säksi tarvitaan nykyisen elämänmuodon analyysia. Epävarma, pätkittäinen ja toisten armon varassa eletty elämä on nimittäin sekä yliopiston muutosta tärkeämpi teema että seurausta samasta talouden ja yhteiskunnan muutoksesta, joka on tuottanut myös Suomen yliopistot viime vuosina myllertäneet uudistukset. Oman elämän analyysi – yliopistoineen ja pätkätöineen – mahdollistaa konkreettisten kokemusten ottamisen toiminnan lähtökohdaksi. Loputon ideaaleista (sivistys, vapaus, totuus) puhuminen taas vie keskustelua helposti vanhoihin vastakkainasetteluihin ja ankkuroi toiminnan valmiiksi tehtyihin malleihin.
MINNE MENET OPISKELIJA?
TYÖVÄEN SIVISTYS Yleensä sivistyspuheen kritiikki on jäänyt opiskelija-
aktivisteilta tähän. Kritiikin ongelma onkin sen jääminen pelkäksi kritiikiksi. Työläistutkimus-viittauksista huolimatta uusi vasemmisto ei ole tarjonnut tarpeeksi selkeää vaihtoehtoa sivistyspuheelle, joka pöhöttyneisyydestään ja porvarillisuudestaan huolimatta on vedonnut moniin. Opiskelijatoiminnan pamfletin julkaisua seuranneessa keskustelussa ehdotettiin eliitin sivistystä puolustavan puheen tilalle uuden työväen sivistysliikettä. Kansansivistyksellähän on pitkä perinne. Työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa sekä nostattamaan luokkatietoisuutta samalla, kun sivistysprojektin viimekätinen tavoite on ollut kaikista luokista eroon pääseminen ja sen mahdollistaminen, että sivistynyt ihminen ei ole enää sidottu pakon uhalla tehtävään palkkatyöhön. Sivistys on työväenliikkeen sisällä koettu vapauttavaksi ja demokraattiseksi voimaksi. Satojen vuosien ajan työläiset ovat levittäneet tietoa opintopiirien, avoimien luentojen, julkisten keskustelujen, osuuskuntien, sivistysliittojen, lehtien, kirjojen ja myöhemmin radion, tv:n ja internetin avulla. Kun työväenliike 1800-luvulla aloitti kansansivistysprojektinsa, sivistys oli eliitin etuoikeus. Koulutuksen salliminen vain porvaristolle suojeli luokkayhteiskunnan työnjakoa. Työväen omat sivistysprojektit sekä vaatimukset avoimesta koulutuksesta antoivat työkaluja, jotka mahdollistivat luokkajaon murtamisen ja pakkotyöstä pakenemisen. Tasavertaisesti tuotetun ja jaetun tiedon funktio on samankaltainen nykyajan tietotyöläisille, vaikka kapinalliset kansankynttilät loistavat nyt työväentalojen sijaan nettifoorumeilla, sähköpostilistoilla, blogeissa ja muussa sosiaalisessa mediassa, autonomisissa sosiaalikeskuksissa ja yliopiston tiloissa luvatta järjestetyissä autonomisissa opintopiireissä, unohtamatta tietenkään kuuluisia lähiöbaareja. Uuden työväen sivistys on vaihtoehto porvarilliselle sivistysyliopistopuheelle, kunhan ymmärretään, että nykyään duunareihin kuuluu myös koulutettu massaälymystö ja että – Verkkolehti Megafonin erään pääkirjoituksen sanoin – kyse ei liene rahvaan sivistämisestä, vaan sivistyksen rahvaanomaistumisesta. Tietotyöläiset ovat muuttumassa luokaksi, joka tekee tuotantovälineistään sekä keskinäisen ilonpidon että vihollisen harmistuksen välineitä. Kyse on työväen sivistysliikkeen syntymisestä avointen informaatioteknologioiden ja copy leftin puitteissa, mutta myös tiedontuotannon ja -jakamisen antagonistisuutta koskevan kysymyksenasettelun vahvistumisesta. Sivistyksen käsite on kaapattava uuden tietotyöväen käyttöön. Sitten vain rakentamaan yhteistä yliopistoa alhaalta käsin: työväen sivistysliike on ajankohtaisempi kuin koskaan.
JUKKA RUOKANEN
K
ampukselta kuuluu kummia! Mitään kun ei kuulu! Jossain hieman supistaan. Toisaalla kahisee kuiske. Pari parkaisuakin hiljaisuuteen hukkuu, mutta taistoon kutsu kai ei kukaan. ”Minne menet, opiskelija?” - sitä vähät äänet toistaa. Muinaisella kuusikymmentäluvulla opiskelijat olivat järjestäytyneitä ja ajoivat omaa etuaan, näin olen kuullut puhuttavan. Nyt tuo tarina menneisyydestä on jo lähes käsittämätön. Mikä oli tuo yksi ja moni, joka iski kuin käärme? Kulkiessain seassa opiskelijoiden, vertaisten, en kuule kutsua, en tunne voimaa. Kuka sinä olet joka vierelläni käy? Mieli apeana pelkään, että ”opiskelija” onnistuu nyttemmin kuvaamaan vain kantajansa kylmän kohtalon köyhyysloukun tiellä. Ei se kerro joukosta, yhteisöstä, meistä. Opiskelija, olet yksin, jollet yksinäinen. Akateeminen vapaus ja opiskelijan itsenäisyys kuvastavat tänä päivänä sitä asetelmaa, jossa jokainen opiskelija on oman onnensa seppä - kilpailija, jonka päämäärä on menestyä hinnalla millä hyvänsä. Ja mehän kilpailemme, ja teemme sen toisiamme vastaan. Se on karu totuus. Yliopistossa vallitsee hajoita ja hallitse- politiikka tarkoituksella tai tarkoituksetta. Sen myötä vertaisten älyllinen tuki opiskelijalle puuttuu. Opiskelijat eivät voi yliopiston puitteissa olla hedelmällisessä keskusteluyhteydessä, koska
oma oppi ja ymmärrys on pääomaa, joka on kateellisilta vertaisilta suojattava. Emme kuitenkaan tätä havaitse, koska ylhäältä annetut yhä kiristyvät vaatimukset nopeudesta ja tehokkuudesta täyttävät päämme. Sisäistetty vaatimuslista piiskaa meitä tauotta eteenpäin. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Ei kai ole ihme, jos tällaisessa ilmapiirissä varjelemme saavuttamaamme mustasukkaiseksi. Paradoksaalisesti emme ole silti riittävän itsekkäitä. Näin, koska emme artikuloi, sitä mikä meille on parhaaksi. Emme tee sitä, koska meillä ei ole aikaa pysähtyä miettimään toimintamme mielekkyyttä. Kuitenkin, jos emme pysähdy ja puhu ääneen, emme voi tietää, mitä toivomme - sinä, minä, me. Näin ollen parahin opiskelija, olet edelleen yksin. Opiskelijakortti ei vielä luo yhteenkuuluvuutta. Yhteiset intressit sen sijaan voivat sitä synnyttää. Mutta niin kauan, kun emme pysähdy, emme puhu, emmekä kuule, niin kauan emme tunne omaa etuamme, emme kerro sitä muille. Kuinka pitkälle on mentävä? Kuinka paljosta luovuttava, jotta näemme tuon niityn vihreän. Niityn, jolla mielettömät lampaat käyskentelevät, lihovat vuosia viisi tai enemmän, ja lopulta huoletta teuraaksi joutavat.
KAMPPAILEVA OPISKELIJA • 23