KolmepäivääVekarajärvellä…

Tuntemattomansotilaanvuoden2017sovitus on toistaiseksi uusin elokuvasovitus Väinö Linnan klassikkoromaanista. Tuntematon sotilas ja jokainen sen vuorosana ovatkin tehneet jälkensä Suomalaiseen ymmärrykseen toisesta maailmansodasta, jokaiseen Itsenäisyyspäivään, sekä moniin nettikeskusteluihin. Sen vuoksi katsoisin, että kertomus siitä, millaista oli olla avustajana kyseisen elokuvan kuvauksissa, voisi mahdollisesti olla ihmisten mielenkiinnoksi, ja elokuvateemaan istuva.

En muista tarkalleen, milloin kuulin avustajan rooleista. Kaverini oli löytänyt sen jostain, saattoi olla iltalehdestä, että kyseiseen elokuvaan haettiin avustajia. Olin heti innostunut siitä, ja laitoimme heti hakemukset. Iloksemme, hakemuksemme hyväksyttiin, ja pääsimme elokuvan avustajiksi. Kuvaukset tapahtuivat kesällä 2016. Olin itse 17-vuotias, ja kaverini 18. Kuvauspaikaksi oli annettu Vekarajärven harjoittelualue.

Matka kuvauspaikalle oli pitkä. Oli kesäkeli, ja auto oli kuuma. Saavuttuamme perille olimme vieraalla paikalla. Omakin inttini olisi vielä vuosien päässä, ja alue oli varsin vieras. Jätimme hyvästit Isälle, ja meidät ohjattiin alueelle. Meitä oli ohjeistettu ottamaan leiriytymisvälineet mukaan,jayöpyminentapahtuikin suhteellisen mukavassa polyesteriteltassa.

Ensimmäinen kuvauspäivä oli kiinnostava kokemus. Saimme aamupalan, ja sitten menimme puvustettaviksi. Vaatteet mitä saimme, olivat varsin kuluneita. Kesäpusero oli ehkä koon liian pieni, ja kenttäpullossa oli iso reikä pohjassa (Toisaalta eipä siitä olisi kyllä varmaan tullut joutuakaan, vaikka ehjä olisi ollut). Villaiset sarkahousut vaikuttivat outoilta vaatteilta kesähelteille, mutta paljastuivatkin myöhemmin varsin toimiviksi. Varusta korosti vielä lopuksi teräskypärä.

Kuvausmaasto oli kiinnostavaa aluetta. Kuvasimme useita erilaisia kohtauksia, mutta eniten mieleen jäivät vanhan rajan ylitys, suon ylitys (Hakkaa päälle) ja hevoskärryjen kanssa toimiminen. Suon ylitys oli raskas päivä. Rämmimme kiväärien kanssa suon yli koko päivän, ja lämpötila oli pahinta kesähellettä. Joku kuulemma sai lämpöhalvauksen siellä. Vesihuolto ei valitettavasti myöskään kyennyt pysymään perässä, ja kanisterit olivat tyhjinä tuntikausia. Sarkahousut osoittivat itsensä varsin mukaviksi suomaastossa, jossa ne kosteina antoivat jonkinlaista viilennystä, kuin makailimme tuntikausia suolla otosten välillä. Pääsimme välillä lähelle konekivääreitäkin. Venäläisten kevyempiä puuvillaunivormuja tuli kateeksi helteessä. Vanhana rajana taas puolestaan toimi Voimalinjalle hakattu aukea, jota ylitimme uudelleen ja uudelleen. Hevoskärryjen ja räjähdetehosteiden näkeminen käytännössä oli kiinnostavaa, ja tykistöiskua simuloinut räjähde teki melkoisen vaikutuksen. Ruokailu paikan päällä hoitui hyvin, ja kyyditys kuvauspaikkojen ja majoituspaikkojen välillä tapahtui nostalgisilla (Ja ilmastoimattomilla) 1980luvun busseilla.

Saimme myös pientä koulutusta paikan päällä. Meitä koulutettiin aikakauden aseenkäsittelytaidoissa. Lisäksi meitä ohjeistettiin, kuinka kuuluu toimia ilma- tai tykistöiskun tullessa, ja kaikenlaista muuta pientä. Meillä oli paljon kuvaushenkilöstöä ohjeistamassa, jakuvaukset, lukuun ottamattatätälämpöhal- vausta, sujuivat meidän päivinä hyvin. Ilmeisesti jossain muussa kohtia eräs hevosmiehistä oli kuitenkin valitettavasti saanut surmansa kuvauksissa.

Ihmiset kuvauksissa olivat varsin mukavaa porukkaa. 17-vuotiaana oli itse kaverini kanssa selvästi nuorimmasta päästä avustajista. Näin jälkeenpäin katsottuna, kokemus oli jossain määrin lähellä inttiä, paljon odottelua, ja sitten äkkinäisesti toimintaa. Lähtiessämme, tavallaan olisimme halunneet jäädä ehkä vielä pidemmäksi aikaa, tavallaan olimme jo tyytyväisiä päästä metsästä.

Sanoisin, että kokemus oli minusta varsin positiivinen. Seuraava tuntemattoman sotilaan versio kuvataan kuitenkin, mikäli aikaisemmista voi päätellä, 2040-luvulla. Juurikin sopivasti sodan 100-vuotisjuhliin, joten oli mukavaa päästä osallistumaan tähän versioon alle 40- vuotiaana. Tietenkään itseäni en kuitenkaan löytänyt valmiista versiosta, joka sinänsä vähän harmittaa, mutta sanosin silti, että se oli vaivan arvoinen kokemus.