Jalkapallon maailmanjärjestelmä

Teksti: Antonio Tarnaala

Jalkapallo on maailman suurin urheilulaji ja elämäntapa. Sitä pelataan kellon ympäri maapallon eri kolkissa, kulttuureissa ja olosuhteissa; säästä, sodista ja köyhyydestä piittaamatta. Ihminen on sopeutuvainen olento, ja niin on myös jalkapallo. Pallo pyörii historian kuljettamana.

Jalkapallo onkin yhteiskunnan peili, ja maailmana se on perinpohjaisesti poliittinen. Sen maailma ei siis ole erillinen ja irrallinen – sitä määrittävät ja ohjaavat samat prosessit, valtasuhteet ja toimintalogiikat, jotka määrittävät yhteiskuntiamme. Jalkapallo on kapitalistinen ja vauras, äärimmäisen epätasa-arvoinen ja monimutkainen valtajärjestelmä, jossa valtiot, yritykset, kaupungit, luokat ja identiteetit toimivat ja kilpailevat keskenään. Parhaimmillaan jalkapallo on kuitenkin elämää täysimmillään: se luo yksilöllisen täyttymyksen ja kollektiivisen hurmioitumisen tunnetiloja, kentällä ja sen ulkopuolella, jotka saavat unohtamaan hetkellisesti kaiken pahan maailmassa. Tämä on totuus. Tämä totuus on kuitenkin harhaanjohtava totuus, virallisen retoriikan ja viestinnän hyväksikäyttämä mielenmaisema, jolla peitetään pelin ongelmalliset fundamentit. Jalkapallon sosiopoliittinen on kuitenkin todellisuudessa tätä rumempi.

Maailma voidaan jakaa dominoiviin ja alis-

tettuihin, voimakkaisiin ja heikkoihin, tai rikkaisiin ja köyhiin. Yhteiskuntatieteiden saralla, legendaarinen teoreetikko Immanuel 23

Wallerstein lähestyi tätä kysymystä 1970-luvulla modernin maailman historian ja kapitalismin kehityksen kautta. Wallerstein näki maailman toimivan globaalin kapitalismin työnjaon logiikan mukaisesti. Maailmanjärjestelmässä on keskus, periferia ja semiperiferia. Keskus-periferia-logiikalla viitataan suhteeseen, jossa keskus riistää ja hyödyntää periferiaa erilaisin mekanismein. Wallerstein tukeutui myös vahvasti aikaisempaan yhteiskuntatieteelliseen debattiin kolmannen maailman kehityksestä ja niin sanotusta riippuvuusteoriasta, jonka mukaan maailmantaloutta luonnehtii jako dominoiviin ja alistettuihin tai riippuvaisiin valtioihin. Sen mukaan, maailmantalouden rakenne edesauttaa dominoivia valtioita dominoitujen kustannuksella – rajoittaen dominoitujen taloudellista kehitystä tai suoranaisesti estäen sitä. Dominoivien kehittyminen johtaisi siten dominoitujen alikehittymiseen. Yksinkertaistaen, köyhät maat tarjoavat halpaa työvoimaa ja vievät raaka-aineita ja alkutuotteita rikkaille maille, jotka valmistavat niillä teollisuustuotteita, joita rikkaat myyvät takaisin köyhille maille. Arvonlisä, joka syntyy keskuksessa tehdystä teollisuustuotteesta, on aina enemmän kuin niiden valmistamiseen käytettyjen alkutuotteiden hinta. Siksi perifeeriset maat eivät koskaan saa vientituloistaan tarpeeksi maksaakseen tuontituotteistaan, jolloin niiden on pakko lisätä tuotantoa ylituotannon ja hintojen laskemisen uhalla, tai (ja) velkaantua.

rooleja näyttelevät vauraat länsimaat ja kolmannen maailman köyhät maat. Wallersteinin analyysin mekanismit ovat kuitenkin modernissa maailmassa nähtävissä maailmantalouden kompleksisuuden lisäksi myös esimerkiksi jalkapallossa

Maailman rikkaimmat, menestyneimmät ja kannatetuimmat jalkapalloseurat ovat

länsieurooppalaisia, suurimmissa liigoissa toimivia liikeyrityksiä ja globaaleja brändejä. Liikevaihdoltaan vuonna 2020 vauraimmat kaksikymmentä seuraa sijaitsivat Englannissa, Espanjassa, Saksassa, Italiassa ja Ranskassa: Manchester United, Real Madrid, Barcelona, Juventus, jne. Tämä globaalin jalkapallon eurooppalainen eliitti tuotti yhteensä 8.2 miljardia euroa kaudella 2019/2020. Länsieurooppalaisten suurseurojen dominanssia kuvastaa myös se, että kahden viime vuosikymmenen aikana jalkapallon miesten Mestarien liigan on voittanut vain yksi viiden suuren liigan ulkopuolinen joukkue: portugalilainen Porto vuonna 2004.

Eurooppalainen jalkapallo ei ole kuitenkaan globalisoituneen hyperkapitalismin maailmassa pelkästään puhtaasti eurooppalainen. Isoissa liigoissa ja seuroissa pelaajisto on Euroopan yhteiskunnallisen todellisuuden mukaisesti hyvin kansainvälistä ja monikulttuurista. Lähes jokaisella suurseuralla on tai on ollut Euroopan ulkopuolelta peräisin oleva tähti: Lionel Messi, Neymar, Didier Drogba, jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Sen lisäksi, eurooppalaista jalkapalloa seurataan ja kulutetaan fanaattisesti ympäri maailmaa. Viiden suuren liigan arvo on noussut huimasti 1990-luvulta lähtien tv-oikeuksien kaupallistamisen myötä. Esimerkiksi Englannin valioliigan lähetysoikeuksia myydään tänä päivänä ulkomaille satojen miljoonien dollarien sopimuksissa afrikkalaisille ja aasialaisille palveluntuottajille ja televisiokanaville. 1990-luvun alussa, liigan ulkomaisten lähetysoikeuksien arvo oli yhteensä 40 miljoonaa puntaa; tällä hetkellä luku on noin kolme miljardia puntaa. Myös pelipaitoja ja muita tuotteita myydään satojen miljoonien arvosta ympäri maailmaa. Jokainen saa osansa: kuluttajakatsoja saa laadukasta sisältöä, jalkapalloliigat- ja seurat rikastuvat, sponsorit saavat haluamansa huomion, ja pelaajat moninkertaistavat ansionsa. Englannin valioliigan parhaiten palkattu pelaaja tienaa tällä hetkellä noin 31 miljoonaa puntaa vuodesta. Vaikka valioliiga onkin liigoista suurin ja rikkain, ovat samat prosessit nähtävissä myös Espanjassa, Saksassa, Italiassa ja Ranskassa.

Jalkapallo on maailman heijastus ja wallersteinilaisittain katsottuna, maailmanjalkapalloa määrittävät kaksi hierarkkista työnjakoa: globaali ja maiden sisäinen. Globaalilla tasolla maailmanjalkapallon keskus on edellä mainittu länsieurooppalainen vauras voimaviisikko superseuroineen ja huippupelaajineen. Periferia on Euroopan ulkopuolella: suurin osa Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian liigoista kuuluvat tähän ryhmään. Semiperiferiaa – lähellä keskusta mutta puoliksi periferiaa – ovat pienemmät liigat Euroopassa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Meksikossa. Yhdysvaltain ja Kiinan liigat ovat erikoistapauksia: taloudellisesti ne ovat osa keskusta mutta maantieteellisesti ne ovat hyvin kaukana pelin suurimmista ja tuottoisimmista kilpailuista.

Globaalin työnjaon analyysi voidaan aloit-

taa Afrikasta, jossa kolonialismin ja imperialismin ajan siirtomaaherrojen suuryritykset ja armeijat vaikuttavat yhä. Maailmanjalkapallon järjestelmässä, afrikkalaista talenttia – jalkapalloilijoita – virtaa jatkuvasti kohti eurooppalaista keskusta, seuraten tavanomaisia maahanmuuton reittejä, useimmiten kohti entisen siirtomaanisännän liigoja. Jalkapalloilijoiden virta ei ole pelkästään maahanmuuttoa: se voidaan nähdä luonnonvarojen hyödyntämisenä, raaka-aineen hyväksikäyttönä.

’’Hiomattomia timantteja’’ viedään Eurooppaan törkeän halvalla, tai jopa ilmaiseksi. Maanosassa toimivat kansainväliset agenttiverkostot etsivät nuoria pelaajia – usein alaikäisiä – kaupatakseen heidät eurooppalaisille seuroille. Sopimuksissa agenteille usein luvataan prosenttiosuus palkasta ja osuus siirtosummasta, jos pelaaja vaihtaa seuraa. Paikallinen seura, akatemia ja liiga eivät usein saa mitään. Kaikille ei kuitenkaan käy yhtä onnekkaasti: pelaajia pistetään maksamaan tuhansia dollareita lentolippuihin, 24

viisumeihin ja muihin kuluihin päästääkseen Eurooppaan try-outille, löytääkseen itsensä huijattuna ja hylättynä vieraassa maassa. Latinalaisen Amerikan pienien liigojen tilanne on kutakuinkin samanlainen, mutta epäreiluuden ja epätasa-arvoisuuden aste on Afrikassa omaa luokkaansa.

Afrikkalaisen ja latinalaisen talentin riisto muodostaa epätasa-arvoisen vaihdon mekanismin, ja luo epäterveen riippuvuussuhteen keskus-periferia-logiikan mukaisesti. Kun parhaat pelaajat viedään jo nuorena pois, pelien laatu kärsii, johtaen liigojen tason laskuun. Huono taso tarkoittaa luonnollisesti vähemmän katsojia, sekä tv-lähetyksissä että paikan päällä, ja siten pienempiä tuloja. Silloin pelaajien palkanmaksu on uhattuna, lisäten pelaajien halua muuttaa Eurooppaan. Mutta ei siinä kaikki. Epätasa-arvoinen tai epäreilu vaihto kulminoituu tuotteessa, jota keskus Lähes jokaisessa semiperiferian liigassa sisäinen kilpailu on kärsinyt, kun yksi tai kaksi seuraa ovat saaneet suvereenin yliotteen kilpailijoistaan viime “iferian liigassa sisäinen kilpailu on kärsinyt, kun yksi vuosikymmenen aikana.

myy periferialle takaisin korkean tason ’’teollisuustuotteena’’, joka ylläpitää ja vahvistaa tätä riippuvuutta: Euroopan suurten liigojen laadukas jalkapallo televisiotuotteena. Satelliittitelevision tulon jälkeen ja jalkapallon tuotteistumisen myötä Afrikan ja Latinalaisen Amerikan stadionien yleisömäärät ovat vähentyneet merkittävästi. Oman maan, kaupungin tai kylän supertähden liikkeitä maailman parhaissa liigoissa voi seurata tv:n välityksellä. Ulkomaisen pelin laatua parantaa oman liigan oletettu huonous, joka työntää katsojia pois. Eurooppalaisten stadionien arkkitehtuuri, seurojen pelipaitojen estetiikka, ja tv-lähetysten viihteellisyys tekevät kilpailun vaikeaksi.

Maailmanjalkapallon periferian alisteinen asema ja riippuvuussuhde keskukseen voidaan nähdä esimerkkinä ’’alikehityksen kehi25

tyksestä’’. Kamerunilaisesta Samuel Eto’osta maksettiin uransa aikana lähes 80 miljoonaa euroa 1997–2016 välillä. Hyökkääjä iski FC Barcelonalle yli sata maalia ja voitti Espanjan pääsarjan katalonialaisten riveissä kolme kertaa. Euroopan Mestarien Liigan hän voitti neljä kertaa kolmessa eri suurseurassa. On selvää, että Eto’on pelillinen panos rahallisesti mitattuna ylitti hänestä maksetut siirtosummat, oletettavasti jopa moninkertaisesti. Mutta Kadji Sports Academy, kamerunilainen kasvattaja-akatemia, josta hän siirtyi Eurooppaan kuusitoistavuotiaana, ei saanut mitään.

Semiperiferia on hankalassa ja tasapainottelevassa asemassa keskuksen ja peri-

ferian välissä Sen toimintaa luonnehtivat sekä keskusmaiset, että perifeeriset prosessit yhtä aikaa. Parhaat pelaajat viedään myös Eurooppaan nuorena, mutta semiperiferiatkin hyödyntävät perifeeristen maiden halpoja ’’raaka-aineita’’. Niiden liigat ovat viime vuosikymmeninä toimineet monelle naapurimaan jalkapalloilijalle väliportaana ennen eurooppalaiseen seuraan siirtymistä. Seurat ostavat halvalla nuoria pelaajia naapurimaista, ja myyvät ne kalliimmalla Eurooppaan tehden siten voittoa. Semiperifeerisen liigan joukkue siis kärsii keskuksen taloudellisesta ylivoimasta, mutta toimii kutakuinkin samoin periaattein. Joka tapauksessa, semiperiferiassa pystytään määräämään kohtuullisempia siirtosummia kuin periferiassa. Esimerkiksi Argentiinasta Eurooppaan ovat siirtyneet alun perin Kolumbian sarjoista ja pienistä paikallisseuroista olevat Radamel Falcao ja James Rodríguez viidellä ja seitsemällä miljoonalla eurolla. Euroopan sisäisillä markkinoilla heidän arvonsa on moninkertaistunut, ja pelaajat ovat siirtyneet kymmenien miljoonien siirtosummilla eteenpäin. Toisin kuin periferian liigat, semiperiferian liigat pystyvät myös houkuttelemaan hyviä pelaajia Euroopasta takaisin, mutta usein parhaan ikänsä jälkeen tai juuri ennen uransa lopettamista (esimerkiksi Argentiinassa Carlos Tévez Boca Juniorsissa tai Brasiliassa Ronaldinho Flamingossa, Atlético Mineirossa, ja Fluminensessa).

Euroopan semiperiferian liigat ovat maantieteellisesti lähellä keskusta, mutta talou-

dellisesti ne ovat kuitenkin hyvin kaukana. Nekin kärsivät muiden tavoin suurten liigojen viehätyksestä sekä taitavimpien pelaajien lähdöstä nuoressa iässä suurimpiin seuroihin, vaikka ne yhtä aikaa hyödyntävät halvempia pelaajamarkkinoita Euroopan ulkopuolelta. Esimerkiksi Zlatan Ibrahimovic, Luka Modric, Erling Haaland ja Teemu Pukki ovat siirtyneet nuorena pois kotimaastaan päätyäkseen suuriin liigoihin. Myös Suomessa on nähty, miten periferiasta voi tuoda laadukkaita pelaajia: gambialainen Omar Colley siirtyi Gambian Real de Banjulista Kuopion Palloseuraan vuonna 2013, ja osoittautui tähtihankinnaksi. Kuopiosta puolustaja siirtyi alle puolella miljoonalla eurolle ruotsalaiseen Djurgårdeniin, ja sieltä hän siirtyi Belgiaan, josta puolustaja myytiin Italian pääsarjassa pelaavaan Sampdoriaan kahdeksalla miljoonalla eurolla. Samantyyppistä polkua tuntuu seuraavan kolumbialainen hyökkääjä Alfredo Morelos, joka siirtyi teini-ikäisenä kolumbialaisesta Deportivo Independiente Medellínista Helsingin Jalkapalloklubiin ja menestyksekkään kauden jälkeen myytiin eteenpäin Skotlannin pääsarjan Rangersiin.

Yleisömäärien ollessa kyseessä eri maiden tilanteet vaihtelevat suuresti. Monessa maassa yleisömäärät ovat pysyneet suhteellisen korkealla, mutta toisaalla se on pysynyt hyvin pienenä – esimerkkeinä voitaisiin vertailla keskenään Ruotsia ja Suomea. Venäjän, Hollannin ja Portugalin liigat, jotka ovat olleet historiallisesti osa keskusta mutta tätä nykyä tippuneet semiperiferian kärkiliigoiksi, ovat pitäneet korkean yleisömäärän suhteellisesta heikentymisestään huolimatta.

Joka tapauksessa, lähes jokaisessa semiperiferian liigassa sisäinen kilpailu on kärsinyt, kun yksi tai kaksi seuraa ovat saaneet suvereenin yliotteen kilpailijoistaan viime vuosikymmenen aikana. Jos katsomme liigojen mestaruuksien jakautumista vuoden 2010 jälkeen, on selvää, että monessa maassa on valloillaan monopoli, tai duopoli. Dynamo Zagreb, HJK, Ajax – mainitakseen muutama – ovat karanneet taloudellisesti kotimaansa pienempien seurojen ulottumattomiin, ja ovat kiistattomasti mestarisuosikkeja kotimaassaan kausi toisensa jälkeen. Samaan aikaan, Euroopan keskuksen suurten ja keskisuurten seurojen ylivoima on niihin verrattuna niin käsittämättömän suuri, etteivät ne paikallisesta suurseurastatuksestaan huolimatta pysty kilpailemaan maanosan eliitin kanssa kansainvälisissä kilpailuissa. Kaukana on aika, kun Venäjän, Serbian tai Ruotsin seurat etenivät Euroopan cupissa tai Mestarien liigassa viimeisille vaiheille, tasavertaisesti kamppaillen keskuksen viisikon jättien kanssa. Nykypäivänä kilpailun lohkovaiheesta selviytyminen on jo liian vaikeaa suurimmalle osalle – jos edes pääsee sinne asti. Mestarien liigan loppuvaihe on vain harvojen superrikkaiden hupia.

Raha ja valta keskittyvät yhä pienemmälle joukolle yhteiskunnassa, varsinkin jos kapitalistisia monopolipyrkimyksiä ei pysäytetä tai säännellä. Eikä jalkapallo ole tässä poikkeus. Brittilehti Th e Independent julkaisi helmikuussa 2020 artikkelin nimeltä How modern football became broken beyond repair. Siinä ruoditaan nykyjalkapallon taloudellisia eriarvoisuuksia ja sen kautta syntyviä kilpaiSääntelemättömän kapitalismin omaksuminen on johtanut jalkapallossa rahan keskittymiseen suurimpien seurojen käsiin “talismin omaksuminen on

lullisia epätasapainoja. Artikkelin pääpointti on, että sääntelemättömän kapitalismin omaksuminen on johtanut jalkapallossa rahan keskittymiseen suurimpien seurojen käsiin, johtaen siten myös laadun keskittymiseen. Tämä tuo mukanaan varman menestyksen, tuhoten siten jalkapallolle ja urheilulle luontaisen ennalta arvaamattomuuden. Jalkapallo on parhaimmillaan peli, jossa kuka tahansa voi voittaa, ja jossa yllättäjät ja altavastaajat saavat mahdollisuuden haastaa voimakkaat. Suurseurojen pelillis-taidollinen ja rahallinen ylivoima on tällä hetkellä niin suuri, että todennäköisyydet virheille tai lipsahduksille ovat todella pienet. Euroopan suurseurat dominoivat myös kotimaan liigojaan auktoriteetilla. Toki ennen hyperkaupallistumista on ollut suurseuroja, mestaruusputkia ja taloudellisia eroavaisuuksia, ja viime vuosina on 26

esiintynyt säännöstä poikkeavia menestyjiä, mutta pidemmän ajan trendi on selvä ja kiistaton. Maailmanjalkapallon keskus on siis sisäisestikin hierarkkisesti jakautunut.

Syyt keskuksen suurseurojen rikastumiselle ovat aiemmin mainituissa prosesseissa: pääosin tv-lähetysoikeuksien rahoissa, sekä globaalien pelaajamarkkinoiden taitavassa hyödyntämisessä Wallersteinin käsittein analysoituna, suurseurojen taloudellisen ylijäämän omimisen kasvu perustuu tuottavimpiin ja laajempiin tuotantoprosesseihin maailmanmarkkinoilla. 1500-luvulla syntyneen eurooppalaisen maailmantalouden tavoin, eurooppalaisen jalkapallon talous ja kauppa on laajentunut maailmalle yhtä aikaa hyödyntäen sille otollisia työvoimasuhteita periferiassa ja keskuksessa. Wallersteinin kapitalismin historiallisen analyysin mukaisesmukaan luoda itsessään samanlaista tunnetta, on vain ja ainoastaan hienoa.

Mutta jalkapallo on maailman tavoin rikkinäinen. Sen ongelmat uhkaavat itse pelin iloa ja tunnetta. Jos kotimaisten ja kansainvälisten kilpailujen ennalta arvattavuus ei ole vielä herättänyt pahaenteisiä ajatuksia, ongelmat tulevat olemaan näkyvämpiä ja selvempiä viimeistään silloin, kun jalkapallon maailmanmestaruuskisat alkavat Qatarissa marraskuussa 2022. Eikä jalkapallo ei ole vain sinänsä kiinnostava. Jalkapallossa tapahtuvat mullistukset osoittavat, mitä sääntelemätön ja valvomaton moderni kapitalismi pahimmillaan aiheuttaa: monopolikeskittymiä ja kilpailun hävittämistä, tässä tapauksessa uhaten koko pelin henkeä ja sen tuottamaa onnellisuutta ihmisissä. Riskinä on, että jalkapallosta tehdään steriloitua televisioviihdettä sisällöntuottamisen kyltymättömään koneeseen.

Jalkapallon maailma voidaan kuitenkin pe-

lastaa. Ratkaisuja voidaan etsiä tasavertaisemmasta varallisuuden jaosta ja korjaamalla varallisuuden tuottamisen mekanismit. Kannattajien oikeuksia ja omistusta seuroistaan tulisi lisätä. Ihmisoikeuksia ja työntekijöiden oikeuksien toteutumista tulisi valvoa paremmin. Liitoilta, seuroilta ja pelaajilta tulisia myös vaatia paljon enemmän konkreettista toimintaa rakenteiden ja päätöksenteon muuttamiseksi. Kannattajina voimme myös kieltäytyä osallistumasta ja myötävaikuttamasta systeemiin, mutta yksilöinä valtamme on rajallinen. Tavallinen kannattaja on kaukana päätöksenteosta ja asemasta, josta voisi vaikuttaa pelin rakenteisiin. Vaatimus taistella yksin itseään paljon suurempaa järjestelmää vastaan on epäreilu. Kannattajina voimme kuitenkin valita, mitä jalkapalloa päätämme katsoa ja missä: voimme tukea paikallista jalkapalloa ja katsoa pelejä enemmän stadionilla kuin kotisohvalla.

Jalkapallo on maailman kaunein ja vilpittömin urheilu.“

ti, myös huippuseurat Euroopan kolonialististen valtioiden tavoin ovat luoneet vahvoja koneistoja varmistaakseen ja ylläpitääkseen niille suotuisia vaihtosuhteita: keskustassa poliittinen energia käytetään monopolioikeuksien varmistamiseen.

Wallersteinilainen analyysi maailmanjalkapallosta voi kuitenkin tuntua ongelmalliselta, sillä se näyttää sivuuttavan yksittäisten pelaajien toimijuutta, ja aliarvioi yksilöiden aitoja haluja liian rakenteellisen ja taloudellisen analyysinsa vuoksi. Moni pelaaja, joka lähtee köyhistä oloista maailmalle pelaamaan jalkapalloa, ei tee sitä vain ja ainoastaan rakkaudesta ja intohimosta lajia kohti, vaan oman itsensä, oman perheen tai lähipiirin elättämisen vuoksi. Jalkapalloilijoillakin on perhe ja inhimillisiä velvollisuuksia ja tarpeita. Myös kulttuuriset merkitykset, jota eurooppalaisessa seurassa pelaaminen merkitsevät ympäri maailmaa, ovat ymmärrettäviä, mutta ennen kaikkea ne voivat olla autenttisia ja oikeutettuja. Jokaisen jalkapalloa pelaavan lapsen unelmiin on kuulunut suurseuran pelipaidassa pelaaminen. Se, että joku toteuttaa unelmiaan, tavoittelee niitä, tai yrittää parhaansa 27

Diego Maradona kerran sanoi, että jalkapallo on maailman kaunein ja vilpittömin urheilu. ’’Yo me equivoqué y pagué, pero la pelota no se mancha.’’

Virheitä saa tehdä, mutta pallo ei saa tahriintua. P