TEEMA
PAKO YHTEISÖLLISYYDEN ILLUUSIOON Maailma hekumoi kohtalokkuudessa ja sen hullaantunut valtimo tykyttää suoraan korvamme juuressa.
O
lavi Paavolainen viittasi lauseellaan vuonna 1936 Saksaan. Lause voisi kuitenkin olla tästä hetkestä ja aivan mistä tahansa. Korona on koko maailmaa lävistävä narratiivi. Riippumaton kontekstista, yhteinen koettelemus, paradoksi. Ystäväni kysyi kysymyksen. Hararimaisen, kuten hän sitä itse kuvasi. Mitä tarinaa korona kertoo ja millä tasolla se kerrotaan? Mielenkiintoni heräsi, olen aina ollut tarinoiden ystävä. Tarina ja ennen kaikkea yhteinen sellainen. Se tuntuu olevan näin historiattoman historian opiskelijan näkökulmasta nykypäivää kuvaava asia, yhteisten tarinoiden puute nimittäin. Kirjoitan tätä yhdeksäntenä päivänä huhtikuuta. Tähänastisesta voidaan todeta ainakin seuraavaa: maailmanlaajuisen pandemian kokemus on ennen kaikkea kansallinen. Suurin nimittäjä yksilön arjessa vaikuttaa olevan oman maan hallitus, ei jokin suurvalta tai WHO.
”Mitä tarinaa korona kertoo ja millä tasolla se kerrotaan?”
36
1900-luku oli suurten tarinoiden vuosisata. Kommunismin oikeellisuus, kapitalismin rikastuttavuus, fasismin lumo, kansakunnan yhtenäisyys, globalisaation tehokkuus. Ei enää – yhteiskunnat ovat aiempaa pirstaleisempia. Monissa maissa valtapuolueet ovat luovineet epäsuosiossa, toisaalla äärioikeiston nousu on oikeuttanut oikeaan huoleen. Menneiden tarinoiden tilalle on tarjottu montaa; ilmastonmuutos, taistelu terrorismia vastaan ja. Jokin. Kuvaavaa, kuinka mieleen tulee vain kaksi. Mikään ei ole kuitenkaan oikein napannut. Liberaalidemokratiakin on menettänyt teränsä autoritaarisuu-
