misestä vastaavien tahojen kanssa. Jokaisessa kunnassa tulisi olla viheraluesuunnitelma, jossa määritellään viheralueiden ja -käytävien aluevaraukset, jolloin ne eivät jää tiivistyvän kaupungin jalkoihin. Sulka II -selvityksen havaintojen perusteella viheralueverkoston säilyttämisen ja kehittämisen näkökulmasta avainasemassa on 1) kunnan kaavoittajan käsitys viheraluevarausten merkityksestä asukkaiden hyvinvoinnille, 2) kunnan ulkoiluolosuhteista vastaavien tahojen aktiivisuus osallistua kaavoitusprosesseihin ja 3) kolmannen sektorin kaavoitusedunvalvonnan aktiivisuus.
6.1.2 Valtion retkeilyalueet ja kansallispuistot Valtiolla on hallinnassaan merkittäviä retkeilyalueita, kansallispuistoja ja erämaa-alueita. Valtion retkeilyalueet on perustettu sellaisille valtion maille, joilla on ulkoilun kannalta huomattavaa yleistä merkitystä. Valtion retkeilyalueen perustamisesta päättää valtioneuvosto ja niiden perustamisesta säädetään ulkoilulaissa. Valtion retkeilyalueita on seitsemän: Teijo, Evo, Ruunaa, Oulujärvi, Iso-Syöte, Hossa ja Kylmäluoma. Kansallispuistot ovat suuria, yli 1000 hehtaarin luonnonsuojelualueita. Niiden ensisijaisena tarkoituksena on turvata luonnon monimuotoisuus. Luonnonsuojelualueilla päätavoite on luonnonsuojelu, jota säätelee luonnonsuojelulaki. Kansallispuistot toimivat muista luonnonsuojelualueista poiketen lisäksi nähtävyyskohteina, joissa on yleisön tutustumista helpottavia opasteita, rakenteita ja palveluja. Kansallispuistot perustetaan lailla tai asetuksella valtion maalle. Kansallispuistoihin kuuluu kansallismaisemia ja muita luonnonnähtävyyksiä. Suomessa kansallispuistoja on 37 ja niiden pinta-ala on yhteensä 9 789 km². Sekä kansallispuistot että valtion retkeilyalueet ovat Metsähallituksen hallinnassa. Luonnonpuistot (yhteensä 19) ovat yleensä suljettuja yleisöltä, mutta yhdeksässä luonnonpuistossa on liikkuminen sallittu merkittyjä reittejä pitkin. Erämaaalueiden (12 aluetta) pinta-ala on yhteensä 1,5 miljoonaa hehtaaria. Lisäksi Metsähallitus on perustanut erityisvirkistysmetsiä. Useimmiten kunta hoitaa itse omat virkistysalueensa. Haasteena on, että kaikki kustannukset ja työ jäävät kunnan harteille eikä laajempia alue- tai kehittämiskokonaisuuksia muodostu. Organisoimattomalta kuntien yhteistyöltä vaaditaan jokaisen hankkeen kohdalla erillinen tahtotila, neuvottelut vastuutahoista ja kustannusten jaosta.
6.1.3 Virkistysalueiden alueellinen kehittäminen Viime vuosina virkistysalueiden perustamista, ylläpitoa ja kehittämistä varten on perustettu myös yhdistyksiä. Virkistysalueyhdistys tarkoittaa kuntien yhteistyöllä perustettua ja johdettua organisaatiota, jolla on saatu lisäarvoa virkistysalueiden ja reittien ylläpitoon ja kehittämiseen. Suomessa toimii kuusi virkistysalueyhdistystä ja yksi säätiö; Kymenlaakson, Päijänteen, Pirkanmaan, Uudenmaan, Saimaan ja Hämeen virkistysalueyhdistykset sekä Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö. Merenkurkusta, Varsinais-Suomesta ja Perämeren seudulta puuttuu virkistysaluetoimija ja Pohjois-Karjalassa pohditaan alueellisen toiminnan organisoinnin eri malleja. Lapissa yhdistykselle ei ole ilmennyt tarvetta valtion vahvan maanomistuksen ja matkailualueiden oman kehittämistoiminnan vuoksi. Keskeinen yhteinen piirre virkistysalueyhdistyksillä on maanhankinta sekä virkistysalueiden hallinnointi ja huoltaminen. Virkistysalueyhdistykset voivat kuntien tapaan hakea ympäristöministeriöltä harkinnanvaraista tukea maanhankintaan. Tukitaso on viime vuosina ollut 30 prosentin luokkaa maan hankintahinnasta. Ympäristöministeriö tukee alueiden hankintaa, kun taas reittien tukemisesta vastaavat alueelliset elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset.
36