Järjestötoiminnan haasteena nuorten passiivisuus

Nuorten passiivisuus erityisesti koronapandemian jälkeen on noussut uhaksi järjestötoiminnan jatkumiselle. Miksi asiasta pitäisi huolestua, ja mitä hyötyä järjestötoiminnasta on nuorille?

Olemme pyrkineet palaamaan normaaliin arkeen koronapandemian jälkeen, mutta joutuneet huomaamaan, etteivät kaikki asiat palaa välttämättä enää täysin entiselleen. Teknologian kautta saimme välineitä ja toimintatapoja, joiden avulla opiskelu, työskentely ja vapaa-ajan tapaamiset olivat mahdollisia poikkeusajan eristäytymisestä huolimatta. Näiden välineiden käyttöä olemme halunneet jatkaa, mutta sitä enemmän olemme myös halunneet palata jälleen kasvokkain tapahtuvaan kanssakäymiseen.

Pandemia-aika oli erityisen vaikeaa järjestötoiminnalle, koska sitä ei voitu järjestää entiseen tapaan ihmisten eristäytyessä koteihinsa. Järjestötoiminnalla tarkoitetaan tässä tapauksessa järjestöihin ja yhdistyksiin liittyvää toimintaa. Pandemia-aika entisestään kiihdytti sitä ilmiötä, etteivät nuoret löydä mukaan järjestötoimintaan enää samoissa määrin kuin ennen.

Useimmat järjestöt ja yhdistykset ovatkin kriisin partaalla, koska toiminnalle ei löydetä jatkajia. Keski-iän noustessa ja väen harventuessa useimmat järjestöt ja yhdistykset päättävät lakkauttaa toimintansa.

Nuorten saaminen mukaan järjestötoimintaan olisi elintärkeää niin heidän itsensä kuin myös yhteiskunnan kannalta. Henkilökohtaisella tasolla se auttaa nuorta saamaan niitä arvokkaita taitoja, kokemuksia ja suhteita, jotka ovat elämässä ja tulevalla työuralla tärkeitä

Yhteiskunnalle nuorten äänen kuuleminen on välttämätöntä, jotta tulevaisuutta on mahdollista rakentaa heidän ehdoillaan ja näkemyksiään kunnioittaen. Tämä onnistuu nimenomaan parhaiten yhteisöjen voimalla.

”Nuorten äänen kuuluminen on äärimmäisen tärkeää kestävän yhteiskunnan rakentamisessa sekä päätöksenteon että sen kannalta, miten nuoret itse kokevat kuuluvansa osaksi yhteiskuntaa”, asian tärkeyteen yhtyy nuorisoalan kattojärjestö Allianssin nuorten osallisuuden asiantuntija Silja Uusikangas. Hänen mielestään on tärkeää, että erilaisista taustoista tuleville ja eri asioista kiinnostuneille nuorille on olemassa järjestöjen kaltaisia alustoja, joiden kautta heidän äänensä tulee kuulluksi. Nuoria hän ei muutenkaan kutsuisi passiivisiksi, koska nuorten kiinnostus politiikkaan on muun muassa vuoden 2018 Nuorisobarometrin mukaan ennätyksellisen korkealla tasolla barometrin mittaushistoriassa. Hän mainitseekin esimerkkinä Elokapinan kaltaisten, uudella tavalla organisoituneiden liikkeiden ja kansalaisaloitteiden ympärille rakentuvien kampanjoiden puhuttelevan ja motivoivan nuoria toimimaan.

Koronapandemian voidaan siten nähdä iskeneen nuorten aktiivisuuden kannalta huonoon aikaan. Valitettavasti osa nuorista on yhä pandemian jäljiltä jäänyt tarkoituksella, huomaamattaan tai tahtomattaan eristyksiin, jolloin sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on vähentynyt.

Jos opiskelija on jo opintojensa kanssa eristäytynyt mahdollisimman paljon asuntoonsa, on hyvinkin mahdollista, ettei passivoitunut nuori myöskään vietä vapaa-aikaansa sen ulkopuolella. Koronan vaikutuksista nuorten hyvinvointiin ja osallisuuteen on kiinnittänyt huomionsa myös Allianssi.

”Koronapandemia on selvästi vaikuttanut kielteisesti monien nuorten harrastamiseen ja sosiaalisiin suhteisiin, kuten Nuorisotutkimusverkoston tekemän Nuorten hyvinvointia tukeva vapaa-aika ja siihen korona-aikana tulleet säröt -katsauksessa todetaan”, Uusikangas kertoo.

Hänen mukaansa myös jäsenistöltä on tullut viestiä siitä, että pandemia-aikana moni aktiivinen toimija lopetti, eikä sen jälkeen uusia harrastajia tai vapaaehtoisia ole saatu mukaan entiseen tapaan kaikkiin järjestöihin tai harrastusryhmiin.

Koronapandemiaa ei kuitenkaan voida nähdä ainoana syynä muutokselle, koska myös ihmisten elämään ja yhteiskuntaan liittyvät muutokset ovat vaikuttaneet järjestöihin ja yhdistyksiin. Ihmisten elämä on entistä hektisempää, jolloin järjestötoiminta kamppailee nuorten vapaa-ajasta muiden aktiviteettien kanssa. Teknologian kehittyminen ja sosiaalinen media on mahdollistanut suoran ja nopean vai- kuttamisen sekä tarjonnut nuorille mahdollisuuden tuoda oman äänensä esiin. Tämä herättää kysymyksiä perinteisen järjestötoiminnan mahdollisesta vanhanaikaisuudesta tai ainakin sen merkityksen muutoksesta. Taloudellisesti epävarmoina aikoina perinteinen järjestötoiminta voi myös olla liipaisimella, jos se tuo mukanaan lisäkustannuksia.

Uusikankaan mielestä kysymys on moniulotteinen.

”Toisaalta nuoria laajasti koskevat paineet verottavat nuorten aikaa ja jaksamista, mikä on pois vapaa-ajan tekemisestä. Lisäksi korona-aika heikensi sidoksia yhteisöihin, harrastamiseen ja vapaaehtoistoimintaan”.

Paineilla hän tarkoittaa koulutusjärjestelmän ja työmarkkinoiden muutoksia, jotka ovat tehneet koulutus- ja ammattivalinnasta monimutkaisempaa.

”Koulujärjestelmä ei saisi uuvuttaa nuoria, vaan nuorilla täytyy olla mahdollisuus muuttaa mieltään, kokeilla ja etsiä itseään. Tämä jättäisi aikaa ja energiaa myös vapaa-ajan aktiivisuudelle, kuten järjestö- ja vapaaehtoistoimintaan osallistumiselle.”

Uusikangas myös muistuttaa sosiaalisen median merkityksen kasvamisesta yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Hän ei näe niiden korvaavan perinteisiä järjestöjä, vaan niiden rinnalle on tullut uudenlaisia ja usein alhaalta ylöspäin organisoituneita toiminnan ja osallistumisen tapoja.

Yksi haaste järjestötoiminnalle on myös nuorten muuttoliike. Edes korkeakoulukaupungeissa nuorten osallistuminen järjestötoimintaan ei ole aina kiveen hakattua, koska opiskelun ja työn perässä muutetaan entistä enemmän. Tällöin syvempien ja pitempiaikaisten siteiden luominen opiskelupaikkakuntaan voi jäädä vähäisemmäksi, koska ne katkeaisivat takaisin kotipaikkakunnalle muuttamisen myötä joka tapauksessa.

Mutta eikö esimerkiksi valtakunnallinen järjestötoiminta toimisi nuorille apukeinona hankkia niitä suhteita ja verkostoja, jotka helpottavat asettumista uudelle asuinpaikkakunnalle?

Korkeakoulussa opiskelevilla nuorilla on kuitenkin jonkinlainen mielikuva ja tietoisuus järjestötoiminnasta, koska opintojen ohessa opiskelijoiden etu- ja ainejärjestöt tulevat tutuiksi. Opiskeluajan tulisi olla hektisen suorittamisen sijaan myös yhteisöllisyyden aikaa, jolloin nuorten tulisi olla aktiivisia ja tuoda omia näkemyksiään laajalti esille. Järjestötoiminta tulisi nähdä harrastuksien tapaan väylänä irtautua rauhoittumaan hektisestä elämäntahdista ja raskaasta opiskelusta itselleen tärkeiden asioiden äärelle. Nuorilla tulisi olla rohkeutta astua oman opiskelijayhteisön ulkopuolelle niihin oman alan yhteisöihin, joissa on mahdollista tutustua vanhemman sukupolven aktiiveihin ja toimijoihin, joilla on annettavanaan tärkeää tietoa ja kokemusta.

Valitettavasti yliopiston piirissä toimivat yhdistykset kärsivät myös toimijoiden puutteesta, vaikka opiskelijoiden ajattelisi hakeutuvan niiden toimintaan mukaan.

Yksi hyvä esimerkkitapaus on Pohjoinen Filosofiyhdistys Agon, jonka yli 20 vuotta kestänyt taival päättyy tänä vuonna aktiivien puutteeseen. Lakkauttamisen myötä yliopistomme menettää yh distyksen, jonka parissa filosofian opiskelijoilla on ollut mahdollisuus kokoontua ja käydä keskustelua filosofiasta kurssien ja luentojen ulkopuolella. Yhdistyksen oma tiede- ja kulttuurilehti, joka tarjosi tieteellisen julkaisun lisäksi alustan opiskelijoiden omille kirjoituksille, lopetettiin jo kaksi vuotta sitten.

Tällaisen yhdistyksen tien päättyminen on merkittävä menetys meidän yliopistoyhteisöllemme, koska lakkautetun yhdistyksen toiminnan uudelleen käynnistäminen on useimmissa tapauksessa liki mahdotonta. Sellainen vaatii huomattavasti paljon enemmän energiaa kuin mitä jo pyörivän yhdistyksen jatkaminen, puhumattakaan siitä, millainen menetys se on, kun vanhempien tekijöiden ja sukupolvien tietotaito katoaa eikä saavuta enää uusia tekijöitä.

Milloin filosofia elää?

filosofiyhdistys agon ry:n taival on tullut päätökseensä. Yhdistyksen viimeisinä vuosina uusia aktiiveja ei enää saatu, vaikka yhdistystoimintaa yritettiin muun muassa internetissä ja yliopiston filosofian luennoilla mainostaakin. Viimeisimmät aktiivit ovat muuttaneet muualle Rovaniemeltä tai vaikka siellä asuisivatkin, on heillä elämässään muita asioita siinä määrin, että on järkevintä ollut lopettaa yhdistysaktiivina toimiminen. Agonin lopettaminen on harmillista sikäli, että aivan viime hetkiin saakka saimme lehteemme säännöllisesti meille julkaisutarjouksia, eikä niitä tarvinnut oikeastaan enää itse etsiä. Lisäksi oli ilahduttavaa kuulla joidenkin kutsuvan meitä tasokkaaksi julkaisuksi. Lehden lisäksi Agon pyrki järjestämään myös tilaisuuksia. Esteinä näissä oli rahoituksen ja aktiivien puute. On syytä pohtia, että kiinnostaako ihmisiä enää liittyä yhteen mielenkiintoisena pitämänsä asian äärelle. Koronalla lienee ollut vaikutuksensa. Taannoin Ylellä opiskelija kertoi näkevänsä Rovaniemen eräänlaisena siirtokuntana. Onko niin, että Rovaniemeä ei nähdä paikkana, johon rakentaa jotain pysyvää ja arvokasta? Joitakin vuosia sitten myös Lapin yhteiskuntatieteilijät ry lopetti toimintansa. Itselleni tämä näyttäytyy siten, että Rovaniemellä ei ole pitovoimaa hengenelämän kasvattamiselle.

laajemmassa mittakaavassa tämä on ehkä eräs esimerkki siitä liberalistisesta ajankuvasta, josta mm. Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen ovat kertoneet teoksessaan "Mikä liberalismia vaivaa?": olemme menettäneet kykymme kollektiiviseen toimintaan, jossa teemme omaehtoisesti meille itsellemme tärkeitä asioita. Sen sijaan toimimme aina seuraavaa siirtoa ja vaihtoehtoiskustannuksia miettien, kasaamme yksilöllisiä pääomia ja viilaamme milloin mitäkin profiilejamme. Tällöin merkitys dekoodautuu ja filosofoinnin sijaan riittää pelkkä merkitsin filosofoinnista, olkoon se sitten opintopistesuoritus, julkaisu tai maininta siitä, että henkilö hallitsee nyt kriittisen ajattelun. Raa'an ja epävalmiin filosofian sijaan oleellista saattaa olla silkka filosofian estetiikka ja performanssi. Miksi ihmeessä liittyä yhdistykseen tai tehdä mitään filosofian eteen, jos siitä ei saa mitään erillishyötyä?

vaikka agonilaiset ovat hajaantuneet, ei ole syytä olettaa filosofian kuolleen. Ehkä on hyvä laittaa tähän, mitä Agonin julkaisussa 2/2010 kuvataan filosofian ytimestä Matti Juntusen sanomana: Matin filosofoinnissa puhuttu sana oli keskeinen elementti. Lauri Mehtosen mukaan ”Juntunen katsoi, että keskustelulle ei ole loppua vaikka elämällä onkin. Vaikka keskustelu jatkui kuinka myöhään tahansa, hän oli aina kahdeksalta aamulla jatkamassa työtään. Se oli hänen mielestään filosofian ydin.” Koska itse olen henkilö, joka ei aina jaksa keskustelun sosiaalista raskautta, niin lisäisin, että ainakin itselleni hiljentyminen kuuntelemaan luentoa jossakin fyysisessä tilassa on ollut oleellinen osa filosofian opiskelua. Toivottavasti jatkossakin opiskelijat menevät luentosaleihin paikalle ja läsnäololuentoja järjestettäisiin.

Aki Kolu Entinen Agon-lehden päätoimittaja ja Agon ry:n puheenjohtaja