Pääkirjoitus

Gabriel Korhonen päätoimittaja

P äädyin tänä syksynä Transilvaniaan täysin lehden toimituksesta irrallisista syistä, mutta eräänä iltana Sibiussa heräsin toteamaan, että kyseessä oli sittenkin työmatka. Pohdittuani viikon verran hitaissa junissa ekstaasia musiikillisten kokemusten yhteydessä löysin itseni äkisti etnografisesta kenttätyöstä. Ilmaisen festivaalin ensimmäinen esiintyjä räjäytti tajuntani ja teki äänestä minulle selkeän kehollisen kokemuksen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan (edellinen yhtä vahva ääni-kehoyhteys syntyi, kun kohtasin metsässä käyskentelevän joutsenen, jonka huuto sai minut säikähtämään). Domino-nimisen paikallisen yhtyeen musiikissa yhdistyivät cimbalomin, trișcă-huilun ja särökitaran äänet tavalla, jota en osannut odottaa. Cimbalomin soittaessa riffejä tai rytmisiä ostinatoja soi trișcă muun musiikillisen massan yläpuolella puhtaana ja pysäyttämättömänä. Turbofolkin, skan ja hard rockin estetiikasta vaikuttunut yhtye soi täydellisenä tuona iltana, mutta jälkikäteen saman kokemuksen saaminen levyjä kuuntelemalla ei ole minulta onnistunut. Itse musiikkia minun on helppo analysoida, mutta räjähtävästä tunteesta on vaikeampi kirjoittaa.

Ei ihme, että musiikilla on eri kulttuureissa, ajoissa ja paikoissa ollut rituaalisia tarkoituksia. Käsittämättömien ja saavuttamattomissa olevien asioiden lähestymiseen musiikin tekstitön substanssi tarjoaa tehokkaan, tunnepohjaisen algoritmin, jonka avulla voi jäsentää ja tulkita mystistä tietoa. Ekstaasiin pääsy musiikin avulla tuo kuulijalle mahdollisuuden nähdä itsensä ja ympäristönsä uudessa valossa todellisuuteen palatessaan. Ehkä juuri siksi musiikki on usein tärkeä keino

käsitellä surua. Se auttaa etääntymään rationaalisesta mielestä ja toisaalta lähentymään tunteellisen tajun kanssa.

Lehden ensimmäisenä tekstinä on Pauli Raitakarin kirjoittama opas kehollisten kuuntelukokemusten sanallistamiseksi. Sen jälkeen saamme lukea Lumi Mannermaan esseen musiikin soittamisen ja ekstaasin suhteista. Sitä seuraa Ville Aamuruskon raportti eräästä musiikkitieteellisestä ihmiskokeesta. Maiju Talvisto taas kirjoitti kaikille artistituotannosta kiinnostuneille hyödyllisen oppaan työn sisällöstä.

Kai Lassfolkin poismeno on tuonut suuren surun koko musiikkitieteen oppiaineeseen. Häntä muistetaan tämän numeron lopussa oppilaiden, alumnien ja kollegoiden muistoteksteillä. Jäämme kaipaamaan uskollista lukijaa ja rakasta opettajaa raskain sydämin.

Tämä kolmas numero on aikataullisten haasteiden vuoksi vuoden viimeinen. Synkoopin toimituskunta toivottaa mukavaa loppuvuotta!