Porthaniassa käy kova kuhina. Innokkaat opiskelijat kompastelevat melkein toistensa jalkoihin pyöröovista kiirehtiessään, eikä helppoa näytä olevan varttuneemmallakaan väellä. Tyhjän tuolin löytäminen on haastavaa jo kymmenen minuuttia ennen tapahtuman alkamista ja kuluu tovi, ennen kuin onnistun änkemään itseni salin perukoille. Dynaaminen ja nuorekas yleisö kuiskailee. Vähän kuin odottelisi rocktähteä saapuvaksi. Lopulta Alexander Stubb astelee saliin ja me taputamme kohteliaasti. Hetki on koittanut.
A
ivan aluksi täytyy ehkä selvittää taustoja. Kyseessä ei ole rocktähti, vaan Suomen istuva ulkoministeri, joka on saavuttanut epävirallisen aseman Suomen parhaana mediapoliitikkona. Alexander Stubb on vähän kuin se luokan suosituin poika, joka aina kutsutaan bileisiin. Julkisuudessakaan hymy ei ole hyytynyt. Ainoastaan kerran Stubb on joutunut noloon tilanteeseen. Hän tuli arvostelleeksi Kirkon ulkomaanapua tietämättömänä mikrofoneista, mutta tajusi pyytää pikaisesti anteeksi ”huonoa herjaansa” ja sanoi sopineensa asian jo ”Antin” (Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen) kanssa alkoholittomalle oluelle menemistä myöten. Stubbin syytökset Kirkon ulkomaanapua kohtaan koskivat sitä, että hänen nähdäkseen järjestö brändäsi omaa profiiliaan vaatiessaan gazalaisen klinikan pommituksesta perusteellista selvitystä. Ironista on, että brändäämisestä puhuu ministeri, jonka sädehtivillä hampailla olisi mahdollista mainostaa kaikkea Natosta hammastahnaan. Stubb hei, jotain rajaa! Kyllä me tiedämme, että olet Suomen parhaiten brändätty poliitikko tällä hetkellä. Vaikka Stubbin puoluekantoja ei jakaisikaan, ministerin sujuvaotteinen mediapeli on moniin suomalaisiin kollegoihin verraten sydäntä hivelevää katsottavaa. Opiskelijoita ostamassa Ulkoministeri Stubb on saapunut Porthaniaan puhumaan EU:sta ja maailmanpolitiikan tulevista valtasuhteista. Olen paikalla yrittäen pelastaa poliittisesti tympääntyneen asenteeni ja löytääkseni jotakin kritisoitavaa Stubbin hehkuvasta olemuksesta. - Kylläpä teitä onkin paljon. Saatteko te tästä jotakin opintoviikkoja? Stubb lohkaisee ja sali naurahtaa tottelevaisesti, - Jos sovitaan, että jokaiselle kymmenen opinto-
viikkoa, niin kelpaako? Lisää tottelevaista naurua. Tunnen, kuinka suupieleni vääntyvät ikävään hymyyn. Stubb on vasta avannut suunsa ja menettänyt jo muutaman pisteen silmissäni. Ai miksikö? Yhdellä viattomalla vitsillä? No, niinpä. Ulkoministerin vitsailu ei livenä tunnukaan niin luontevalta kuin Helsingin Sanomista luettuna, vaan enemmän väkinäiseltä ja yritykseltä voittaa yleisö puolelleen heti alkumetreillä. Yritykseltä ostaa yleisö liian halvalla. Ai tuomitsevaako? No aivan varmasti. Mielialani alkaa kohota. Ehkä tästä ei sentään tulekaan aivan niin masentavaa. Isojen poikien leikit Esittelyjen jälkeen Stubb siirtyy varsinaiseen aiheeseensa. Koska sekin sattuu Stubbin persoonan ohella olemaan aamupäivän kiinnostavimpia teemoja, unohdan hetkeksi etsiä pikkumaisia ivaamisen aiheita ja keskityn puolivahingossa luennon sisältöön. Stubb jakaa sanottavansa kolmeen eri teesiin. Ensimmäisenä hän käsittelee maailmanpolitiikan nykyistä kehitystä moninapaisuuteen edellisten vuosikymmenten kaksi- ja yksinapaisten järjestelmien jälkeen ja pohtii Suomen asemaa isojen valtioiden keskinäisten valtapyrkimysten puristuksissa. Painopiste on siirtymässä Aasiaan ihan eri mittakaavassa kuin aikaisemmin ollaan voitu puhua, blaa blaa, tuttua kamaa, alan piirrellä kuvioita muistiinpanojen reunaan. Maailmanpolitiikka monimutkaistuu, ”ennen se oli isojen poikien leikkiä”. Pyörittelen silmiäni, mutta sitten höristän korviani. Haasteiksi Stubb mainitsee EU:n, Naton ja YK:n uudistumispaineet. Jos järjestöt eivät kykene kohtaamaan haastetta, hänen mukaansa huolestuttava kehitys kohti ”G-maailmaa”, jossa politiikan painopiste on keskittynyt G8- ja G20-maihin, voi jatkua. POLEEMI
9