VIERASKYNÄ: POLICY-LEHTI

malaisia, jotka oli riisuttu kansalaisoikeuksistaan. Vaikka Suomi ei sortunut sisällissodan jälkeen oikeistodiktatuuriin monen muun vasta itsenäistyneen maan tavoin, myös meillä lapuanliike ja IKL keräsivät merkittävää kannatusta.

Progressiivinen kehitys maailmansotien välisenä aikana katkeaa suuressa suomalaisessa narratiivissa talvisodan syttymiseen. Perinteinen suomalainen historiankirjoitus korostaa talvisodan henkeä ja suurta kansallista yhtenäisyyttä ylivoimaisen vihollisen edessä. Suomen osallisuus toiseen maailmansotaan on virallisesti torjuntavoitto, vaikka suuri osa Suomen pinta-alasta luovutettiin Neuvostoliitolle, noin 420 000 ihmistä jäi kodittomiksi ja noin 80 000 sotilasta kuoli. Suomi ehkä säilytti itsenäisyytensä, mutta maksoi siitä kalliin hinnan.

Jatkosodan jälkeisen Moskovan rauhan ehdot olivat Suomelle ankarat. Alueluovutusten lisäksi Suomi muun muassa sitoutui sotakorvauksiin ja poliittisiin myönnytyksiin. Sotakorvausten kaiku kuulosta erityisen hienolta. Suomi teollistui valtavassa aikapaineessa todella nopeasti. Kiivaan talouskasvun aikaa ihaillaan ja muistellaan lämmöllä. Sotakorvauksia verrataan jopa Nokian nousun merkittävyyteen Suomen talouskehityksen kannalta. Toisaalta Suomi olisi voinut käyttää resurssit ja työvoiman oman sodan runteleman maan jälleenrakentamiseen sen sijaan, että suuri osa teollisuustuotannosta olisi ohjattu Neuvostoliittoon.

Myös Paasikiven-Kekkosen linja nähdään pragmaattisena ja pakollisena pahana. Virallisesti Suomi säilytti oman demokratiansa ja taiteili mallikkaasti lännen ja idän välissä. Toisaalta kyynisesti voidaan ajatella, että suomettumisen huippukaudella tehtiin Neuvostoliiton vuoksi kompromisseja, jotka vähintään venyttivät demokratian sääntöjä. Muun muassa Urho Kekkonen käytti Neuvostoliittoa häikäilemättömästi omien poliittisten pyrkimystensä ajamiseen. Suomi varmasti kumarsi ajoittain liian syvään itään.

Myös 1990-luvun lama oli valtava tragedia suomalaisille. Tuhannet menettivät työnsä ja jopa asuntonsa, mutta nykyhetkessä lama nähdään lähinnä historiallisena kuriositeettina, joka vaihtui nopeasti Nokian nousukauteen ja jääkiekon maailmanmestaruuteen.

Itsenäisen Suomen tarina todella on huikea loikka köyhyydestä maailman vauraimpien ja menestyneimpien maiden joukkoon. Toisaalta suomalainen historiapolitiikka korostaa voimakkaasti hyviä hetkiä ja traagisista vaiheista muistellaan vain hopeareunuksia. Kansallista yhteisymmärrystä on ehkä helpompaa rakentaa sankaritarinan varaan, mutta myös heikoilla hetkillä ja vaikeuksilla on oma paikkansa.

Itsenäisen Suomen historia on ennen kaikkea voittajien historiaa. Silti historian vaiheet eivät ole kohdelleet kaikkia yhtä hyvin, vaan suuri joukko suomalaisia on eri tavoin hävinnyt historian vaiheissa. Emme saa unohtaa heitä. Vaikka olisi kivaa keskittyä huippuhetkiin, on myös tärkeää pilata suuren kansallisen tarinan ilo muistelemalla punavankeja, karjalaisevakkoja ja omaisuutensa 1990-luvun lamassa menettäneitä. P