N
äytelmä pyrki vieraannuttamaan katsojaa roolinvaihdosten lisäksi limittämällä kohtauksia toisiinsa sekä ajoittaisilla erikoistehostespektaakkeleilla. Tästä huolimatta naturalistinen näyttelijätyö vei voiton. Esitys muuttui illan jatkuessa yhä enemmän eläväksi elämäksi, jota tosin rytmittivät yhä voimistuvat yliluonnolliset ilmestykset.
K
ushner ei pelkää käsitellä näytelmässään ihmiselämän suuria teemoja: kuolemaa, rakkautta, hyväksyntää ja anteeksiantoa. Poikkeuksellisen pituutensa ansiosta teos kuitenkin myös ehtii sanoa näistä jotakin merkittävää. Dialogi on nopeaa, nokkelaa ja tekee salamannopeita iskuja. Kaiken yllä lepää ironian, intertekstuaalisuuden ja huumorin
verho: mormonirouvat polttavat salaa tupakkaa, Pittien asunto tuo mieleen Rosemary’s Baby -elokuvan ja enkelillä on puhevika. Tämä verho kuitenkin repeää tosipaikan tullen, ja kuoleva murhamies saa uhriltaan viimeisen siunausrukouksen.
T
yöryhmän mukaan syynä yli kaksi vuotta kestäneeseen valmistelutyöhön oli näyttelijöiden aikataulujen lisäksi tavoite muodostaa pitkäaikaisempi teatteriyhteisö. Jollain tavalla tämä yhteisö onnistui illan aikana imemään piiriinsä myös yleisön. Illalla teatterista astui ulos joukko katsojia, jotka suorastaan odottivat yksinäisen valkoisen enkelinsulan leijailevan alas pimeältä helsinkiläiseltä taivaalta.
”
Seitsemän tunnin aikana yleisö syöksyi tunnetilasta toiseen: naurusta kyynelten partaalle ja raivosta sääliin.”
POLEEMI
27