”Opinnäytetyöhön pitää suhtautua kuten romanttiseen kumppaniin.”

Näin kummallisen ohjeen antoi muinoin jo kandiohjaajani. Kummallisen ja harvinaisen osuvan. Hän perusteli tätä sillä, että kuten kumppanin, myös opinnäytetyön kanssa on haluttava viettää paljon aikaa yhdessä. Siihen pitää sitoutua, sitä pitää tahtoa, siitä täytyy pitää edes suurimman osan ajasta. Oma gradusuhteeni oli hyvin intensiivinen ja omistautuva: en tehnyt gradua, vaan elin sitä. Meistä tuli erottamattomat.

Kaikki suuret rakkaustarinat alkavat intohimosta, samoin kävi minulle. Onhan myös raivo intohimoinen tunne.

Luin Facebookista eräs päivä keski-ikäisten naisten omalla nimellään ja naamallaan laukomia kommentteja uutiseen, joka käsitteli suomalaisen miesjulkkiksen saamaa seksuaalirikostuomiota. Valtaosa kommentoijista oli yksimielisiä siitä, että typerä itsensä humalaan juonut lortto oli huijannut ah-niin-mukavaa miestä, jonka elämä oli nyt otsikoissa tärvelty ja ikuisesti pilalla. Meni tunteisiin, syvälle, ja niinpä kirjoitin graduni sisäistetystä naisvihasta.

Parisuhde on lopulta kahden ihmisen välinen asia, eikä sen tarvitse käydä järkeen muille. Ulkopuolelta tulevan uhan edessä sitä pitää kuitenkin haluta puolustaa, tai muuten on syytä luovuttaa ja etsiä jotain puolustettavampaa. Samoin kävi minulle. Moni ei ymmärtänyt sisäistetyn naisvihan konseptia. Osa halusi ymmärtää, osa ei. Uskoin kuitenkin itseeni ja etenkin meihin. Uskoin, että gradusuhteeni oli tärkeä ja koin, että se on pakko tehdä, pakko sanoittaa, muuten jossittelisin lopun ikääni sitä, mitä meillä olisi voinut olla. Valitsin tämän gradusuhteen, vaikka tiesin, että suhteesta tulisi myrskyisä.

Välillä ei huvittanut, ja toisen sähköinen naama suoraan sanottuna vit**ti. Menisi jo pois, painuisi menemään, en jaksa enää yhtään, miten ihmeessä olen edes lähtenyt tähän gradusuhteeseen. Lopulta kuitenkin aina muistin, miksi tätä rakastan ja miksi tämän valitsin. Tärkeää on muistaa myös teksti

Sanna Aaltonen

itsenäisyys ja armollisuus. Aina ei voi olla täydellinen suorittaja, koska aina ei huvita, ja elämään kuuluu – ainakin hetkittäin – muutakin kuin gradusuhde. Toinen ärsyttää yli kaiken, eikä siihen halua paneutua aikoihin. Silloin voi vaikka hipsuttaa tiedoston muotoiluja tai lähdeluetteloa, pitää yllä pientäkin yhteyttä.

Eron hetki oli iloinen. Kaikki oli sanottu, olin valmis päästämään irti. Eron jälkeen koittava haikeus kuitenkin yllätti. Lähes kahden vuoden yhteenkietoutuminen oli yhtäkkiä loppu. Minulla oli paljon ajatuksia siitä, mitä teen, kun olen vihdoinkin vapaa, vapaa muille, mutta kuulkaas ystävät, sitä on ihan loppu. Suhteemme oli niin valtaansa ottava. Niin hyvässä kuin pahassa. On vaikeaa opetella elämään jälleen yksin. Sitä kokee haikeutta, pelkoakin siitä, että niin iso osa elämää on ohi. Että nyt on ihan yksin ja kumppani, jota kohtaan oli isoja tunteita, ja johon tottui, josta muodostui osa elämää ja minua, on yhtäkkiä ohi.

Parisuhteita on monenlaisia. Gradusuhteita on yhtä monta kuin on gradun tekijöitäkin. Minun oli ehkä aivan erilainen kuin sinun oli, on tai tulee olemaan. Yhteistä on vain se, että gradusuhteista jokainen loppuu jossain vaiheessa.

Onneksi.

Pääaine: Digitaalinen kulttuuri

Gradun otsikko ja aihe: ”Sinun naiseutesi ei ole sinun.” Mitä on sisäistetty naisviha, miten sitä tuotetaan ja miksi siitä pitää puhua.

Tutkinto-ohjelma: Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelma (FM)