähentämistä lukuun ottamatta “edistykselliset” Green Deal -ehdotukset eivät pääase lähellekään Cochabamban kansansopimuksen ehdottamia vaatimuksia. Vastikään julkaistussa kirjassaan A People’s Green New Deal poliittisen ekologian tutkija Max Ajl toteaa, etteivät vallitsevat globaalin pohjoisen ilmastopoliittiset ehdotukset haasta polarisoitunutta kasaantumista eivätkä kapitalismin toiminnallista logiikkaa. Ne eivät edes mainitse demilitarisointia, ilmastovelkaa, globaalin etelän valtioiden suvereniteetin kunnioittamista tai agroekologiaa, eivätkä sisällä vaatimuksia dekolonisaatiosta. Päinvastoin markkinamekanismien varaan rakennetut ilmastopoliittiset ehdotukset takaavat kapitalismin jatkuvuuden, vaikka ne puetaan ekologiseen retoriikkaan ja “kestävän kehityksen” vaatimuksiin. On selvää, että mikään todellinen ratkaisu ilmastokriisin torjuntaan ei voi tulla niiltä, jotka ovat alun perin kriisin aiheuttaneet. Läntinen maailma on enemmän huolissaan taloudellisten ja geopoliittisten intressiensä takaamisesta kuin ihmiskunnan ja maapallon kollektiivisesta tulevaisuudesta. Cochabamban kansansopimus tarjoaa vaihtoehtoisen ilmastopoliittisen kehyksen, joka ei perustu rodullistavien yhteiskuntarakenteiden säilyttämiseen, alkuperäiskansojen korvaamiseen ja kapitalismin ylläpitämiseen, vaan pikemminkin kollektiiviseen solidaarisuuteen sekä harmoniaan ihmisten ja luonnon välillä. Jos ilmasto halutaan pelastaa, on kapitalismi heitettävä historian romukoppaan. P

TEEMA

Miksen ole kapinoinut? Teksti: Leonard Wilhelmus Kuva: OpenClipart-Vectors / Pixabay Olen ollut kiinnostunut ympäristöasioista niin pitkään kuin muistan. Ilmastonmuutos oli puheenaihe kotonani, ja siitä tuli osa yhteiskunnallista identiteettiäni jo ala-asteella. Lukiossa aloin aktiivisemmin ajatella omia valintojani ja mahdollisuuksiani vaikuttaa. Lopetin asteittain lihansyönnin ja menin Greenpeacelle kesätöihin feissariksi. Profiloiduin tuttavapiirissäni ”ympäristötyypiksi”, vaikken tietenkään ollut ainut, joka oli ympäristöstä kiinnostunut.

Olen luonteeltani sovitteleva ja analyyttinen, enkä siksi ole lähtökohtaisesti suoran toiminnan ihminen. Tarkkailen mieluummin ulkopuolelta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten voisi osallistua suoraan toimintaan, jos olisin asiaan riittävän sitoutunut. Vaikka minulla on vahva ja suhteellisen johdonmukainen arvomaailma, juuri sitoutuminen tuntuu vaikealta. Kun sitoutuu johonkin ryhmään tai liikkeeseen, joutuu kohtaamaan kaikki siihen kohdistuvat arvostelut ja ennakkoluulot.

En enää ole se ympäristötyyppi. Näen, miten ihmiset ympärilläni ovat alkaneet toimia. Ilmastosta ovat nyt huolissaan jopa ne, jotka vielä muutama vuosi sitten vastustivat kaikkia ympäristötoimenpiteitä. Suuryritykset ovat haistaneet markkinaraon puhtaissa teknologioissa ja huomanneet yleisen mielipiteen muutoksen. Toisaalta poliittisuudesta on tullut 2010-luvun lopulla trendikästä kyynisyyden ja teknokraattisuuden värittämien vuosikymmenien jälkeen.

Greenpeacen varainhankintatöiden aikana epäilin jatkuvasti itseäni. Kohtaamiltani Greenpeacen kriitikoilta tuli mitä moninaisimpia syytöksiä järjestöä kohtaan, mitkä horjuttivat uskoani asiaan. Välillä oli vaikea suojautua edes huuruisilta salaliittoteorioilta. Hyvä työyhteisö kuitenkin auttoi. Jatkoin varainhankintaa lähes kolme vuotta. Vaikken ollut kaikesta järjestön kanssa samaa mieltä, koin, että olin pääasiassa oikean asian puolella. Kannustava palaute auttoi selättämään kritiikin.

Elokapina ja Fridays for Future ovat muutamassa vuodessa onnistuneet luomaan vahvan uuden sukupolven ilmastoliikkeen. Olen seurannut ilmastoliikehdinnän nousua ristiriitaisin tuntein. Ihailen toiminnan rohkeutta ja iloitsen ilmastoviestin valtavirtaistumista ja voimistumista. Samalla olen kysynyt itseltäni, miksen ole liikkeissä mukana. Nyt olisi hetki toimia, mutta seuraan tapahtumia sivusta. 33

Sitoutumiskammoni olisi siis voitettavissa. Riittävä tahtotila kuitenkin puuttuu. Siitä tässä on viime kädessä kyse. Vaikka tiedän, että Elokapinan toiminnalla on vaikutusta, en usko siihen tarpeeksi, jotta menisin epämukavuusalueelleni. En usko, että niin pieni joukko saisi riittävän suurta muutosta aikaiseksi, enkä usko, että juuri minun mukanaolo kasvattaisi joukon riittävän suureksi. Tiedän, että kaltaisiani on monia, ja juu-

TEEMA

ri meidän mukaantulomme voisi nostaa liikkeen uudelle tasolle. Mitä jos 200 ihmisen sijasta putkaan menisikin 2000 ihmistä? Se ei olisi edes kovin paljon siihen nähden, miten moni kokee ilmastoasiat tärkeiksi. Entä jos putkaan menijöiden tukena olisi paikan päällä 200 mielenosoittajan sijasta 20 000 mielenosoittajaa? Ei sekään olisi kovin paljon, kun vertaa muihin mielenosoituksiin. Vaikkei allekirjoittaisi kaikkia elokapinan vaatimuksia, ilmastotoimien vauhdittamisesta on helppoa olla heidän kanssaan samaa mieltä. Suomen nykyinen hallitus on kerta toisensa perään tuskaillut hiilineutraaliustavoitteensa kanssa. Tehokkaista ilmastotoimista ei saada sovittua, eikä tavoitteiseen edes kuuluu kulutuksestamme johtuva hiilijalanjälki. ”Hiilineutraaliin” Suomeen voidaankin edelleen tuoda esimerkiksi Kiinasta ympäristöä ja ilmastoa tuhoavia kulutustuotteita. Helsingin Sanomien laskurin mukaan 1,5 celsius asteen lämpeneminen tulee tapahtumaan jo tämän vuosikymmenen lopulla, jos nykyinen elämäntapamme jatkuu, ja näillä näkymin se jatkuu. Miksei sekään riitä motivaatioksi? Kotona käytyjen keskustelujen lisäksi muistan lapsuudestani Al-Goren dokumenttielokuvan ilmastonmuutoksen ja merenpinnan nousun vaaroista. Katsoimme sen elämänkatsomustiedon tunnilla. Elokuvasta on peräisin paljon parjattu ja jo kliseeksi muodostunut kiehuvan veden ja sammakon vertauskuva. Jos sammakon heittää kuumaan veteen, se hyppää pois, mutta jos se laitetaan hiljalleen kuumenevaan veteen, se jää sinne ja kuolee kuumuuteen. Kaikessa banaaliudessaan ja paikkansa

pitämättömyydessään se oli loistava vertauskuva. Niin me ihmiset todella toimimme. Kun pandemia iski yllättäen, olimme valmiita hyvin radikaaleihin ja nopeisiin kollektiivisiin muutoksiin. Muutoksiin, joita pidettiin kaksi kuukautta aikaisemmin täysin mahdottomina. Ilmastokeskustelua ja kamppailua on käyty jo monta vuosikymmentä. Mahdollisia käännekohtia ja kriisin tuntua on ollut ilmassa useita kertoja, mutta aina ne ovat lässähtäneet. Hyvää kehitystäkin on ollut. Puhe on kääntynyt ilmastonmuutoksesta ilmastokriisiin. Ympäristö ja ilmasto nousevat yhä useammin poliittisen prioriteettilistan kärkipäähän joskin harvoin ensimmäisiksi. Konkreettisia toimia päästöjen vähentämiseksi tehdään jo. Suuria muutoksia tapaamme elää ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Yksikään eduskuntapuolue ei tosissaan haasta kulutusyhteiskunnan toimintaperiaatteita tai jatkuvaa talouskasvua. Monilta kaltaisiltani sivustaseuraajilta puuttuu usko siihen, että juuri nyt olisi mahdollista saavuttaa muutos. On helpompaa jäädä odottamaan epämääräistä oikeaa hetkeä, jolloin suuri käännekohta on käsillä. Me odottelijat tiedämme kyllä kriisin vakavuuden. Osa meistä keskittyy tietoisesti muihin asioihin ja uskottelee itselleen, että kaikki on hyvin. Toiset seuraavat ilmastokriisiä aktiivisesti, mutta ulkoapäin kiinnostavana ilmiönä, ikään kuin kriisi ei koskettaisi meitä. Kolmannet lamaantuvat maailmantuskan vuoksi. Oikea hetki toimia on minusta ja kaltaisistani odottelijoista kiinni. Voisimme päättää, että hetki on nyt, jos uskoisimme siihen. Mikä saisi meidät uskomaan? P 34

TEEMA

Ilmastopakolaisuus

Uhkana ja mahdollisuutena

lmastopakolainen on terminä lisääntynyt yhteiskunnallisessa keskustelussa 2000-luvulla, ja erityisesti 2011 alkaneen “arabikevään” yhteydessä ilmaus on vakiinnuttanut paikkansa julkisessa keskustelussa. Arkikielessä käsitteellä tarkoitetaan henkilöä, joka on joutunut ilmastonmuutoksen luoman pakon edessä jättämään kotiseutunsa. Kansainvälinen oikeus ei kuitenkaan sisällytä YK:n Geneven sopimukseen perustuvaan määritelmäänsä ihmisiä, jotka ovat tämän pakon edessä joutuneet pakenemaan. Tämä vaikeuttaa merkittävästi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n arvioiden mukaan lähemmäs 30 miljoonan ilmastoperäisen siirtolaisen asemaa, jota osaltaan kurjistaa myös aiheen politisoituminen niin Euroopan unionin yksittäisen jäsenvaltioiden sisällä kuin koko unionin piirissä.

laiset näkökulmat selittyvät erilaisilla tavoitteilla ja motiiveilla. Esimerkiksi EU:n kohdalla pyrkimyksenä on taata ensisijaisesti kansalaistensa turvallisuus ja hyvinvointi. YK tarkastelee asiaa puolestaan globaalin oikeudenmukaisuuden kannalta.

Puhuttaessa ilmastopakolaisista korostuvat eri painotukset kontekstista riippuen. Esimerkiksi YK painottaa kansainvälisenä rauhanjärjestönä ihmislähtöistä näkemystä, missä ilmastopakolaisuutta tarkastellaan ilmiönä nimenomaan humanitaarisesta näkövinkkelistä. Samaan aikaan EU kehystää laajemmalla mittakaavalla maahanmuuton, ja mahdollisesti tätä lisäävän ilmastonmuutoksen turvallisuuspoliittiseksi uhaksi. Eri-

Niin valtioiden sisällä kuin kansainväliseenkin siirtolaisuuteen tarvitaan resursseja, joita läheskään kaikilla ei ole. Leijonanosa näistä ihmisistä kuuluu lisäksi ryhmään, joka on kaikkein hauraimmassa asemassa ilmastonmuutoksen tuomien muuttuvienolosuhteiden edessä. Huolimatta siis siitä, että suurin osa oletetusta ilmastoperäisestä massamuutosta tapahtuu valtioiden sisällä urbanisoiden yhä enemmän maapallon

Vaikka EU:n pakolaiskehys perustuukin jo vahvasti valtion sisäisen turvallisuusriskin korostamiseen, unohtuu pakolaiskeskustelusta ja erityisesti ilmastopakolaisuudesta puhuttaessa toinenkin humanitaarista näkökulmaa vähättelevä tekijä. Ilmastonmuutoksen taloudelliset ja täten sosiaaliset vaikutukset näyttäisivät olevan suurimmillaan alueilla, jotka ovat toimeentulon suhteen kiinni maanviljelyssä. Toisin kuin oletuksena on, ei ilmastonmuutos yksinään aiheuta siirtolaisuutta.

TEEMA

väestöä, on olemassa myös toinen massa, jolle siirtolaisuus ei edes ole taloudellisesti mahdollista. Tässä yhtälössä länsimaat joutuvat kantamaan paljon pienemmän vastuun kotiseutunsa menettäneistä ihmisistä kuin globaalin etelän maat, puhumattakaan siitä, ettei osasta ihmisistä ota vastuuta kukaan.

“

Kiistämättä ilmastopakolaiskäsitteen ongelmallisuutta, on selvää, että ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan siirtolaisuuden laukaisijoihin joko suorasti tai epäsuorasti.

Epäsuorien vaikutuksien todentaminen on sen sijaan huomattavasti vaikeampaa, sillä siirtolaisuus on lopulta monen tekijän summa. Kaikkein selkeimpänä esimerkkinä tästä voi pitää pienten saarivaltioiden tilannetta, jossa elintila fyysisesti katoaa. Epäsuorien vaikutuksien todentaminen on sen sijaan huomattavasti vaikeampaa, sillä siirtolaisuus on lopulta monen tekijän summa. Itse siirtolaisen ja niin sanotun ilmastopakolaisen näkökulmasta tilanne näyttäytyy joka tapauksessa toivottomalta. Miten valtion sisäisen turvallisuuden ja yksilön, tässä tapauksessa pakolaisen, turvallisuuden välisen vastakkainasettelun voisi ratkaista? Kysymyksen ratkaisua politiikan värittämässä ympäritössä voi pitää lähes mahdottomana. Lähes jokaisessa unionin jäsenvaltiossa ovat nousseet oikeistopopulistiset voimat, jotka korostavat maahanmuuton luomaa uhkaa erityisesti määräysten vastaisten pakolaisten, joihin myös ilmastopakolaiset usein lukeutuvat, kohdalla. Termiä “laiton siirtolainen” on viljelty oikeistopopulistien lisäksi myös valtavirtaa edustavien puolueiden toimesta. Elinkelvottomien olosuhteiden myötä maastalähtijöiden kohdalla tullaan jälleen pakolaisstatuksen kapeaan määritelmään, missä henkilöä uhkaa valtio tai hallitseva ryhmä tämän henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi. Ilmastonmuutos ei puolestaan katso alkuperää, uskontoa tai

poliittista mielipidettä. Se ei myöskään katso valtionrajoja, mistä pääsemmekin jälleen yhteen komponenttiin, joka lisää ilmastonmuutoksen, ja sen suorien ja epäsuorien ongelmien monimutkaisuutta. Kuten todettu, eri kansainväliset instituutiot painottavat eri näkökulmia tultaessa yhteen ilmastonmuutoksen mahdollisista seurausskenaarioista ihmisten liikkuvuuden saralla. Suomessa olemme osana EU-rintamaa, joka näkee mahdollisen ilmastopakolaisuuden turvallisuusuhkana. Tätä näkökulmaa korostavat sanat kuten “kriisi” ja “ihmisvirrat”, jotka maalailevat apokalyptisia mielikuvia. YK puolestaan suhtautuu siirtolaisuuteen osana ilmastonmuutokseen sopeutumista, mikä myöntää todellisuuden, jossa elämme - ilmastonmuutoksen tuomat eri kriisit ovat jo täällä, ja niihin on pakko sopeutua. YK korostaakin, että ilmastopakolaisuus on enemmänkin mahdollisuus, jolla sopeutua muutokseen, kuin uhka. Erona mainituilla instituutioilla on, että ensimmäisellä on merkittävää poliittista valtaa, vaikkakin EU:n maahanmuuttopolitiikka on kovin pirstaleista. Jälkimmäisellä puolestaan uupuu todellinen poliittinen voima. Ilmastonmuutos, ja siitä aiheutuva jälkipyykki on koko maailman yhteinen ongelma, joka ei kuitenkaan kohtele alueita tasavertaisesti. Kaikki eivät myöskään myötävaikuttaneet ekokatastrofin syntymiseen yhtä suurilla panoksilla. Paradoksaalisesti kaikkein vähiten vaikuttaneet kärsivät kaikkein eniten, ja jos resursseja edes on, joutuvat muuttamaan kotiseudultaan. Tämän paradoksin ymmärtämisen myötä siirtolaismassan leimaaminen kriisiksi on kestämättömällä pohjalla. Samalla tarve globaalille poliittisesti vaikutusvaltaiselle ja sitovalle instituutiolle olisi huutava. Tämän muodostaminen näyttäytyy kansallisvaltioiden suvereniteetin kannalta tienä vaivalloiselta ja aikaavievältä. Aika kun meillä on auttamattomasti lopussa. P Teksti: Virva Hauvonen Kuva: Animals of Iran 04, Wikimedia Commons

TEEMA

Kuvassa 1960-luvun lääkelaboratorio Rotterdamissa. Lähde: Wikimedia Commons

Onko laboratoriokanasta eläinten ja ilmaston pelastajaksi?

arraskuisena aamupäivänä aktivistiryhmä ViralVegans järjesti ilahduttavan mediatempauksen monikansallisen pikaruokaketju KFC:n avajaisissa. Tallinnanaukiolla kolme yötä nukkunut kananrakastaja paljastuikin vegaaniaktivistiksi, joka piti ravintolan avajaisiin saapuneille puheen toislajisten eläinten oikeuksista ennen kuin vartijat hieman kyseenalaisesti kantoivat hänet ulos kauppakeskuksen tiloista. Ainakin hetkellisesti tuotantoeläinten oikeudet nousivat jälleen kerran julkiseen keskusteluun.

Yhteiskuntamme pakkomielle siipikarjaan, lähinnä kanaan, on mielestäni hämmentävä. Luonnonvarakeskuksen mukaan keskivertokansalainen pistelee sitä poskeensa 27,5 kiloa vuodessa. Kun kanan kulutusta tarkastellaan kilomäärissä, näiden tuntevien olentojen olemassaolo muunakin kuin ihmisten ruokana on kuitenkin helppoa sivuuttaa. Viettäessäni yhden koronakesän kesämökillämme viisihenkisen kanafarmin hoitajana sain ensikädessä todistaa, kuinka jokainen

TEEMA

tu laboratorio-olosuhteissa kanan kantasoluista niin, ettei yksikään eläin joutuisi teuraalle ateriani takia? Teknologisesti tällaisen viljellyn lihan tuotanto on jo mahdollista, vaikkakaan se ei vielä hintansa puolesta kykene kilpailemaan perinteisin menetelmin tuotetun lihan kanssa. Myös poliittiset esteet ovat pikkuhiljaa murtumassa, sillä viime vuonna Singapore salli ensimmäisenä maana laboratoriossa kasvatettujen kananugettien myynnin. Maailman ensimmäinen viljelty lihapihvi esiteltiin yleisölle ensimmäistä kertaa vuonna 2013, mutta Suomessa ei tiedettävästi toimi vielä yhtään tahoa, joka yrittäisi kasvattaa soluista lihaa. Kuitenkin muita solumaatalouden, eli soluviljelymenetelmiin perustuvan ruoantuotantotavan, sovellutuksia kehitellään yksityisissä yrityksissä sekä VTT:n tutkimuslaboratorioissa.

kana on todellisuudessa yksilöllinen otus omine luonteenpiirteineen. Kesän lopussa yhden kanan jalka vammautui supikoiran pyrkiessä aitaukseen, ja nilkuttavan kanan kärsimyksen todistaminen herätti minussa suurta surua sekä voimattomuutta. Kyseisen kokemuksen jälkeen suhteeni tehotuotantoon oli erilainen. Vaikka olin tiennyt tehotuotannon kauheuksista jo vuosia, tämä tieto muuttui keholliseksi kokemukseksi vasta, kun tunsin voimakasta empatiaa koko kesän seuraamiani kanoja kohtaan. Vegaaniaktivistit kritisoivat ennen kaikkea tehotuotannon runtelemien tunnollisten olentojen karmivia elinolosuhteita. Itsellenikin ajatus kanan syömisestä on 10 kasvispainotteisen vuoden jälkeen vieras. Mutta muuttaisiko suhtautumistani se, jos kananliha olisikin kasvatet-

Uusi tuotantotapa mahdollistaa myös täysin uudenlaisten proteiinien valmistuksen, mistä suomalaisen Solar Foodsin hiilidioksidista ja mikrobeista valmistettava soleiini-proteiinijauhe on hyvä esimerkki. Solar Foods hakee parhaillaan soleiinille uuselintarvikestatusta Euroopan komissiolta ja arvioi aloittavansa kaupallisen tuotantonsa vuonna 2023. Solumaatalouden tuotteita voikin siis löytää ruokakauppojen hyllyiltä jo lähivuosien aikana. Solumaatalouden asiantuntijoiden mukaan tuotantotavan edistäminen on järkevää ennen kaikkea ympäristön näkökulmasta katsottuna. Suomen tavoite olla hiilineutraali vuonna 2035 asettaa myös maataloustuotannolle systeemisiä uudistuspaineita. Aina viime aikoihin asti maatalouden päästöt ovat kuitenkin säästyneet yksityiskohtaisemmalta julkiselta tarkastelulta, ja esimerkiksi nykyinen hallitus ei ole ainakaan vielä sopinut maataloudelle asetettavasta päästövähennystavoitteesta. Maataloussektori on vastuussa 14 prosentista Suomen kokonaispäästöistä, mutta lisättäessä tähän maankäytön ilmastovaikutukset nousee luku yli 25 prosenttiin. Huomattava osa maatalouden päästöistä syntyy juuri eläinten

TEEMA

kasvattamisesta ihmisravinnoksi. Esimerkiksi vuonna 2017 eläintuotannon osuus Suomen ruoantuotannon kokonaispäästöistä oli kokonaista 87 prosenttia, jolloin ruoaksi tuotettavan kasvituotannon osuudeksi jäi vaivaiset 13 prosenttia. Eläintalouden suuria ongelmia ovat myös fosforikuormitus sekä eläinten ruokkimiseen vaadittava viljelypinta-ala. Suomessa vuosina 2020–2021 käytetystä viljasta lähes 63 prosenttia kului eläinten ruokintaan. Suomen ympäristökeskus SYKE onkin todennut, että siirtyminen kohti kasvipainotteisempaa ruokavaliota on yksi merkittävimmistä tavoista leikata maataloussektorin päästöjä. Solumaatalouden potentiaalinen murros kannustaa meitä kuvittelemaan uudenlaisia käyttötapoja maatalousmaalle tulevaisuuden

“

Jokainen kana on todellisuudessa yksilöllinen otus omine luonteenpiirteineen.

Suomessa. Asiantuntijoiden mukaan potentiaalisesti ylijäävää maa-alaa voisi esimerkiksi ennallistaa biodiversiteettitarkoituksiin ja metsittää hiilinieluiksi. Erityisesti viljelyyn käytettävien turvemaiden ennallistaminen kosteikoiksi olisi tärkeä keino vähentää päästöjä. Solumaatalous voi vaikuttaa eräänlaiselta teknologiselta ihmepilleriltä eläintalouden synnyttämiin ongelmiin, mutta todellisuudessa sen läpimurtoon liittyy vielä monia kysymyksiä. Esimerkiksi tuotannon suuri energiankulutus on hankala sovittaa yhteen uusiutuviin energialähteisiin siirtymisen nopean aikataulun kanssa. Lisäksi tuotannon vaatimat suuret investoinnit tarkoittavat usein sitä, että solumaatalouden tuotanto keskittyy jo valmiiksi suurille ylikansallisille elintarvikeyhtiöille. Suomessa ainakin elintarvikealan perinteiset toimijat Paulig ja Fazer ovat si-

joittaneet solumaatalouden startupeihin, sillä niiden uskotaan avaavan ovia uusille markkinoille. Solumaatalous onkin uudenlainen tapa tuottaa korkea-arvoisempia elintarvikkeita, joilla startupit ja niihin sijoittavat suuryritykset tavoittelevat suurempia markkinaosuuksia tulevaisuuden ruokajärjestelmästä. Todellisuudessa voisimme jo nyt tuottaa ruokamme kestävästi, jos söisimme tutkijoiden kehittämän planetaarisen ruokavalion mukaisesti. Ongelma on kuitenkin siinä, kuinka saada kansalaiset muuttamaan ruokailutottumuksensa vaaditussa ajassa. Monien solumaatalouden asiantuntijoiden kuvitelmissa eläintalous ei kuitenkaan ole katoamassa minnekään, vaikka kasvipohjaisten tuotteiden valtavirtaistuessa lihan ja maidon tuotannon huoltovarmuudellinen merkitys vähentyykin. Tuotantoeläimillä on tärkeä rooli ravinteiden kierrättäjänä maatalouden ekosysteemissä, vaikka nämä prosessit vaativat vain murto-osan nykyisestä eläinmäärästä. Ravinteiden luonnonmukaisen kierrättämisen merkitys tulee korostumaan tulevina vuosikymmeninä, sillä maailmaa uhkaa jo nyt lannoitteissa käytettävien fosforivarantojen ehtyminen. Käynnissä oleva ruokajärjestelmän murros tarjoaa meille mahdollisuuden kuvitella, millainen tuotantoeläinten rooli voisi tulevaisuudessa olla. Siirtymä solumaatalouteen voisi vähentää tuotantoeläinten määrää ja eläimistä voitaisiin pitää parempaa huolta. Eläimien lihan syömisestä tulisi jälleen poikkeus eikä normi, mistä kiittäisivät sekä itse tuotantoeläimet, ympäristö että kansanterveys. Uskon sen olevan meidän jokaisen etu, jos vuoden 2035 Suomessa entistä harvempi tuotantoeläin tulee keinotekoisesti tuotua tähän maailmaan, ainoastaan joutuakseen makoilemaan lounaslinjastojemme kelmeiden valojen alla. Teksti: Emilia Laine Kirjoittaja on Environmental Change and Global Sustainability -maisteriohjelmaan loikannut poliittisen historian alumni, joka ei mukavista Polho-ajoistaan huolimatta ole katunut päivääkään siirtymistä Viikin kampukselle.

TEEMA

OSMO SOININVAARAN HAASTATTELU Teksti: Markus Patomo Kuvat: Armas Weselius / Wikimedia Commons (CC BY 2.0)

oleemi tavoitti Osmo Soininvaaran haastatteluun kansalaistottelemattomuudesta, vihreistä ja laajemmin ympäristöliikkeistä. Saimme haastatteluajan marraskuiselle torstaiaamulle. Homma meinasi hyytyä jo alkutekijöihinsä, kun yllättäen alkuperäiseksi tapaamispaikaksi sovittu kahvila olikin lopettanut toimintansa jo vuotta etukäteen. Hups! Tekevälle polemistille sattuu. Soininvaaralla on takana yli 40 vuotta yhteiskunnallisen vaikuttamisen parissa. Suomalaisessa ympäristöliikkeessä hän on ollut alusta asti osallisena ja toiminut moninaisissa rooleissa suoraa toimintaa harjoittavasta aktivistista puolueen puheenjohtajuuteen saakka. Haastattelun tarkoituksena oli udella Soininvaaran mielipiteitä ympäristöliikkeestä ja sen historiasta. Erityisesti kansalaistottelemattomuus on elokapinan hiljattaisten toimien saaman julkisuuden myötä ajankohtainen näkökulma.

Koijärvi-liikkeestä ja Kekkosen Suomesta Aiheen tultua ilmi Soininvaara alkaa luontevasti käymään läpi 70- ja 80-lukujen taitteen toimintaansa aktivistina. Aikanaan suoran toiminnan liikkeet eivät rajoittuneet ainoastaan luonnonsuojeluun, vaan kansalaistottelemattomuudella ajettiin moninaisia tavoitteita. Soininvaara viittaakin käynnissä olleeseen kansalaistottelemattomuusaaltoon. “Se oli sitä Kekkosen vallan loppuaikaa, jolloin suomi oli erittäin tympeä paikka, myös poliittisesti.” Nimensä mukaisesti Koijärven kuivattamista vastustava liike toimi Soininvaaran mukaan Vihreän liikkeen alkusysäyksenä, joka kutsui yhteen samankaltaisesti ajattelevia ihmisiä. Hieman yllättävältä vaikutti aktivistien saama positiivinen vastaanotto ajan julkisuudessa:

TEEMA

“Koijärviliikkeeseen oli vaikea ottaa kantaa koska 90 prosenttia kansasta tuki sitä. Jos kaikki muut tukivat sitä, niin silloin vielä puolien kokoomuslaisistakin piti tukea! Kukaan ei voinut oikein tuomita sitä.” Luonnonsuojelun lisäksi muukin kansalaistottelemattomuus sai aikanaan hyväksyntää. Esimerkiksi kaupunkilaiset tukivat purku-uhan alla olleen Tampereen kauppahallin virastotalon valtausta, mikä johti rakennuksen suojeluun. Soininvaara arvioi kapeina näyttäytyneitä vaikutusmahdollisuuksia syyksi ilmiölle.

“

“Se aika oli niin ankeaa, ja silloin se nähtiin tällaisena valonpilkahduksena”.

Se oli sitä Kekkosen vallan loppuaikaa, jolloin Suomi oli erittäin tympeä paikka, myös poliittisesti.

Kansalaistottelemattomuudesta nykyään Vaikka ympäristönsuojelussa onkin tehty Suomessa edistystä, Soininvaara näkee ilmastotekojen olevan varsin vähäisiä puheiden määrään nähden. “Jos talo on tulessa ja sitä aletaan harkita, että pitäisikö sitä joku ämpärillinen vettä hankkia, niin kyllä ymmärrän nuorten ihmisten turhautumisen tässä. “ Soininvaara näkee Elokapinassa sekä yhtäläisyyksiä että eroja entisajan ympäristöliikkeeseen. Ympäristönsuojelun teemat ovat kantaneet läpi vuosikymmenien. Hän pitää kuitenkin suoran toiminnan tarkoituksena kansalaisten kannatuksen keräämistä. Täten Soininvaara näkee liikenteen estämisen epäonnistuneena keinona. Toisaalta hän tunnustaa ilmastonmuutoksen olevan vaikeammin

Elokapina on tullut tunnetuksi näyttävistä tempauksistaan.

kansalaistottelemattomuuden kohdattavissa verrattuna yksittäisiin ympäristökysymyksiin. Soininvaara pitää kansalaistottelemattomuuden ehtona avoimuutta, jonka pohjalta hän kritisoi myös esimerkiksi eläinaktivistien turkistarhauksiin kohdistamia iskuja. “Suora toiminta edellyttää avointa toimintaa, muuten se menee askeleen verran terrorismin suuntaan, ja siihen suuntaan ei kannata mennä yhtään.” Suoralla toiminnalla on myös vaikutusta tietyn poliittisen kysymyksen käsittelyyn valtavir-

TEEMA

taisissa vaikutuskanavissa. Soininvaaran mukaan esimerkiksi eläinsuojelusta keskustelu oli eduskunnassa pitkään vaikeaa, sillä asian saralla toimineet aktivistit olivat tuoneet kysymykselle kyseenalaisen maineen. Hän näkee myös eristäytymisen riskinä aktivistiyhteisöissä. Vaikka Koijärvi-liike pysyi rauhanomaisena, näkee Soininvaara jälkiperspektiivissä radikalisoitumisen vaaran suoraa toimintaa harjoittavissa liikkeissä. Soininvaara mainitsee Italiassa 1970–1980-luvuilla toimineet punaiset prikaatit esimerkkinä tällaisesta kehityskulusta, mutta ei juurikaan erittele yhtäläisyyksiä ympäristöliikkeiden suhteen. Journalismin arvosta Soininvaara ei erityisen mielellään halunnut entisenä puheenjohtaja kommentoida vihreiden nykyistä toimintaa. Vihreän langan lopettamisesta riittää kuitenkin kriittisiä huomioita vanhalta päätoimittajalta. Lehden puute on hänestä osa laajempaa ongelmaa puolueen viestinnässä. Hän näkee nykyisen sosiaaliseen mediaan keskittyvän viestinnän suuntautuvan ensisijaisesti puolueen kannattajille. Lehti olisi keino tavoittaa yleisöjä vihreän somekuplan ulkopuolelta.

“

Kuvassa “kuoleiden puiden muistutilaisuus” Berliinissä lokakuussa 2020.

Nyt ei koskaan kutsuta vihreitä mihinkään, missä on lehtien päätoimittajia, koska yhtään vihreitä lehtiä ei ole.

“Nyt ei koskaan kutsuta vihreitä mihinkään, missä on lehtien päätoimittajia, koska yhtään vihreitä lehtiä ei ole. ” Lisäksi hän pitää journalististen arvojen vaalimista tärkeänä julkisuuden tavoittelun ohella. Somen logiikat kannustavat Soininvaaran mukaan argumenttien hiomisen sijaan sloganien laukomiseen. Journalistiset arvot voisivat olla hyödyllisiä myös puolueen kantojen pohtimisen kannalta: “Kyllä journalistisessa lehdessä käyty keskustelu on korkeatasoisempaa, ja voi viedä myös puolueensisäistä keskustelua eteenpäin.” Poleemille mieleinen huomio oli myös Soininvaara kielteinen suhtautuminen järjestölehtitukien lakkauttamiseen. Hän pitää päätöstä varsin lyhytnäköisenä HYY:n osalta.. P