TOTILLA TAVATAAN: KATOAVA KANSANPERINNE

TOTILLA TAVATAAN:

KATOAVA KANSANPERINNE

Olen viime aikoina uppoutunut seuraamaan Suomessa vellovaa ikiaikaista taistelua kahden vastakkaisen voiman välillä. Perinteinen liberaalien ja konservatiivisten voimien välinen kättenvääntö elää ja voi hyvin, vaikka sitä voikin olla vaikea havaita pääkaupunkiseudulta käsin. Kyse on tietenkin julkisten palvelujen tarjoamisesta ja asumisen keskittymisestä sekä näiden haasteiden ratkaisemisesta.

Olen kotoisin keskisuuresta Pirkanmaalaisesta kunnasta, jossa toimin myös kuntapäättäjänä. Olen myös digitaalisten palvelujen vankka kannattaja, mikä ei maaseutumaisessa ympäristössä ole itsestäänselvyys. Paikallislehdissä käytetään termiä ”digipahoinvointivaltio” ja budjettikeskustelussa digipalveluita vastustetaan siksi, että se saattaa viedä resursseja ”aidolta” kohtaamiselta. Aidoilla kohtaamisilla viitataan tietenkin niihin julkishallinnon luukkuihin, jossa virkailija istuu panssarilasin takana ja sosiaalisia palveluja tarvitsevat jonottavat tuntikaupalla palvelua.

Suurin osa suomalaisista, jopa 4,3 miljoonaa ihmistä, asuu pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Siellä ongelmana ei ole se, että Nordean verkkopankin päivitys vie jopa 8 tuntia arkivuorokautena, vaan se, että pankkikonttoria ei ole kylällä näkynyt sitten Koiviston presidenttikauden. Vekselit ja shekkivihot ovat jääneet happanemaan piironginkaappeihin ja huonojalkaiset vanhukset eivät pääse keskitettyjen palveluiden luokse.

Ne digipalvelut, jota ihmiset julkishallinnossa usein vastustavat, ovat niitä samoja palveluja, joita miljoonat ja miljoonat suomalaiset käyttävät päivittäin. Kuinka moni haluaisi ehdoin tahdoin mennä pankkiin asioimaan ja nostamaan rahaa sen sijasta, että hoitaa asiansa mobiilipankissa? Haluatko vierailla verotoimistossa, kun tilaat verokorttia tai asioitko mieluummin viranomaisissa kirjeellä sähköpostin sijasta?

Se, että kaikki eivät osaa tai voi käyttää digitaalisia palveluita on aito ongelma. Ei ratkaisu kuitenkaan ole se, että vastustetaan digitaalisia palveluja ja haaveillaan vanhasta hyvästä ajasta, lääninhallituksesta ja linjaautojen rahastajista. Oman kylän räätäli ja lapsenpäästäjä ovat katoavaa kansanperinnettä siinä missä runonlausunta, kansantanssi ja villasukkien kutominenkin, eikä siihen valitettavasti ole mitään taikakeinoa.

Digitaaliset palvelut ovat oiva tapa saada julkisten palvelujen saavutettavuutta ja tarjontaa laajennettua valtaosalle väestöstä ja tällöin kasvokkaiset kohtaamiset voidaan jättää niille, jotka niitä oikeasti kaikista eniten tarvitsevat. Silti kirjainyhdistelmä ”digi” herättää vilunväristyksiä. Ja näin koronaaikanahan se on huono merkki.

Totti Hämäläinen