SENILEXIN KUULUMISIA

PYKÄLÄT MUUTTUVAT, IHMISET EIVÄT

TEKSTI | ANTTI VAAJA SENILEXIN SIHTEERI KUVA | KOTIALBUMI

Kun olin opiskelija ja Lex-aktiivi, suhteemme Turun yliopiston ylioppilaskunnan TYY:n piirissä toimiviin ihmisiin oli ”vähän vaikea”. Ainakin itselläni oli tapana hyvin vahvasti olettaa, että monet TYY:n ihmiset olivat jotain tiettyä mieltä, ja tämä mielipide taas omasta mielestäni oli vähintäänkin hölmö. Meidän porukassa oli luonnollisesti lähinnä järjen ääniä. Vuonna 2008 väänsimme naama irvessä TYY:n toiminta-avustuksesta Lexille. Avustus oli evätty edellisenä vuonna, mikä otettiin tuon aikaisten Lex-aktiivien piirissä varsin raskaasti. Summa oli Lexin budjetissa pikkiriikkinen, mutta oli kyse periaatteista. Istuin valiokunnassa, joka valmisteli esitykset toiminta-avustusten myöntämisestä. Jäsenet olivat puolensa jo etukäteen valinneet. Jakolinja Lexin avustusta kannattavien ja vastustavien välillä oli selvä ja tilanne jumissa. Lopulta ”lex-vastaisimmaksi” oletettu henkilö ehdotti vanhan toiminta-avustussumman palauttamista, ja asia ratkesi tämän mukaisesti hänen äänensä myötä. En tullut kysyneeksi, miksi hän teki niin. Ehkäpä hän halusi ymmärtää asiaa meidän näkökulmastamme, vaikka toimintamme varmaan näytti muista turhanpäiväiseltä kiukuttelulta. Tuon ajan tyyläisten kanssa on sittemmin tullut monesti naurettua vanhoille väännöille. Jälkikäteen olen oppinut arvostamaan monia noissa merkeissä tapaamiani ihmisiä. Heillä on usein erilaiset näkökulmat asioihin. Hyvä niin, maailmaan mahtuu erilaisia arvoja ja näkemyksiä. Omat vanhat olettamukseni muiden ajatuksista lähinnä huvittavat nykyään. Tulin toimineeksi opiskeluaikana monissa tehtävissä Lexissä ja lopulta myös puheenjohtajana vuonna 2011. Lex täytti tuolloin 50 vuotta. Vuosi huipentui lähes 900 vieraan vuosijuhliin, jotka veti paikalle ison määrän alumneja. Tuo päivä oli Lex-yhteisölle todella hieno. Opiskeluaikaan mahtuu paljon toinen toistaan tärkeämpiä muistoja ja asioita. Elinikäiset ystävyydet, lukemattomat opiskelijatapahtumat, jatkot Kirkkotiellä, rimaa hipoen läpäistyt tentit, vapun 2010 juhlinta yhdistettynä Turun palloseuran jääkiekon Suomen mestaruus -juhliin, vain muutamia mainitakseni. Vuodet Lexin parissa opettivat paljon siitä, miten ihmisten kanssa on hyvä toimia. Vajaan kymmenen työelämävuoden jälkeen

uskallan todeta, että ihmisten toimintatavat ja reaktiot eivät pahemmin muutu riippumatta siitä, käsitelläänkö sitsien järjestämistä vai paljon nollia sisältäviä ratkaisuja. Ihmiset tulevat tyytyväisiksi tai harmistuneiksi hyvin samalla tavalla ja samanlaisista syistä. Alumniyhdistys Senilexissä tiedostamme sen, että nykyisillä opiskelijoilla on kovat paineet hyvistä arvosanoista ja nopeasti valmistumisesta. Tämä herättää huolen siitä, voivatko opiskelijat olla rauhassa opiskelijoita. Toki opinnot ovat tärkeitä, mutta opiskeluajassa on kovin, kovin paljon muutakin. Moni varmaan miettii, miten saa oman alan työpaikkoja ja menestyy työelämässä hyvin. Minun ohjeeni on, että ollaan ihmisiä ihmisille ja armollisia itsellemme. Sen mukana tulee melkein huomaamatta jo työelämätaidoista tärkeimmät, kuten muiden kuuntelu ja kyky katsoa asioita myös toisen ihmisen näkökulmasta. On tärkeää ymmärtää, että ihmisen kovin kriitikko on käytännössä aina hän itse. Jos aina vain vaatii itseltään lisää ja lisää, jaksamisen rajat tulevat kuitenkin lopulta vastaan. Tosiasia on, että ihminen ei yksinkertaisesti pysty olemaan terävimmillään koko ajan. Eivät huippu-urheilijatkaan treenaa koko ajan täysillä. Välillä pitää levätä ja ottaa rennommin. Niin jää energiaa olla hyvässä vireessä silloin, kun sille on suurin tarve. Voi tietysti olla, että joku paikka jää saamatta, koska arvosanat eivät olleet huippuluokkaa. Mutta kannattaa kysyä itseltään, mitä siitä sitten lopulta seuraa? Erilaisia työpaikkoja ja -tehtäviä kyllä riittää. Työelämässä tulee myös usein erikoistuttua, eivätkä kaikki ovet pysy kuitenkaan ikuisesti auki. Tärkeämpää onkin löytää oma juttunsa. Ja ihan vaan elää opiskelijaelämää. Opiskeluajan mahdollisuudet tiivistyvät mielestäni erittäin hyvin professori emeritus Matti Klingen vuonna 1956 lausumiin sanoihin: ”Kahdenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden päästä kukaan ei kysy teiltä, suorititteko tutkintonne neljässä, viidessä vai kuudessa vuodessa. Sen sijaan kysytään, miten käytitte ainutkertaisen nuoruutenne, sisältyikö siihen yhteisöllisyyden oppimista, ymmärtämistä ulkoluvun sijaan ja – ystävyyttä ja iloa.” Jäikö opiskeluajan kokemuksista sitten jotain käteen työelämää silmällä pitäen? Mieleeni tulee eräs tapaus töissä, jossa tein sovintosopimusta riidasta. Kaikkein keskeisimmistä ehdoista oli jo yhteisymmärrys, mutta vastapuolen edustaja ei millään suostunut hyväksymään omalle päämiehelleni tärkeää ja yleisesti ottaen tavanomaista ehtoa. Kuulemma tämä ei tule missään nimessä kyseeseen, antaa sopimuksen olla ja mennään oikeuteen, edustaja ilmoitti. Hetken teki mieli ajatella, että vastapuoli on vain typerä ja siksi hankala. Lähdin sitten selvittämään, mikä heidän huolensa ehdossa oli, ja miksi he kokevat sen niin vaikeaksi. Asia selvisi. Huoli oli hyvinkin ymmärrettävä. Ehto muotoiltiin hieman toisella tavalla, mutta molempien osapuolten tarpeet kuitenkin toteutuivat. Hankala tilanne saatiin vietyä onnistuneesti maaliin. Asiat ja pykälät muuttuvat. Ihmiset sen sijaan eivät. Eikä työelämässäkään tule vastaan ihmistä kummempaa.

Kirjoittaja toimii johtavana työmarkkina-asiantuntijana Kaupan liitossa sekä sihteerinä alumniyhdistys Senilex ry:ssä. Opiskeluaikojen lisäksi kirjoittaja olisi fiilistellyt Turun palloseuraa mielellään enemmänkin, mutta palstatila loppui kesken