Errare humanum est. Joskus jopa kaksikin kertaa. Kuten minun tapauksessani. Kun 1982 sain ensimmäisen ja 1987 toisen lässykokoelmani prujatuiksi, luulin kummallakin kerralla, että "this is all folks." Mutta ei sinne päinkään. Jostain syystä joudun aina vaan sellaisten teekkareiden järjestämien jäynien myllerrykseen, että ne on ihan pakko panna paperille. Kun en enää miesmuistiin ole asunut Teekkarikylässä, voin kertoilla vain sellaista, joka on jollakin tavalla koskenut minuakin. Nyt näitä uusia tapahtumia on vain kaksi, mutta molemmat ovat niin mahtavaa teekkarijäynää, että ne taatusti jäävät Otaniemeläiseen teekkarihistoriaan. Varsinkin, kun jokainen jäljempänä tuleva sana on totta. Tiedän, että lukijan on sitä kaikilta osiltaan vaikea uskoa, mutta yritetään edes. Tapiolassa, 10.09 .1990. Ossi
163. Olen ainoa lentäjä maailmassa, joka on sen tehnyt Yllämainittuun väittämään huipentunut lentäjän urani alkoi kesällä 1937, kun jouduin Jämijärven Purjelentokouluun kanslistiksi ja lentopäiväkirjanpitäjäksi. Koulun rehtori, lentokapteeni Toivo B. Nissinen kiinnitti tällöin huomiota aerodynaamiseen pääni muotoon ja siivekkäitä muistuttaviin ulkokorviini ja suorastaan pakotti minut osallistumaan liitolennon A-kurssille. Em. muotoseikkojen avulla ja hermoni rautaisesti halliten suoritin kurssin lentämällä henkeä salpaavan 37 sekuntia kestäneen suoran liidon harjun laelta alas kentälle. Kuin komeetta syöksyin lentäjänurallani ylöspäin ja jo saman kesän lopulla oli vuorossa liitolennon B-todistus No 170/37, joka edellytti valtavaa viiden lennon suoritusta, jokainen yli 1minuutti. Kaikki loistavat suorituslennot tein saksalaisella Grunau-9 ilma-aluksella. Mainittu lentolaite oli muuten aikaansa edellä mitä ilmastointiin tulee. Siinä nimittäin istuttiin jonkunlaisen riu'un päällä jalkojen roikkuessa tyylikkäästi kummallakin puolella. A-suoritus startattiin kumiköyden avulla harjun laelta ja B-suoritusta varten hinattiin kone ilmaan mahdottoman pitkän teräsvaijerin avulla siten, että pukille nostetun avoauton toisen takapyörän tilalla oli teräksinen kela, jonka ympärille vaijeri kelautui kiskoen liitokoneen ilmaan. Koneen päästyä n. 100 m korkeuteen antoi hinausautossa oleva opettaja ylös lippumerkin, jolloin lentäjä uljaasti irrotti itsensä vaijerista liitäen maahan. Koska Suomen ilmavoimilla ei vielä kummankaan sodan aikana ollut edellä mainittuja Grunau-9 koneita taistelukäytössä, en päässytkään sota-ohjaajaksi vaan sain tyytyä "töpinä- aliupseerin" huoltotehtäviin jalat koko ajan tukevasti maassa. Jatkosodan loppuvaiheessa minut sitten komennettiin Ilmavoimien Esikunnasta takaisin "siviilityöpaikalleni" Jämijärvelle ja silloin sain suoritettua vielä purjelennon C-tutkinnon, joka minun tapauksessani käsitti kolme suoritusta lentokonehinauksella ja kaksikäsistartilla. Tämä käsistarttitouhu vaatinee hieman lisäselvitystä.