Pakko olla vapaa

Vapauteni olla ja tehdä mitä vain saa minut välttelemään valintoja ja uppoutumaan vain syvemmälle japanilaisiin ristikoihin, joita täyttäessä ajantaju häviää. Saan vain olla, eikä minun tarvitse valita mitään, sillä ristikon tekijä on asettanut raamit minulle puolestani.

Nautin haaveilusta. Tulevaisuuteen on mahdollista projisoida toiveita niin elämänsä kuin myös itsensä suhteen. Ajattelen, ettei tulevaa voi ennustaa, sillä aina taaksepäin katsoessani hämmästelen niitä reittejä, joita elämäni on taapertanut. Juurikin tulevaisuuden epävarmuus tarkoittaa mahdollisuutta johonkin, mikä ei vaikuta juuri nyt todennäköiseltä. Tulevaisuudelta voin siis haaveilla jotain, mikä ei ole mahdollista nyt. Olen etuoikeutetussa asemassa siinä mielessä, että tiedän voivani itse valita ja suunnitella elämänpolkuni sekä tehdä omat valintani.

Toisinaan niin pienten kuin suurtenkin valintojen edessä sitä kuitenkin toivoo, että universumi, tai joku muu, tekisi valinnat puolestani. Valintojen valikoima on valtava, samaan tapaan kuin tarjonta Prisman jogurttihyllyllä. En havaitse eroavaisuuksia, plussia tai miinuksia vaihtoehtojen välillä, enkä tiedä, mikä vaihtoehto olisi minulle paras tai mieluisin. Toisinaan viivyttelen valintojen äärellä toivoen, että aika tekisi päätökset puolestani.

yksilökulttuurin voimistuminen ja mahdollisuus irrottautua erilaisista yhteiskunnan rakenteista ja instituutioista, kuten luokasta ja perheestä, merkitsee vapautta luoda itsensä uudestaan. Voi itse valita sen, mitä haluaa olla. Toki ihmisiä kahlitsevat mitä moninaisemmat asiat, ja toiset mahdollisuudet ovat realistisempia kuin toiset. Tulkitsen kuitenkin ihmisen olevan vapaampi kuin aiemmin.

Ajattelen, että vapaus on aikaa ja tilaa tehdä valintoja. Siis sekä mahdollisuuksia valita että esteiden poissaoloa. Vapaus on etuoikeus, joka näyttäytyy tilavampana pelikenttänä, jossa pelinappulani pystyy etenemään minne haluaa, toiveidensa mukaan. Vapaus tarkoittaa myös pakkoa olla vapaa, siis pakkoa päättää ja tehdä valintoja. Vapaus ja pakko valita oma elämänsä.

Vapauspakko tekee meistä oman elämämme suunnittelutoimistoja. Samaan aikaan kun saan valita graduaiheeni itse, minun on myös pakko valita jotain. Olen vältellyt aiheen valintaa yli puoli vuotta odottaen, että aika kertoisi minulle parhaan vaihtoehdon.

Aiheen valitseminen tuntuu määrittelevän akateemista suuntautumistani ja siten myöhempää elämänkulkuani ainakin jossain määrin. Samaan aikaan, kun minua vaivaavat pohdinnat graduaiheesta, näen opiskelutovereideni tuskailevan opintosuunnittelun kanssa. Yliopisto-opinnot vaativat paljon suunnittelua, joka on useilla aloilla tehtävä lähes täysin yksin. Opiskelija on lopulta aika yksin, ja itseohjautuvuus on piirre, jonka arvo huomataan epävarmuuden täyttämässä maailmassa.

Tuntuu, että epävarmuudesta puhutaan usein elämän poikkeustilana, välivaiheena tai etsikkoaikana. Itse ajattelen epävarmuuden olevan tänä päivänä yleisempää kuin varmuuden. Epävarmuuden aiheuttama stressi ja ahdistus saa meidät pyrkimään selkeämpiin aikoihin. Olemme tyytymättömiä omaan vapauteemme.

yksilöllisyys vaatii aloitteellisuutta ja aktiivisuutta, kun on itse tehtävä omat valintansa. Valinnanvapauskaan ei tunnu tyydyttävältä: olisi selvem- pää, jos en voisi valita tai olla mitä tahansa, ja joku vain kertoisi, mitä minun on tehtävä. Tehdessäni valintoja tiedostan liian hyvin sen, että toisinaan valinnat ovat toisiaan poissulkevia. On siis hyväksyttävä, etten voi saada kaikkea. se mitä koen, on minä-väsymystä. Filosofi Byung-Chul Hanin käsite minä-väsymys viittaa lamaantumiseen positiivisen yltäkylläisyyden edessä ja jatkuvaan saavutusten metsästämiseen paitsijäämisen pelossa. Aina paremmat bileet odottavat jossain toisaalla, kiinnostava artikkeli on lukematta ja toiset reissukohteet vain odottavat matkustajaansa.

Jos ihminen ei menesty yhteiskunnan pelilaudalla, johon hän on kahlittuna, yksilöön ja suorituksiin keskittyvä kulttuurimme mahdollistaa sen, että hänen elämän kurjuuden syitä haetaan hänestä itsestään: hänen valinnoistaan, toimistaan, lahjoistaan. Kun luovimme lukuisten mahdollisuuksien keskellä, ja yhteiskunta sanoo meille meidän pystyvän mihin vain ja saavamme mitä vain, voi yksilölle tulla hoppu saavuttaa kaikki ja elämä muuttuu triathloniksi, jossa yksi suoritus seuraa toista.

Toivon usein saavani vain olla ilman aikatauluja, odotuksia ja vaatimuksia. Saavani olla passiivinen ja antaa ajan kuljettaa minua. Uskon tämän tarkoittavan sitä, että kaipaan aikaa. Tunnetta siitä, että on aikaa ja tilaa olla tekemättä mitään, tai tehdä jotain vain hetken mielijohteesta tai inspiraatiosta. Olenkin todennut, että ehkä Muumilaakson kaltaisesta maailmasta voi hakea mallia levollisemmalle elämälle, jossa ei sokeasti vain noudateta itseapuoppaiden, tehokkuusajattelun tai uusliberalismin normeja ja ohjeita, vaan köllöttely, yhteisöllisyys ja nautiskelu ovat toiminnan keskiössä.

Se mitä kaipaan, on me-väsymystä. Hanin teorian me-väsymys viittaa yhteisölliseen väsymykseen, jossa saa levätä ilman lepäämisen tavoitteita. Toisin kuin yksiköihinsä eristävä minä-väsymys, me-väsymyksessä lamaantuminen tai uupumus ei ole yksilön ongelma, vaan yhteiskunnallinen ja yhteinen. Hanin mukaan yhteiskuntaamme kuvaa maksimoinnin kulttuuri, jossa uhkakuvina pelottelevat keskinkertaisuus, tylsyys ja asioista paitsijääminen. Suoritukset ja koke- mukset on maksimoitava, ja kaikesta on saatava irti paras potentiaali. Uusliberalismin, kapitalismin ja yksilökulttuurin ympäröimänä yksilölle uskotellaan hänen pystyvän kehittymään omaksi parhaaksi versiokseen ja pystyvän mihin vain, kunhan hän osaa valita parhaiten häntä hyödyttävät toiminnan muodot. Tämäkään ei ole aivan totta, sillä saadessamme syntyessämme erilaiset pelikortit, jotkin elämänpolut ovat todennäköisempiä kuin toiset. Täten vapaus näyttäisi olevan ainakin jossain määrin näennäistä ja pinnallista, sillä tarkastellessa ihmiselämää lähempää, paljastuu erilaisia tapoja olla kahlittu. En pystykään mihin tahansa. jean-jacques rousseau on kirjoittanut aikanaan, että “ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa.” Siis samaan aikaan kun ihminen on vapaa, hänet on kahlittu yhteiskuntaan, kanssaihmisiin, luontoon ja vapauteensa. Onkin mielestäni lohdullista, että on olemassa edes joitain raameja elämälle, emmekä olekaan täysin valtoimenaan ajelehtevia, toisistaan erillisiä yksikköjä.

Itse ainakin elän mieluummin elämää tässä maailmassa yhdessä muiden kanssa, kuin yksin. Yksilöllisyys voi samaan aikaan olla niin taakka kuin pelastuskin, kun jokaisen on itse valittava se, mihin oman elämän merkityksellisyys perustuu. Kukaan ei kysynyt yksilöltä, haluaako hän olla yksilö.

Esseessä on käytetty seuraavia lähteitä: Han, Byung-Chul: The Burnout Society (2015). Han, Byung-Chul: Psychopolitics: Neoliberalism and New Technologies of Power (2017).

Huotari, Edna: Juuriin ja ikeniin (Nuori Voima 1/2023).

Valkonen, Jarno: Luento: Ilmastonmuutos sosiologisena ilmiönä (2023). Sähköpostiviestit Jarno Valkosen kanssa.