ARABIKEVÄT

OOPPIUMIA KANSALLE

Teksti: Aino Ikävalko Kuvitus: Elina Nyholm

Elämme arabikevään ensihetkiä. Tunisiassa nuori torimyyjä Mohamed Bouazizi polttaa itsensä hengiltä protestina maan epädemokraattiselle hallinnolle. Muutaman kuukauden sisällä protestit tulevat leviämään useisiin muihin arabimaihin, joissa kansalaiset yhtyvät Bouazizin kokemaan epätoivoon ja kärsimykseen. Mielenosoittajat alkavat vaatia demokratiaa, ihmisoikeuksia ja parempia elinoloja. L ähes kymmenen vuotta myöhemmin voimme huomata, etteivät arabikevään tapahtumat johtaneet vallankumouksellisiin uudistuksiin eivätkä protestoijien suuret haaveet käyneet toteen. Tuona keväänä ilmassa oli kuitenkin jotain ainutlaatuista – hurmosta. Vallankumouksellinen optimismi iskostui kansalaisiin ja antoi heille syyn kokoontua kadulle vaatimaan parempia oloja, ei vain heille

itselleen vaan myös kaikille muille arabikansoille. Hurmoksen hävittyä osa kansalaisista on saattanut menettää toivonsa poliittisten uudistusten toteutumisesta, mutta arabikevään tunnelma säilyy monien mielissä varmasti vielä pitkään. Mielenosoittajien keskuudessa kevään 2011 tapahtumat saivat nimekseen “thawra” – vallankumous. Heidän tavoitteena tosiaankin oli vallankumous, täydellinen sellainen. Vanhat yhteiskuntarakenteet ja valtakoneistot haluttiin repiä alas eivätkä pienet uudistukset olleet vaihtoehto. Väkijoukon mukana oli varmasti myös maltillisempia kansalaisia, jotka näkivät massaliikehdinnän mahdollisuutena parempiin elinoloihin silloisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa. Yhdistävänä tekijänä kuitenkin oli usko mahdollisten muutosten toteutumiseen. Arabikevään voi nähdä Euroo

passa tapahtuneiden vallankumousten perillisenä, mutta silti omaavan jotakin poikkeavaa. Yksi yhtäläisyys on protesteja leimanneet väkivaltaiset yhteenotot mielenosoittajien ja virkavallan välillä. Länsimaissa sympatia oli usein oikeuksiensa puolesta taistelevien kansalaisten puolella. Virkavallan käyttämät voimakeinot olivat rajuja ja kuohuttivat myös mielenosoittajien mieliä entisestään. Tilanteen riistäytyessä käsistä väkivallan käyttö oli helpompi hyväksyä myös kansalaisten puolelta. Laajasti koetun epäoikeudenmukaisuuden ja demokratian kaipuun nähtiin jossain määrin oikeuttavan väkivaltaisuuksiin osallistumisen - tarkoitus pyhitti keinot. Kuvat Kairon Tahrir-aukiosta ovat saaneet tähän päivään mennessä jo lähes legendaarisen maineen. Tunnelman on täytynyt olla pelottavan huumaava. Satoja tuhansia mielenosoittajia kokoontui aukiolle yhteisen asian puolesta: halusta luoda parempi tulevaisuus. Yksinkertaisten ja omaan henkilökohtaiseen elämään vaikuttavien vaatimusten vuoksi joukkoon oli helppo yhtyä. Yhteisöllisyys ja alun optimistinen ilmapiiri hurmasivat yksilön - tunne vei mukanaan. Tunisiassa tammikuussa onnistunut vallankumous valoi syvää uskoa myös muiden maiden protestien mahdollisuuksiin. Kevään ilmapiiri oli optimistinen ja voimaannuttava, mutta aiheutti myös pelonsekaisuutta ja mellakointia. Kansannousu kuvasti ihmisten kokemaa kärsimystä, turhautumista ja epätoivoa. Vähitellen näistä tunnoista syntynyt hurmoksellinen tahto uudistua menetti voimansa. Hurmoksen tilalle oli tullut yhä enemmän katkeruutta ja vihaa. Usko yhteisiin kansannousun tavoitteisiin ei var

“Laajasti koetun epäoikeudenmukaisuuden ja demokratian kaipuun nähtiin jossain määrin oikeuttavan väkivaltaisuuksiin osallistumisen - tarkoitus pyhitti keinot.”

mastikaan kadonnut ihmisten mielistä, mutta hinta nousi liian kovaksi. Ehkäpä mielenosoittajat lopulta sortuivat liian optimistiseen vallankumousajatteluun tavoitteissaan. Kansannousun vaatimusten toteutuminen olisi lopulta kuitenkin useimmissa maissa tarvinut näiden vaatimusten mukaisen täydellisen hallinnollisen paradigman muutoksen, johon yhteiskuntien eliitit eivät olleet valmiita. Jokaisessa arabivaltiossa erilaiset historialliset, sosiaaliset ja hallinnolliset olosuhteet antoivat kevään tapahtumille oman erityisluonteensa, mutta yhteisen arabialaisen identiteetin syntyminen oli arabikevään hurmokselle välttämätöntä. Osassa maista, kuten kansannousujen alkulähteillä Tunisiassa, saatiin aikaan uudistuksia. Useimmissa maissa arabikevään vaikutukset kuitenkin hiipuivat muutaman vuoden sisällä ja kuihduttivat kokoon protestoijien taistelutahdon. Valitettavasti, esimerkiksi Egyptissä ja Syyriassa uudistukset ovat johtaneet hyvin epävakaisiin oloihin ja sotilaallisiin konfl ikteihin. Arabikevään jäljet näkyvät yhä, mutta hyvin erilaisina kuin kansalaiset olisivat toivoneet. P