Mietteitä kauniimmin ja kestävämmin rakennetusta kaupungista

Kuvataiteessa pätee eräs sääntö, jonka rikkomista tulisi välttää viimeiseen asti. Tämä sääntö on:”VANGITSE KATSE!”Laadukas teos ei päästäkatsetta herpaantumaan itsestään, vaan sen tehtävänä on ohjata tarkastelijan silmää kiintopisteestä toiseen. Periaatteiltaan samalla tavoin toimii arkkitehtuuri. Harmonisuus, ajattomuus, kiehtovat yksityiskohdat ja ornamentit vangitsevat katseen kerta toisensa perään ja kestävä rakennustaide nauttii ihailusta sukupolvesta toiseen. Roomalainen Vitruvius kiteytti jo yli 2000 vuotta sitten kauneuden, kestävyyden ja käyttökelpoisuuden olevan kolme arkkitehtuuria kannattelevaa pylvästä. Nuo arkkitehtuurin perushyveet ovat tänään aivan yhtä relevantteja kuin Vitruviuksen päivinä. Kauneus on pitkälti objektiivista, koska se perustuu matematiikkaan, symmetriaan ja massojen tasapainoon. Kun arvotamme tietynlaisia rakennuksia silmäämme miellyttäviksi, kyse ei ole sattumasta. Noiden rakennelmien esteettisyys perustuu kultaiseen leikkaukseen, monimuotoisiinkaariin,spiraaleihin,fraktaaleihin jaluonnon jäljittelyyn.”Kauneus on katsojan silmissä” on älyllisesti laiska ja flegmaattinen hokema, joka ei toistelustaan huolimatta pidä paikkaansa.

Kaupunkien mainoskuvissa pääsevät usein prameilemaan kaupungin parhaat puolet: historialliset ja arkkitehtonisesti näyttävät rakennukset, vehmaat puistot ja erinäiset heijastumat paikan ainutlaatuisesta hengestä. Kaupungeista halutaan mainoksissa luoda turisteille ja muuttajille miellyttävä ja viihtyisä mielikuva, vaikka luvattu idylli jäisikin kokonaiskuvassa kääpiön mittoihin. Joensuun tapauksessa kiiltokuviin päätyisivät luultavasti Eliel Saarisen piirtämä kaupungintalo ja Taitokorttelin ympäristö. Kaupungissamme

Rantatien puolella on säilynyt ilmeeltään rikasta puutalokantaa, joka kertoo omaa tarinaansa kaupungin vaiheista. Joen kaupungin halki virtaa upea Pielisjoki, jonka varrelle näyttävä puurakentaminen sopii erinomaisesti, onhan Joensuu Euroopan metsäpääkaupunki. Valitettavasti todellisuus ei ole näin ruusuinen, sillä pelkkä vilkaisu joen toiselle puolelle saa mielen apeutumaan ja kouran kipristymään nyrkkiin. Tarkoitan Penttilänrannalle viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyneitä uudisrakennuksia, jotka ovat koko joukko steriilejä, persoonattomia ja kuolettavan tylsiä. Joka kerta tuon spastisen leikkikentän nähdessäni tunnen Penttilän sahan palavan uudelleen. Käytän kullanarvoisen tilaisuuden hyväkseni ja sanon tässä yhteydessä suorat sanat maakunnan rumimmasta rakennuksesta. Penttilänrannalla kaoottisena levittäytyvä, tylsämielisyyden vyyhti näet huipentuu kaupungin korkeimman rakennuksen titteliä kantavaan ”Lighthouse Joensuuhun”, joka törröttää kliinisen tympeyden yllä kuin pakkasen purema keskisormi. Todella, tuohon puhkottuun maitopurkkiin kulminoituu koko modernin kaupunkirakentamisen alennustila: kauttaaltaan hengetöntä ja massiivista monotonisuutta, muodon rikkonaisuutta, mielipuolisen summittaistaikkunoidensijoittelua,sekäpisteenä iin päälle huonoa makua ilmentävä tökerö, englanninkielinen nimi. Jotta kurja monstrumi ei jäisi ansioissaan puolitiehen, syttyy pimeällä rakennuksen kylkeen pienten lamppujen muodostama kuvio! Vallattoman kekseliästä ja rohkeaa, kuten kaupungin liikenneympyröihin kärrätyt romuläjät! Valoihin palatakseni, minusta ne näyttävät kasvukeskuspöhinöiden geneerisille lopputuotteille ominaisesti halvalta ja infantiililta temppuilulta. Sellaiselta silmänkääntöpeliltä, jolla pyritään epätoivoisesti herättelemään kuolleelle seinälle eloa lapsellisella valoshow´lla. Itse ehdottaisin rötiskön ilmeen kohentamiseksi käytettävän reilua dynamiittilatinkia… Kaupunkinäkymä paranisi kerrasta!

Penttilän neuvostodystopiassa piisaa synkkyyttä vähintäänkin viikon tarpeiksi, mutta pelkäänpä, että juttu tulee sukeltamaan vieläkin tummempiin syövereihin. Syy synkkyyteen on yksinkertaisesti siinä, että Suomen vallitseva kaupunkirakentaminen on luokattoman kehnoa. Asianlaita on ollut tällainen vieläpä vuosikymmeniä, paratkoon. Suomea on aina 60-luvulta lähtien harmaannutettu Hangosta Utsjoelle rumilla betonisilla elementtilaatikoilla ja peltihalleilla, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Kaupunkiympäristön ankeus on jalostunut niin pitkälle, että äkkinäinen sekoittaa konserttitalon varastohalliin ja autonomian aikainen keisarillinen käymälä on komeampi kuin tasavallan presidentin virka-asunto. En hyvällä tahdollakaan keksi myönteisiä sanoja hehkutetuille Triploille, Joensuun majakoille, tai Kiasmoille, vaikka renderöinneissä ne kuinka kylpisivät lempeässä valossa. Paskasta ei tehdä konvehtia. Aivan kuin ei vahingossakaan haluttaisi rakennuksen joko näyttävän miltään, tai sitten sen on oltava henkistä pahoinvointia kiljuva huutomerkki. Miten me vauraat ja tehokkuudella kyllästetyt modernit ihmiset olemme erkaantuneet niin kauas luonnollisesta kauneuskäsityksestä?

Keskeinen syy ympäröivään ankeuteen on äärimmilleen viety rationaalinen materialismi ja taiteen uudelleen määrittely pelkäksi itseilmaisuksi. Ongelma ulottaa lonkeronsa myös kvartaaleja kyttäävien teknokraattien pyörittämään kulutuskulttuuriimme. Meillä on laiskoilla dopamiinisuihkuilla turrutettu, nihilistisen viemäriviihteen esityhmentämä flegmaattinen kuluttajatokka, joka ei vaadi parempaa, sekä rakentamisen portinvartijoina hääräävä, kroonista näköalattomuutta poteva, ainaisen kiireen ahdistama virkamieslauma. Rumaa rakentamista perustellaan aina kustannussäästöillä, väittämällä kauniimman rakentamisen tulevan liian kalliiksi. Todellisuudessa modernististen laatikoiden rakentaminen on vähintäänkin yhtä kallista, koska niillä on suhteellisen lyhyt elinkaari, ankeat kaupunkiympäristöt ruokkivat tutkimusten mukaan sosiaalisia ongelmia ja usein laatikkorakennuksissakin käytetään kalliita materiaaleja. Miettikääpä vain Finlandia-taloa. On syytä muistaa, että esimerkiksi jugend-arkkitehtuurissa hyödynnettiin paljon teollista tuotantoa käsityön lisäksi. Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että tämä kaikkialle puskettu pakkomodernismi perustuu suurelti sumutukseen, sekä rakennusteollisuuden ja sijoittajien haluttomuuteen muuttaa käytäntöjään, koska ne pelkäävät voittojensa pienenemistä. Tällöin he mieluummin käpertyvät itsekkääseen kyvyttömyyteensä.

Tietämätön saattaisi erehtyä kuvittelemaan, että Suomen kaltaisessa korkean koulutuksen ja keskimääräisesti vauraan väestön maassa olisi ymmärrettyasumisviihtyvyyteenjamatkailuun vaikuttavat perustekijät, mutta sellaiset harhaluulot johtaisivat vain katkeriin pettymyksiin. Suomalainen on nimittäin käytännön ihminen sanan ahtaimmassa merkityksessä. Sivistyksellisesti Suomi on aina ollut pimeä pussinpohja, jossa arvostetaan vain välttämätöntä ja jossa tyydytys löydetään kärsimyksestä. Täällä likaisenharmaat sementtitornit liukenevat saumattomasti ilottomaan räntäsateeseen, kyseisten tönöjen asukkien sinnitellessä päivästä toiseen mikropitsalla ja masennuslääkkeillä. Arkipäiväistä tragediaa suomalaisittain. Rakennusfirmat, kaavoittajat ja arkkitehdit myyvät vain vaihtoehdottomuutta. Täällä on iloisesti hirttäydytty kaikkien palikkamielisten suurgurun, Alvar Aallon, liturgiaksi muodostuneeseen käsitykseen”oman aikansanäköisenrakentamisesta.” Tämä kliseeksi asti toitotettu mantra näyttää käytännössä tarkoittavan 70luvun teollisten elementtipytinkien monistamista hamaan ikuisuuteen pienillä variaatioilla ja kaavoituksittain vaihtelevilla kerrosvaatimuksilla. Kaikki tästä poikkeava on ylimielisen ja modernistisen dogmin nimiin vannovan arkkitehtikunnan mukaan kitschiä, historian väärentämistä ja rahvasta nuoleskelevaa populismia. Ja kirsikanmarjat! Karmea kertakäyttörakentaminen toi mukanaan homeongelmia, törkeää lähiluonnon tuhoamista, posketonta haaskausta ja ongelmalähiöitä. Sen minkä piti olla modernia ja suureellista, olikin sutta ja sekundaa. Kaikki tämä hölmö rahan ja muodin perässä kirmaaminen tuntuisi ehkä vähemmän kouraisevalta, ellei näkisi tyhjäpäiden keräävän tragedian hedelmiä.

(Jatkuu seuraavassa numerossa…)

Otso Pitkänen

Lähteet:

Hietala, Eero 2009. Ruma Suomi. Yle Areena. Rappoport Paul 2015. Brutalism – A Spiritual, Intellectual and Moral Deformity. Heritage 21. Vitruvius 2022. Arkkitehtuurista. Suomentaneet Panu Hyppönen, Lauri Ockenström & Aulikki Vuola, alkuteos De architectura libri decem (n. 30–20 eaa.). Gaudeamus.