Susi ideologisena vihollisena Luonnon ja kulttuurin välimaastossa

Teksti: Sini Tahvonen Kuva: Markus Patomo

Ihminen on poliittinen eläin. Niin on kyllä susikin. Susikeskustelu kuohuu vuodesta toiseen siitäkin huolimatta, että vain 200 yksilön susikanta on Suomessa listattu erittäin uhanalaiseksi. Koirakin on tappanut viimeisen 15 vuoden aikana enemmän ihmisiä kuin susi kahteensataan vuoteen. Pitkässä ja monipolvisessa kiistassa on pohjimmiltaan kyse luonnon ja kulttuurin keinotekoisesta erottelusta sekä antroposentrisestä luontokäsityksestä. Vaikka nykyään keskustelua käydään lähinnä yksittäisistä susihavainnoista sekä metsästys- ja porovahingoista, periytyy vastakkainasettelu suomalaisen karjatalouden alusta saakka.

Kauhua herättävä legenda susi-stigman taustalla on vuosina 1881–82 Turun seudulla metsästänyt susi, joka surmasi yhteensä 22 lasta. Tapaukset herättivät ymmärrettävästikin pelkoa: susi saattoi tulla kirkkaassa päivänvalossa pihaan ja viedä lapsen saaliiksi tämän sisarusten silmien edestä. Tapaukset johtivat kiihkeään kansanliikkeeseen, jonka voimin Varsinais-Suomessa järjestettiin satojen (humalaisten) miesten voimin sudenmetsästysrinkejä, joiden tarkoituksena oli ahdistaa lapsia uhkaillut susilauma kiikkiin. Vaikka nämä operaatiot epäonnistuivat surkuhupaisasti, ne saivat ylenpalttisesti huomiota lehdistöltä. Ulkomaisen lehdistön tarttuessa aiheeseen tuttu ja turvallinen luonnonsuojelijasetä Zachris Topeliuskin peräänkuulutti susien eliminointia suomalaisten maineen pelastamseksi. Suomea valtiona ei tuolloin vielä edes ollut, mutta syntymättömän kansakunnan heikko itsetunto kärsi kovin ulkomaisen lehdistön aiheeseen liittyvästä ruodinnasta, ja fennomaanit vaativat nopeaa tilanteeseen puuttumista.

Surmien takana oli parhaan tiedon mukaan ainoastaan yksi susinaaras, ja tapahtumien syitä on siksi hieman vaikeaa analysoida. Yksi tekijä voi olla, että innokkaasti metsästetystä Varsinais-Suomen hirvikannasta ei riittänyt saalista alueen susille. Sekä susien että hirvien kannanhoito oli tuolloin toki vaikeaa, mutta susi tuskin oli tilanteen ainoa syypää. Lastensurmien herättämälle susivihalle oli kansan mielissä valmiiksi tilaa, sillä vainot olivat saaneet alkunsa jo paljon aiemmin – 1400-luvulla annetussa maalaissa suden vainoaminen oli määrätty kansalaisten velvollisuudeksi, ja tapporahoja jaettiin vuosisatojen saatossa auliisti. Voimakkaan reaktion taustalla oli myös maatalouden etu: sudet söivät ikävästi riistan vähetessä myös karjaa ja koiria, ja tunkeutuivat siten liiaksi ihmisen reviirille. Surmat tarjosivat oivan syyn häiriköiden eliminointiin. Seuraukset olivat susille joka tapauksessa kovat: tulevien vuosikymmenien aikana susi metsästettiin lähes sukupuuttoon Suomesta, ja kanta alkoi vähitellen palautua vasta 1990-luvulla. Surmien vaikutusta voi havainnollistaa suden maineen vertaaminen karhuun: vaikka karhu on ollut suden kaltainen uhka niin kotieläimille kuin karjallekin, siihen liittymä kuvasto suomalaisessa kansanperinteessä on huomattavasti myönteisempi suteen verrattuna.

Susivihan taustalla onkin ihmisen levittäytyminen susien luontaiseen elinympäristöön ja siten susien elinpiirin rajoittuminen. Sudet nähtiin ongelmana, koska ne veivät muun ruuan puutteessa ihmisten karjaa ja toisaalta verottivat metsästyssaaliita. Nykyäänkin argumentit susia vastaan liittyvät metsästykseen: susia on syytetty hirvikannan pienentymisestä eli metsästäjien riistan vähenemisestä tietyillä alueilla.

Toinen ongelma on harrastukselle olennaisten metsästyskoirien turvallisuus, sillä susia pidetään uhkana erityisesti ihmisen parhaalle ystävälle. Sudet surmaavatkin vuodessa muutamia kymmeniä koiria, sekä metsästys- että lemmikkikoiria. Molempia ajatuksia värittää antroposentrinen maailmankuva, jossa luonto on olemassa ihmisestä erillään ja tätä varten. Susi ei vaikuta sopivan maskuliinista valtaa korostavaan metsästyskulttuuriin tai sen ajatukseen ihmisen vallasta luonnon ylitse.

Suden tunkeutuminen ihmisten ja kulttuurin alueelle nähdään epäluonnollisena. Kun aikanaan laissa käytettiin sudesta ilmaisua vahinkoeläin, nykyään taajama-alueille tulevia susia nimitetään häirikkösusiksi. Susi mielletään villiin, myyttiseen luontoon kuuluvaksi eläimeksi, ja sen ilmestyminen ihmisen alueelle on häiriö modernissa luonnon ja kulttuurin tiukassa kahtiajaossa. Käytännössä Suomessa ei enää ole haja-asutuksen ja ympäristön hyötykäytön vuoksi suden tarvitsemia laajoja erämaa-alueita niin, että suden ja ihmisen kohtaamiset pystyttäisiin täysin välttämään – siksi ei olekaan yllättävää, kun susi sattuu joskus kiinnostavien hajujen perässä eksymään asutuksen lähelle. Tällä käytöksellä susi haastaa oletuksen ihmisen täydellisesti hallitsemasta luonnosta. Toisaalta susipolitiikassa sudella itsellään ei ole toimijuutta, vaan sen olemassaolo riippuu yhteiskunnan päätöksistä; kaupunkiin tunkeutuneen suden kaato on myös ihmisen keino palauttaa valta-asemansa.

Suden tunkeutuminen ihmisten ja kulttuurin alueelle nähdään epäluonnollisena misten ja kulttuurin alueelle “

Susikeskustelu teki cameo-roolin myös EU-vastaisuuden ensivaiheissa. Kun Suomi alkoi lähestyä unionin jäsenyyttä, syntyi paine Suomen ympäristöpolitiikan yhtenäistämiseksi eurooppalaisten käytäntöjen kanssa. Tämän vuoksi jouduttiin näkemään yhä enemmän vaivaa, jotta susien erityisasema ja metsästys saatettaisiin edelleen sallia, ja suojeluehdot tiukkenivat.

1800-luvun jälkeen susikysymys on kehittynyt maaseutua ja kaupunkia jakavaksi kiistaksi, joka asettaa vastakkain susialueilla asuvat metsästäjät ja pelokkaat lapsiperheet sekä kehä kolmosen sisäpuolella asuvat vihreät kaupunkilaiset, joista susien pelkääminen on järjetöntä. Kun liian vähälukuisina nähdyt kaatoluvat ja pyyntikiintiö määritellään pääkaupunkiseudulla, maakuntienasukkaat vihastuvat viherpeukaloiden susirakkaudesta. Jos L4uonnonvarakeskuksen laskelmat ja susialueilla elävien ihmisten käsitykset kannan määrästä eivät täsmääkään, tekee metsästäjien mieli ottaa ohjat omiin käsiinsä. Näin jotkut ovat myös tehneet: on tapauksia, joissa paikalliset ovat tahallisesti houkutelleet susia toistuvasti taajamaan raatoja taktisesti sijoittelemalla, jotta saisivat alueen susilaumalle nopeammin kaatoluvan. Lisäksi 1800-luvun lastensurmien kaiut kuuluvat yhä joidenkin paikkakuntien reaktioissa susien läsnäoloon, kun joissain Länsi-Suomen kunnissa on ryhdytty järjestämään lapsille koulukyytejä susien pelossa. Susi lapsien syöjänä on iskostunut kulttuuriseen kuvastoon sen verran tiukasti, etteivät tilastot voi vakuuttaa toisin.

Tekijöitä keskustelussa ovat niin modernin yhteiskuntakäsityksen ja antroposentrisen maailmankuvan kaltaiset ilmiöt, kuin toisaalta maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelu ja epäluottamus valtion instituutioiden asiantuntemusta kohtaan. Hieman yli parinsadan suden kantaa verotetaan vuosittain kymmenillä kaatoluvilla – luku on kannan kokoon suhteutettuna melkoisesti suurempi kuin metsästyskoirien suuruudeltaan samaa tasoa olevat kuolinluvut. Monien mielestä susia saisi olla paljon vähemmänkin, sillä niihin liittyvät pelot ovat ihmisten arjessa todellisia.

Näin kokemukset ja etäältä tehdyt viranomaispäätökset joutuvat helposti törmäyskurssille. Siinä, missä kaupunkilaiselle susi näyttäytyy villin luonnon eksoottisena symbolina, on se susialueella asuvalle ihmiselle osoitus luonnon hallitsemattomuudesta ja vaarallisuudesta, ja suteen kulttuurillisesti iskostetut negatiiviset käsitykset tulevat todellisiksi. Yksilöä susikiistasta ja siihen liittyvistä tunteista ei tulekaan syyttää, sillä sen taustalla on jotain suurempaa: modernin yhteiskunnan hyötykeskeinen suhtautuminen ympäristöön ja tämän aikaansaama luonnon ahdinko. Helppoa ratkaisua kireänä jatkuvaan kiistaan ei ole, vaan avaimena olisi laajempi ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteen uudelleenneuvottelu.