Taide (eko)kriisissä?

TEKSTI: Antti-Juhani Manninen & Melissa Jolma

KUVITUS: Melissa Jolma, Paoloreste Gelfo ja Jussi Sudenlehti

Antti-Juhani Manninen (s. 1977) on helsinkiläislähtöinen ja sittemmin turkulaistunut teatteritaiteilija. Hän on mm. työskennellyt näyttelijänä, nukketeatteri- ja performanssitaiteiljana, säveltäjänä ja toiminut aikaisemmin mm. Teatterikeskuksen ja Arte ry:n hallituksissa, sekä taiteilijamentorina Turun AMK:n ja Tehdas Teatterin yhteisessä Nousut -hankkeessa, jossa tarjotaan vuosittain muutamille vastavalmistuneille teatteri-ilmaisun ohjaajille mahdollisuuksia kehittää opinnäytetyöohjauksiaan mentorien tukemana.

Melissa Jolma (s. 1994) on valmistunut tanssinopettajaksi Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta, mutta taidekentällä päätynyt toimimaan lähinnä tanssijana, koreografina tai viestinnällisissä ja tuotannollisissa rooleissa. Tällä hetkellä Jolma opiskelee ensimmäistä vuotta yhteiskunnallisen muutoksen kandiohjelmassa.

Moi Antti-Juhani Manninen. Sä oot taiteilija jonka ura nimenomaan taiteilijana alkaa lähennellä täysi-ikäisyyttä. Me ollaan myös työskennelty yhdessä parissa produktiossa ja lisäks sä oot yks mun suosikki kanssa-ajattelija mitä tulee taiteeseen ja sen tekemiseen. Kiitos et lähdit kirjoittamaan tätä juttua mun kanssa dialogissa. Mä en varsinaisesti kysyny sulta siitä et miten me halutaan määritellä taide suhteessa siihen miten sitä tässä tekstissä tarkastellaan, mut sä nostit ne oikeestaan aika kivasti esiin.

Joo. Nää määritelmät on aina vähän vitsikkäitä, mutta yks jako vois olla vaikka tällanen:

1) Taide itsenäisempänä, muista ihmisen toiminnoista poikkeavana toimintana. Taide lähtee itsestä ja kurottaa kohti toista, välisyyttä, jakamista - ja koska se on luonteeltaan kokijan tasa-arvoisena kohtaavaa, välillä syntyvää, erilaisille kokijoille tilaa jättävää - se kurottaa aina tuntematonta, ja tapahtuu todella vasta yhdessä kokijan kanssa. (Tässä taide on eräänlainen ehdotus ja kysymys: keitä olemme, keitä olemme yhdessä, mitä on tämä, joka tapahtuu, voimmeko muuttua tässä enemmän omaksi itseksemme?) sa juuri sellaisenaan ole ollut, jakaa näitä tapoja, kutsuu niiden äärelle, elää niitä. Näin näkisin että taiteessa on aina kysymys vapaudesta, jakamisesta, laadusta, paneutumisesta, yllättymisestä, tuntemattomasta, kehityksestä, välittämisestä jne. Ja kaikki tämä on jo hirveän poliittista, ennen kuin yhtä ainutta teemaa tai aihealuetta on tähän tuotu mukaan. (Toki oon humanisti, ja sieltä tää näkemys varmasti turskahtaa, mutta ainakin oon humanisti ylpeästi, enkä kutsu sitä jollain muulla uudella trendikäämmällä nimellä.) pitäisi

Mulle kiinnostava tapa hahmottaa tätä oli se, kun kuulin miten Eloradion podcast-jaksossa 30.9.2021 käsiteltiin kansalaistottelemattomuutta missä oli vieraana taiteilija ja aktivisti Jessica Piasecki joka puhui “kehollisen ajankäytön politiikasta”. Henkilökohtaisesti mulle tää ajatus näyttäytyy tapana hahmottaa se, millä tavoin se mihin oman kehonsa fyysisesti asettaa, on itsessään poliittista. Esimerkiksi siinä mielessä, että kun työskentelen taiteilijana, tietoisesti asetan kehoni tietynlaisen kapitalistisen tuotantotyön ulkopuoliseen tilaan. Kapitalistisessa järjestelmässä ei tietty voi täysin olla järjestelmän ulkopuolella. Itse praktiikka kuitenkin näyttäytyy mulle, erityisesti liikkeen ja oman kehon kanssa työskennellessä kapitalisminvastaisena: se on ensisijaisesti olemista eikä tuottamista.

2) Vaikuttavuuteen keskittyvä taide. Kurottaa kohti jotain tuttua, valmista ajatusta, ja juuri tiettyä vaikutusta katsojassa - katsoo kokijaa ylhäältä päin, tietäen jo miten kokijan pitäisi viesti vastaan ottaa ja miten kokijan pitäisi muuttua. (Tässä taas taide on imperatiivi: muutu sellaiseksi kuin minä sanon.)

Näätkö sä oman valintasi tehdä taidetta poliittisena tekona?

Tätä oon miettiny aika paljon just viime aikoina. Se on kysymys siitä, miksi tekee taidetta. Enkä tällä tarkoita taiteen välineellistämistä, vaan ennemmin sitä, miten sen taiteen ja sen tekemisen ymmärtää: mitkä ovat taiteen yhteydet maailmaan, itseen, ihmiseen, millä elämän osa-alueilla taide operoi ensisijaisesti jne. Ja sitä, että mikä siinä taiteessa täsmällisesti on poliittista. En tiiä kuulostaako tää nyt lattealta, mutta mulle tää palautuu aina ensisijaisesti kysymykseen rakkaudesta ja välittämisestä: taide (parhaimmillaan) laittaa hirveästi aikaa “toisinoloon”, jonkin toisenlaisen olemisen tavan, toisenlaisena ihmisenä elämisen tutkimiseen, praktiikkaan, tai oikeastaan silkkaan tekemiseen. Taide luo ihmisyyden mahdollisuuksia, joita ei aikaisemmin maailmas- kuin mitä jo muu inhimillinen toiminta on, tai siis, jos taiteesta tulee ensisijaisesti välineellistä. Näkisin, että tällainen ilmastomuutostaide on hyvin tärkeää juuri nyt, mutta myös haitallista. Ja näkisin, että taiteen arvo olisi juuri siinä, että se on jotain muuta. Olo on ristiriitainen.

Oon ajatellut paljon sitä, että miten taiteilijoiden kokema tarve ottaa jatkuvasti kantaa ilmastonmuutokseen ja ympäristö- ja ekokriisiin on oire siitä, ettei tämänhetkistä poliittista tahtotilaa tai järjestelmää pidetä riittävän tehokkaina tämän globaalin kriisin hallinnassa.

Onko veikkauksia siitä, että joskus sadan vuoden päästä kun tätä aikaa katsotaan sieltä käsin, nähdäänkö 2000-luvun alku jonkinlaisena ekokriisin politisoitumisen aikana myös taiteessa?

Tottakai. Ja varmasti myös aika isolta osin sekoiluna ja tylsämielisenä taidekautena. Mutta kiinnostavaa on myös, mitä ekokriisitaiteesta seuraa. Unohtuuko jotain oleellista, katoaako jotain pysyvästi, vai jääkö tilaa jollekin uudemmalle, oleellisemmalle, jollekin, mitä emme vielä näe?

Oishan se hienoa. Yhteiskunnallinen konteksti ja zeitgeist on jotain mitä taide ei koskaan pääse pakoon.

Perinteinen tai konventionaalinen taide eivät varmasti ole muodoltaan juuri ajan hengessä kiinni, mitä nyt jonkin teeman kanssa milloinkin sivulauseessa sattuvat flirttailemaan. Nykytaide kai yhtäaikaa luo ja seuraa zeitgeistia. Yleisellä tasolla tää jakautuu sit kolmeen: niihin jotka keskittyvät taiteen vaikutuksiin, niihin jotka keskittyvät uraan ja menestykseen, ja niihin jotka uppoavat syvälle taiteeseen itseensä ja sen mahdollisuuksiin. Enkä siis näe näitä joko-tai-kysymyksenä, vaan jokaisen taiteilijan toiminnassa näkyy jokin näiden kolmen yhdistelmä, eikä lähes kellään riitä aikaa toteuttaa kuin jokin niistä kunnolla. Ajan henkiä on kans useita: yhteiskunnallinen ja suoran poliittinen henki, nykytaiteen suurten virtausten henki, teknologian kehityksen henki, paikallinen ja skenen henki, muodin virtaukset jne. En väitä, että ilmasto- ja ympäristökriisin käsitteleminen taiteen keinoin tai muutoin luovasti olisi väärin tai huono asia. Ylipäätään yhteis- kunnalliseen keskusteluun osallistuminen niillä keinoin, mitä yksilöllä tai yhteisöllä, on se sitten taiteilijakollektiivi tai tai kansalaisjärjestö, on positiivista. Aktiivinen kansalaisyhteiskunta on signaali demokratian toimivuudesta sillä se kertoo kansalaisyhteiskunnan uskosta mahdollisuuksiinsa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Näkisin, että tässä vaikuttaa kaksi asiaa: itse asia (rehellinen tahto ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja vastuunkanto) sekä ihmiskäsitys (toive yhteisöllisemmästä ihmiselosta ja käsitys siitä että tällaisten asioiden ratkaisemiseen tarvitaan joukkovoimaa). Tämähän kuulostaa vain hyvältä, eikö? Ja ihan selväjärkiseltä.

Joo. Niin kuulostaa.

Mikä meitä vaivaa? -podcastin jaksossa 86: Posthumanistit apurahakoneessa Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru keskustelevat mun mielestä kiinnostavasti posthumanismin ja intersektionaalisuuden “trendaamisesta” taiteessa ja apurahahakemusten “kieliopissa”. Se miten apurahajärjestelmä ruokkii tätä kaikkea on ihan oma iso keskustelunsa, eli pysytään me nyt vaan trendeissä. Tällaiseksi trendiksi taiteen parissa Veikka nimeää mm. erilaisten ekologisten prosessien tarkastelun ja erilaiset toislajisuuden kokemuksen tarkastelemiset taiteen keinoin. Hän myös sanoittaa sen mitä itsekin on tullut pohdittua: tieteentekijät tekevät tiedettä paremmin kuin taiteilijat. Tieteellistä tutkimusta imitoiva taide tuntuu mulle usein vähän päälleliimatulta ja taiteelliselta ajattelultaan turhan pinnalliselta tai mielikuvituksettomalta. Usein niissä toistuu jonkinlainen posthumanistinen eetos joka näyttäytyy tavoitteena samaistaa kokija johonkin toislajisen (kuviteltuun) kokemukseen. Mulle se näyttäytyy usein jopa ongelmallisena – inhimillinen kokemuksellisuus ja sen jakaminen taiteen keinoin kun on nimenomaan inhimillinen ja ihmiskeskeinen keino. Teoksissa joissa taiteilija antaa sanoilla kommunikoivan äänen esimerkiksi kasville tai toisenlajiselle eläimelle, ei mun kokemuksen mukaan ole kysymys kasvin tai toisen eläinlajin näkökulmaan samaistumisesta vaan kasvin inhimillistämisestä.

Tää on kiinnostava myös. Aika heppoinen se yhteys usein on varsinkin lopputuleman (teoksen tms.) ja sen tausta-ajatuksen välillä. Fern Orchestran Markus [Heino] tätä selitti mulle joskus, että pointti on se tekoprosessi, jossa ollaan läsnä kasvien kanssa ja annetaan kasville eräänlaista tekijyyttä. Mulle ei tosin koskaan selvinnyt, että mitä se tekijyys kavin kohdalla tarkoittaa, kun ei sille kasville oo olemassa mitään sellaista kuin tietoisuus, valinta tai taide (tai yhtään mitään muutakaan ihmisen käsitteellisen kielen juttuja). Mulle se tekijyys just näyttäytyy inhimillistämisenä, antropomorfismina ja muiden eliöiden tarkasteluna ylästatuksesta käsin.

Nii. Eli vaikka pyritään ihmiskeskeisyydestä pois, niin jos lopputulosta tarkastellaan onkin tehty 360° käännös takaisin ihmiskunnan omaan napaan ja siihen prosessiin liittyvään inhimillisen kokemuksen reflektioon, vaikka prosessissa ois pyritty keskitymään johonkin ihan muuhun. Ja sitten viestitään sitä. Purokuru ja Lahtinen mun mielestä siinä jo mainitussa podijaksossa pohtivat hyvin sitä että onko silloin kyseessä taiteilijan oman työskentelyn ja identiteetin kriisiytyminen, kokemus siitä, että se taiteen tekeminen itsessään ei riitä tässä yhteiskunnallisessa tilassa. Eli sit mennään taas sinne viestinnän alueelle.

Taide on vähän toki heppoinen viestintäkanavana, ja taide jää helposti viestin jalkoihin. Eli jos taide vähentyy viestiksi (tai viestinnäksi), ei siinä taiteellisia arvoja yleensä paljon ole jäljellä, koska se lähtee liikkeelle silloin vaikutuksesta, jonka se haluaa tehdä kokijaan. Ja siis saman vaikutuksen jokaiseen kokijaan, jolloin taide joutuu sekä viestin palvelijan asemaan että selittämään itseään tosi paljon auki. Sillon tulkinnoille, kasvulle, kehitykselle, yllättymiselle, ja tuntemattoman äärellä ololle ei jää oikeen tilaa.

Joo jep. Musta tää on aika hyvä paikka lopettaa tällä kertaa. Kiitos kanssa-ajattelusta Antti-Juhani! P.