Leffatärpit

Everything Everywhere All at Once (2022)

- Daniel Kwan, Daniel Scheinert

Vuoden 2022 elokuvatapaus on jokaiselle jotain ja vähän enemmän. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko saa absurdilla multiversumikohelluksellaan suurimman osan elokuvista näyttämään tyystin kaavoihin kangistuneilta - sen verran mielettömiä tasoja tarina kiinalais-amerikkalaisen perheen reissusta verovirastoon saa. Elokuva on täynnä toimintaa ja mäiskettä, mutta perinteisistä toimintaelokuvista poiketen erinäiset absurdit kahnaukset eivät syö aikaa ja tilaa elokuvan sisällöstä, päinvastoin. Toiminnan kautta elokuva kuljettaa taitavasti niin tarinaa kuin hahmojen kehitystä. Everything Everywhere All at Once toimii kuin hyvä Disney-elokuva aikuisille: viihdyttää, naurattaa ja koskettaa aidosti jokaisessa hetkessään.

Elämän jälkeen (1998)

- Hirokazu Kore-eda

Omalaatuinen ja herttainen Elämän jälkeen sijoittuu japanilaiseen kiirastulen kaltaiseen henkimaailmaan, jossa vainajat viettävät viikon ennen siirtymistään osaksi ikuisuutta. Tämän viikon aikana vainajan tehtävänä on valita elämästään kaikista mieluisin muisto, jonka henkimaailmassa työskentelevä työryhmä tulee rekonstruktoimaan elokuvakohtauksen muotoon. Tuonpuoliseen siirtyessään vainaja saa mukaansa vain tuon filmipätkän. Hitaasti etenevä juoni seuraa työryhmän ja vainajien yhteistyötä muistojen kartottamisesta kauniisti. Hienot kuvat ja vähäeleinen musiikki täyttää elokuvan elottomista elämällä. Elämän jälkeen oli Shoplifter-ohjaaja Kore-edan kansainvälinen läpimurto

Triangle of sadness (2022) - Ruben Östlund

Jo toistamiseen Kultaisen palmun voittanut ruotsalaisohjaaja Östlund tunnetaan yhteiskunnallisia aihepiirejä käsittelevistä satiireista. Tällä kertaa hän tuntuu kurottelevan jo taivaita käsitellessään tasa-arvoa, kapitalismia ja yhteiskunnan hierarkioita niiden räikeimmissä ilmentymismuodoissaan - kyytiä saavat niin mallimaailma, jahdeillaan pullistelevat miljardöörit sekä länsimaalainen uusavuttomuus. Elokuvasta jää väkisinkin olo, että Kultaisista palmusta huolimatta Östlund ei ole päässyt kiipeämään tikapuita pitkin tarpeeksi korkealle osaksi yhteiskunnan kuohkeinta kermaa ökyjahdeille ja mallibileisiin. Elokuva on hyvin tehty, viihdyttävä ja vaikuttava, mutta satiirin terävimmät terät jäävät tylsiksi. Östlund tutkii ja pui kaikissa elokuvissaan pohjoismaisen miehen haurasta egoa postmodernin yhteiskunnan ristiaallokossa. Triangle of sadness seilaa ohjaajalle vierailla vesillä, jonka vuoksi elokuvan mehevät asetelmat vesittyvät lopulta valmiiksi pureskelluiksi ja ennalta-arvattaviksi.

Elokuvan löysä ”kapitalismi vastaan kommunismi”-retoriikka uppoaa keski-ikäisille yhtä varmasti kuin Titanic.