Muinaisia ääniä etsimässä Uudellamaalla

TEKSTI : Vilja Haapala, Melis Hakkarainen, Hanna Hausalo, Eeva Kesäniemi, Perttu Kesäniemi, Lumi Mannermaa, Alex Raitanen, Jonne Seppänen, Joanna Similä, Viljami Valldén & Riitta Rainio

Mitä arkeoakustiikka on ja kuinka eksyimme sen pariin

Arkeoakustiikka on monitieteinen tutkimusala, joka tutkii menneisyyden äänimaailmaa, sen erilaisten tilojen akustiikkaa. Suomessa tutkimus on keskittynyt esihistoriallisten kalliomaalausten rituaalikäytössä olleiden pyhien paikkojen

– äänimaiseman, kaiun ja akustisten ominaisuuksien tutkimukseen.

Helsingin yliopistossa on käynnissä

2013 alkanut tutkimusprojekti Acoustics of Sacred Sites (Pyhien paikkojen akustiikka). Projektissa on mukana tutkijoita musiikkitieteestä, arkeologiasta ja kognitiotieteestä Helsingin yliopistosta ja arkeologian alalta myös Oulun yliopistosta. Alun perin kimmoke kalliomaalausten akustiikan tutkimukseen tuli ranskalaisen Iégor Reznikoffin 1995 julkaistusta artikkelista, jossa hän esitti, että

Suomen kalliomaalauspaikoilla on erityinen kaiku. Reznikoffin kalliomaalauksia koskevissa tutkimuksissa on ollut ongelmana, että havainnot ovat pelkästään kuulonvaraisia, eivätkä siten mitattavissa ja verrattavissa. Siksi nyt käynnissä olevassa tutkimuksessa onkin ollut tärkeänä osa-alueena soveltuvien mittausmenetelmien, laitteiston ja laskennallisten analyysimenetelmien kehittäminen. Tässä työssä hyvin keskeinen rooli on ollut Helsingin yliopiston syksyllä 2021 menehtyneellä yliopistolehtorilla, Kai Lassfolkilla (Lassfolk & Rainio 2019; 2020; Rainio & Shpinitskaya 2022).

Suomen kalliomaalauksilla tähän mennessä tehdyissä mittauksissa on havaittu, että pyhien paikkojen kallioseinämät heijastavat ääntä tehokkaasti (Rainio et al. 2014; 2017a; 2017b; Rainio & Shpinitskaya 2020; Shpinitskaya & Rainio 2021). Ne toistavat annetun herätteen varsin tarkasti äänen taajuusalueen, keston ja voimakkuudenkin osalta ja synnyttävät muuta ympäristöä voimakkaamman kaiun. Lisäksi mittaukset osoittavat, että kaiku heijastuu usein suoraan kallioon maalatuista kuvista. Tämä aiheuttaa kiinnostavan psykoakustisen ilmiön, aivan kuin kallioon maalatut kuvat puhuisivat tai vastaisivat. Tutkimusten perusteella on päätelty äänen ja erityisen akustiikan olleen keskeisiä tekijöitä paikkoihin liitetyissä merkityksissä ja niillä suoritetuissa rituaaleissa.

Kuva 1. Vuoden 2022 arkeoakustiikkakurssilaiset Vihdin Salmijärven Lautmäen maalauskallion edustalla: vasemmalta Hanna Hausalo, Perttu Kesäniemi, Eeva Kesäniemi, Alex Raitanen, Viljami Valldén, Lumi Mannermaa ja lumiukko. Kuvasta puuttuu Vilja Haapala. Valokuva: Riitta Rainio.

Helsingin yliopisto on järjestänyt viime vuosina useita arkeoakustiikkaa ja musiikin esihistoriaa käsitteleviä kursseja. Koska kalliomaalauksia löytyy myös suhteellisen läheltä

Helsinkiä, arkeoakustiikan kursseilla on ollut mahdollista kokeilla akustisten mittausten tekemistä myös käytännössä. Kevättalvella 2019 ja 2022 pidettyjen kurssien yhteydessä kävimme akatemiatutkija Riitta Rainion opastuksella

Vihdin Salmijärven Lautmäen kalliomaalauksilla ja tutkimme paikan akustisia piirteitä impulssivastemittauksin sekä opintoryhmän aistinvaraisen havainnoinnin keinoin (Kuva 1).

Tässä artikkelissa kerromme erityisesti tämän vuoden äänitysmatkasta ja sen tuloksista. Kenttätyömatka tehtiin 15.2.2022, ja laitteiden kokoamista sekä äänitysprosessia harjoiteltiin Topelian pihalla edellisillä viikoilla.

Tutkimuskohteemme Lautmäki

Tällä hetkellä Suomessa tunnettuja kalliomaalauspaikkoja on noin 140 ja noin neljälläkymmenellä niistä on tehty akustisia mittauksia. Koska kiinnostuneita harrastajia on paljon, kohteita löydetään jatkuvasti lisää. Kaikki kuvakalliot eivät kuitenkaan sovellu arkeoakustiseen tutkimukseen, koska jotta voitaisiin saada käsitys muinaisesta äänimaisemasta, vedenpinnan korkeuden on täytynyt pysyä samana kuin maalausten tekoaikaan. Harmillisesti monilla vaikuttavilla ja hyvin säilyneillä kalliomaalauspaikoilla veden pinta on saattanut laskea vuosituhanten aikana jopa kymmenenkin metriä. Vihdin Salmijärven Lautmäen kallion kuva-alueet ovat 1,5–2,2 metriä järven veden tai jään pinnasta, eli korkeudella, johon kuvat on ollut mahdollista maalata jäältä tai veneestä käsin. Siksi mittausten avulla voidaan saada selville, miltä paikalla on kuulostanut tuhansia vuosia sitten, ja sen kautta yrittää ymmärtää, millainen äänikokemus paikka on voinut olla tuon ajan ihmisille.

Suomen kalliomaalaukset on ajoitettu aikavälille 5200–1000 eKr. (Lahelma 2008; Rainio et al. 2017a). Sen tarkemmin ei Vihdin Salmijärvenkään kalliomaalausten tekoaikaa voida määrittää. Maalaukset löysi kuvataiteilija

Jussi Kivi vuonna 1996. Lautmäki on kallioinen, vuorimainen niemi, joka työntyy jyrkästi Salmijärven keskellä olevaa Lammassaarta kohti järven lounaisosassa. Kuva-alueet ovat niemen itäreunalla. Paikka on kalliomaalauksille tyypillinen: pystysuoraan vedestä nouseva, sileä ja korkea kallioseinämä, joka kallistuu hiukan järvelle päin ja poikkeaa ympäristön maisemasta selvästi (Kuva 2). Vastaranta on profiililtaan paljon kalliota matalampi ja loivempi. Kallio itsessään vaikuttaa olevan punervaa graniittia. Silmämääräisen arvion perusteella se on yli kymmenen metrin korkuinen. Kallion eteläreunassa on kolo, johon kielekkeeltä alas kurottavat jääpuikot muodostavat talvisin luolan.

Erityistä Suomen esihistoriallisissa maalauksissa on maailman mittapuullakin se, että maalatut kallioseinämät ovat jääkauden valtavien jäämassojen hankauksen sileiksi hiomia. Tällä on edullinen vaikutus paikkojen kaikuun, koska sileä pinta ei hajota ääntä, vaan heijastaa sen tehokkaasti takaisin päin, yhteen ja samaan suuntaan. Myös Lautmäen kallio on tällainen. Lisäksi kallioseinämä taittuu jotakuinkin keskikohdallaan muodostaen ylhäältä päin katsottuna ikään kuin loivan v-kirjaimen tai avoimen kirjan muodon. Kalliossa on siis oikeastaan kaksi hieman erisuuntaista seinämää.

Lautmäen kalliomaalauksille pääsee vain järveltä käsin. Kesäisin kohteeseen on siis matkattava veneellä, talvisaikaan jäätä pitkin tarpoen, niin, että lähtee liikkeelle joko Etelälahden leirintäalueelta tai vaihtoehtoisesti Salmijärven pohjoisrannalta, Salmen ulkoilualueelta. Maalaukset ovat helposti löydettävissä, sillä muutaman metrin päässä kallioseinämästä, juuri päämaalausalueen kohdalla, vedessä on tasalakinen, alttarimainen kivilohkare, jolla on voinut olla oma merkityksensä esihistoriallisen ajan ihmisille.

Päämaalausalueella erottuu punavärillä –oletettavasti punaisella rautaoksidilla – tehtyjä maalausjälkiä muutamassa kohdassa, pari metriä leveällä alalla. Kallion pinta on tässä kohdassa erityisen sileä ja väriltään kellervä.

Lautmäen maalauksia on pyritty tulkitsemaan vahvistamalla niistä otettuja valokuvia digitaalisesti kuvankäsittelyohjelmilla, mutta päätelmät haalistuneiden kuvien hahmoista ovat epävarmoja ja osin ristiriitaisia (Kuva 3). Erään tulkinnan mukaan päämaalausalueen suurin ja selkein kuva esittäisi joutsenta tai jotain muuta pitkäkaulaista vesilintua (Lahelma 2008: 276). Tämän yläpuolella oikealla erottuu oikealle katsova hirvi (Parkkinen & Wetterstrand 2013: 54–55). Muut huonommin säilyneet kuvat ovat saattaneet esittää hirveä ja ihmistä (Luukkonen 2022).

Päämaalausalueesta etelään, noin 9 metrin päässä, on toinen pienempi alue, jossa siinäkin voi erottaa maalausjälkiä (Luukkonen 2022; Kivikäs 2005). Jäljet ovat kuitenkin niin pahoin kuluneita, ettei niistä ole kyetty tekemään tulkintoja hahmoista, joita ne ovat joskus esittäneet. Näiden kahden maalauspaikan suhde toisiinsa ja koko kallioon on kiinnostava, sillä paikat sijaitsevat kallion erisuuntaisissa seinämissä, jotakuinkin saman etäisyyden päässä keskellä olevasta taitekohdasta.

Havaintoja ja mittauksia

Lähdimme helmikuun 15. päivänä Topelian pihalta kohti Vihdin Salmijärveä puolen päivän aikaan. Taivas oli harmaa, ja iltapäiväksi oli luvattu sadetta. Etelälahden parkkipaikalla sonnustauduimme saappaisiin ja sadetakkeihin, kokosimme tarvikkeet ison ahkion kyytiin ja liukastelimme alas rantaan naskalit kaulassa. Riitta Rainio oli edellisenä päivänä käynyt tarkistamassa jääolosuhteet. Kenttätyöretkemme onnistumisen mahdollisuudet olivat jään vahvuuden osalta erinomaiset, sillä alkutalven pakkasten vuoksi teräsjään vahvuus oli 40 senttimetriä. Lumen ja sen alla olevan sohjon runsaus sekä tihkusateen aallot +1 °C:n lämpötilassa toivat kuitenkin oman mausteensa. Sää oli kuitenkin jokseenkin tuuleton. Rannasta kohteeseen matkaa oli joitakin satoja metrejä, mutta paikoin puoleen sääreen ulottuvassa sohjossa kahlaaminen otti aikansa. himmentämä maisema ja männyt kallion laella kehystivät pehmeästi jylhää ilmestystä. a) herätesignaalina toimiva ilmapallon poksahdus, b) voimakas kaksiosainen heijastus maalauskalliosta, c) jälkikaiuntaa.

Aluksi ryhmämme arvioi paikan akustiikkaa korvakuulolta taputuksin, huudahduksin ja lepenelaudan eli puusta valmistetun perinteisen lyömäsoittimen kopautuksin. Tämän jälkeen mittasimme laseretäisyysmittarilla sopivan paikan mikrofoneille ja herätesignaalille, ja ryhdyimme kokoamaan laitteistoa jäälle (Kuva 4). Mikrofonit sijoitettiin 26 metrin päähän maalauskalliosta, suunnilleen kallion keskikohdalle, tetraedrin eli nelitahokkaan muotoiseen mikrofonitelineeseen. Tetraedriteline, jossa jokaisen mikrofonin välinen etäisyys on 40 senttimetriä, mahdollistaa kaiun tulosuunnan laskemisen jälkikäteen Spectutils-ohjelmistolla (Lassfolk & Uimonen 2008; Lassfolk & Rainio 2020). Käytetyt neljä Neumann KM 183 -mikrofonia ovat tyypiltään pienikalvoisia, pallosuuntakuvioisia kondensaattorimikrofoneja, jotka herkkyytensä ansiosta soveltuvat mittausten tekemiseen.

Lautmäen kalliot olivat heti ensi vilkaisulta varsin vaikuttava näky: jäisestä järvestä kohosivat korkeat, seinämäiset kalliot, joita koristivat valtavat jääpuikkoputousten ryöpyt. Kevättalvisena iltapäivänä niiden alla solisi sulamisvesi. Sateen ja sumuisen päivän

Mikrofonit liitettiin XLRjohdoilla Zoom F8 -kenttätallentimeen. Kenttätallentimessa kaikkien neljän mikrofonin äänen sisääntulovoimakkuus oli lukittu samalle tasolle, jotta eri raidat olisivat keskenään vertailukelpoisia. Mittausta varten tarvittiin kestoltaan lyhyt heräteääni, joka sisältäisi mahdollisimman laajasti ja tasaisesti kaikki kuultavan spektrin taajuudet sekä mahdollistaisi kaiun erottumisen. Käytimme herätteenä halkaisijaltaan 40 senttimetrin kokoisen ilmapallon poksahdusta, joka annettiin viiden metrin päässä mikrofoneista. Varsinaisen äänityslaitteiston lisäksi työvälineitämme olivat etäisyysmittari, mittanauha, ilmapallopumppu, digikamera, kompassi ja GPS-paikannin mikrofonien sijainnin eli mittauspisteen dokumentoimiseen.

5). Onnistuneen herätesignaalin jälkeen odottelimme taas hiljaa joitakin sekunteja ennen kuin äänitys lopetettiin. Äänitimme yhteensä kaksi ilmapallon poksahdusta. Varsinaisen mittauksen osuus kenttätyössä on ajallisesti lyhyt verrattuna kohteeseen menoon ja sieltä poistumiseen. Tässä tapauksessa tihenevä sade vaati toimimaan erityisen nopeasti, koska herkät mikrofonit ja muu tallennuslaitteisto eivät siedä vettä, eikä mittauksen aikana mikrofoneja voinut suojata sateenvarjolla, koska pisaroiden ropinan ääni tallentuisi häiritsevästi ääninäytteeseen Pidimme mikrofonien päällä suurta sateenvarjoa laitteiston kokoamisen ja purkamisen aikana sekä äänitysten välillä.

Purettuamme ja pakattuamme laitteiston takaisin ahkioon meille jäi hieman aikaa tarkastella kalliomaalauksia lähempää ja tutkia pientä jääputousten peitossa pilkottavaa luolaa kallion kolossa (Kuva 6). Lähtiessämme Riitta Rainio huomasi, että olimme tihenevän sateen alla kiirehtiessämme unohtaneet ottaa tarkan kompassilukeman tetraedritelineen suunnasta mittauspisteessä. Rainio korjasi tilanteen tekemällä muutaman päivän kuluttua uusintamittauksen täsmälleen samalla paikalla – täsmällinen paikka oli helppo löytää GPSpaikantimen ja lumessa näkyvien jälkien avulla. Tämän vuoksi alla esitettäviä tuloksia voidaan pitää luotettavina.

Kenttätyömme tulokset

Tallenninta operoivan opiskelijan aloitettua äänityksen kaikki olivat hiljaa muutaman sekunnin ennen ilmapallon puhkaisua. Yksi opiskelijoista nosti pallon päänsä yläpuolelle suorin käsin ja puhkaisi sen hipaisemalla palloa mattoveitsellä (Kuva

Ennen impulssivastemittausta tutustuimme

Lautmäen kalliomaalausten akustiikkaan kuuntelemalla (Kuva 7). Taputusten, huudahdusten ja lepenelaudan kopautusten avulla huomasimme, että jääkauden hioma, sileä maalauskallio synnyttää helposti havaittavan, selkeän kaiun. Kaiun vastausaika pidentyi luonnollisesti kalliosta loitontuessa, mutta äänenpainetaso ei pienentynyt radikaalisti, vaan kaiku erottui ympäristön muista äänistä myös kauempana järven jäällä.

Kuva 11. Kartta vuoden 2019 kenttä-äänitysten tulokulmalaskennan tuloksista: siniset viivat osoittavat voimakkaiden heijastusten laskettuja tulosuuntia.

Kaiku kuulosti napakalta, mutta yllättävänkin kuivalta. Mukana oli suhteellisen vähän jälkikaiuntaa, sillä laaja tasainen kalliopinta heijastaa äänen takaisin enimmäkseen yhtenä voimakkaana kaikusignaalina. Kaiku muistuttaakin musiikkituotannossa käytettyä niin sanottua slapback-kaikuefektiä, jossa äänilähteen ääni toistuu pienellä viiveellä sellaisenaan. Kallion edustalla kovaääninen puhe tuntui tosiaan tulevan kahdesta paikkaa melkein samanaikaisesti – puhujan suusta ja hieman vaimeammin kalliosta.

Kuva 10. Kartta vuoden 2022 kenttä-äänitysten tulokulmalaskennan tuloksista: siniset viivat osoittavat voimakkaiden heijastusten laskettuja tulosuuntia.

Paikan päällä kuunneltuna kaiku oli suunnaltaan hieman epäselvä. Ääni tuntui tulevan suoraan selkeimpien maalausten kohdalta tai hiukan niiden vasemmalta puolelta, jostain kallion keskiosasta. On kuitenkin huomattava, että kuulokokemukseen vaikuttavat niin visuaaliset havainnot kuin keliolosuhteet ja vuodenaikakin. Nyt mittausten aikana sateli hiljalleen ja tuuli oli paikoin kohtalaista. Lisäksi kallioseinämistä roikkui valtavia jääpuikkoja, mitkä epäilemättä toivat oman lisänsä akustiikkaan lisätessään pintoihin epätasaisuutta, jota ei jäättömään aikaan vuodesta olisi.

Kentällä tehtyä äänitettä kuunneltaessa impulssivasteesta erottuu selkeästi kaiku ja siihen häntänä sulautuva jälkikaiunta. Kuulonvarainen havainto saa vahvistuksen matkan jälkeen laaditusta äänenpainetasokuvaajasta, jossa desibelitasot laskevat nopeasti herätesignaalin antamisen jälkeen ja nousevat taas jyrkästi voimakkaan heijastuksen saapuessa seinämästä mikrofoneihin (Kuva 8). Äänenpainetasokuvaajasta käy ilmi, että yhden havaitun kaiun sijaan äänitteelle on tallentunut kaksi erillistä voimakasta heijastusta, joista ensimmäisen vastausaika on 0,156 sekuntia ja toisen 0,166 sekuntia. Sekunnin kymmenyksen pituinen aikaero on kuitenkin niin pieni, ettei ihmiskorva hahmota näitä heijastuksia erillisiksi ääniksi. Mittauspäivän lämpötilan (+1 °C) huomioon ottaen vastausajat 0,156 ja 0,166 sekuntia tarkoittavat, että heijastavat pinnat sijaitsevat 26 ja 27 metrin päässä mikrofoneista. Tämä vastaa karkeasti mikrofonien etäisyyttä maalauskalliosta.

Sonogrammikuvaajasta havaitsemme, että herätesignaalimme on ollut käyttökelpoinen, sillä se kattaa koko kuultavan taajuusalueen, 20–20 000 hertsiä (Kuva 9). Voimakkaat heijastukset toistavat taajuudet aina 10 000 hertsiin asti, minkä jälkeen, jälkikaiunnan aikana, ylätaajuudet vaimenevat tasaisesti. Hidas hälveneminen luo kaiulle pehmeän ja lämpimän kuuloisen hännän, joka voi tuoda esimerkiksi lauluun tai perkussioihin elävyyttä.

Kaiun tulokulmalaskenta tuottaa kenttätyömme mielenkiintoisimman tuloksen.

Laskennan mukaan voimakkaat, 26 ja 27 metrin päästä saapuvat heijastukset tulevat loivan v-kirjaimen muotoisen kallion molemmista seinämistä: ensimmäinen oikealta, toinen vasemmalta (Kuva 10). Horisontaalitason tulokulmat osoittavat suunnilleen kallion kahdelle eri maalausalueelle, jotka sijaitsevat 9–10 metrin päässä toisistaan. Vertikaalitason tulokulmat osoittavat nekin kutakuinkin maalausalueelle, noin 2,5 metrin korkeuteen.

Näyttäisi siis siltä, että Lautmäen maalauskallion molemmista maalausalueista – tai ainakin niiden lähialueilta – heijastuu erilliset kaikusignaalit, jotka mittauspisteen sijainnista riippuen kuuluvat enemmän tai vähemmän samanaikaisesti. Jossakin tietyssä pisteessä, melko lähellä valitsemaamme mittauspistettä, heijastukset kuuluvat todennäköisesti täsmälleen yhtäaikaisesti, kun taas joissakin kauempana olevissa pisteissä toinen heijastuksista jää heijastuslakien mukaan kuulumattomiin. Vuoden 2019 kenttätyön tulokset viittaavatkin juuri tällaiseen: silloiseen mittauspisteeseen 1 voimakas kaiku heijastui ainoastaan kallion oikeanpuoleisesta seinämästä, päämaalausalueelta, kun taas mittauspisteeseen 2 vasemmanpuoleisesta seinämästä (Kuva 11).

Kahta päällekkäistä tai limittäistä heijastusta ei näissä pisteissä ollut havaittavissa.

Tämän vuoden kenttätyössä havaittu kahden lähes yhtäaikaisen signaalin sekoittuminen voisi selittää, miksi kaiun suuntaa oli paikan päällä vaikea hahmottaa. Kallion molemmista puoliskoista – yhtäaikaa, peräkkäin tai paikoin erikseen – heijastuvat kaiut tarjoaisivat myös mahdollisen selityksen sille, miksi molemmilla puoliskoille on tehty maalauksia.

Lopuksi – päätelmiä, ajatuksia menneestä ja tulevasta

Suomen kalliomaalauspaikkojen, aivan kuten esimerkiksi megaliittitemppelien ja kirkkojenkin, akustiikka värittää näiden tilojen kuulokuvaa ja on epäilemättä ajan myötä muokannut myös sitä, millainen rakenne ja muoto yhteisöllisillä ja kulttuurisesti määrittyneillä paikoissa ja tiloissa harjoitetuilla rituaaleilla ja seremonioilla on ollut. Koska pyhien paikkojen akustiikka on mittausten mukaan usein muusta ympäristöstä poikkeava – yleensä erottuvalla tavalla kaikuisa – se on todennäköisesti ollut olennainen osa yhteisön niissä harjoittamaa rituaalia tai seremoniaa (esim. Watson & Keating 1999; Fazenda 2013, Iannace & Berardi 2017). Poikkeavan akustiikan voi siten ajatella olevan yksi syy siihen, että juuri nämä paikat ovat valikoituneet pyhiksi.

Eri puolilta maailmaa koottujen etnografisten aineistojen mukaan kaiut on säännönmukaisesti tulkittu henkiolentojen ääneksi tai puheeksi, eli kaiku on mahdollistanut kommunikaation suoraan henkien kanssa (Waller 2006; Waller & Arsenault 2008). Saamelaisten, pohjoisamerikkalaisten ja afrikkalaistenkin myyttien mukaan musiikin oikeanlainen tekemisen tapa, joikaaminen tai laulaminen, on opittu alun perin hengiltä (Qvigstad 1929; Morley 2013). Myös esimerkiksi varhaiskirkon kirkkolaulua käsittelevissä kanonisissa teksteissä kerrotaan enkelien opettaneen oikean laulutavan ihmisille, eikä laulajan tehtävää voinut hoitaa muu kuin ”laulajaksi erotettu” henkilö (Seppälä 2018). Ajatuksen, jonka mukaan oikeanlainen äänentuottaminen mahdollistaa kommunikoinnin henkimaailman kanssa, voi siis ajatella olevan tai olleen yleismaailmallinen ja ihmisyhteisöille ominainen.

Jokaisella tilalla ja paikalla on oma ainutlaatuinen akustiikkansa – luonteenomainen tapansa heijastaa ääntä ja värittää annettua ääni-impulssia. Tätä voidaan kutsua kyseisen paikan akustiseksi sormenjäljeksi. Ekskursio Lautmäen kalliomaalauksille oli mielenkiintoinen ja käytännönläheinen tapa tutustua arkeoakustiikan tutkimusalaan, esihistoriallisen kalliomaalauskohteen akustiseen sormenjälkeen sekä siihen, miten eri paikkojen akustisia ominaisuuksia voidaan tutkia.

Tällaisten tutkimusten kautta kerätään tärkeää tietoa esihistoriallisesti merkittävien paikkojen äänimaailmasta ja hahmotetaan kuvaa musiikin ja äänen esihistoriasta. Tutkimuksen karttuessa opimme hahmottamaan äänellistä ja musiikillista kulttuuria laajemmin, tunnistamaan eri aikojen kulttuurien erilaiset lähtökohdat sekä kulttuuriilmiöiden muuttuvuuden: se, miten ääntä tai musiikkia on käytetty ja mikä musiikiksi on ymmärretty, on ollut eri aikoina hyvin erilaista.

Silti, kuten edellä jo kävi ilmi, pyhän ja merkityksellisen yhteisöllisen tilan äänellisessä kokemisessa näyttäisi kulkevan läpi kulttuurien ja aikojen yhteinen punainen lanka. Siksi olisi kiinnostavaa tutkia asiaa enemmän myös sosiaalipsykologisesta ja psykoakustisesta näkökulmasta kulttuurisen musiikintutkimuksen kontekstissa. Nykykulttuurissa pyhän merkitys saattaa olla haalennut, mutta konserttisalien, keikkapaikkojen ja urheiluhallienkin yhteisöllisten kokoontumisten kaikuisat tilat tuottavat osallistujilleen normaaliarjesta poikkeavan ja kohotetun, merkitykselliseksi koetun mielentilan ja kokemuksen, jonka synnyssä ääni ja akustiikka saattavat olla merkittäviä osatekijöitä.

Lähteet

Fazenda, Bruno M. 2013. The Acoustics of Stonehenge. Acoustics Bulletin 38 (1): 32–37.

Iannace, Gino & Umberto Berardi 2017. The Acoustics of Cumaean Sibyl. Proceedings of Meetings on Acoustics 30: 015010.

Kivikäs, Pekka 2005. Kallio, maisema ja kalliomaalaus. Jyväskylä: Minerva.

Lahelma, Antti 2008. A Touch of Red –Archaeological and Ethnographic Approaches to

Interpreting Finnish Rock Paintings. Iskos 15. Helsinki: The Finnish Antiquarian Society.

Lassfolk, Kai & Jaska Uimonen 2008. Spectutils: an audio signal analysis and visualization toolkit for GNU Octave. Proceedings of the 11th International Conference on Digital Audio Effects (DAFx-08), 1.–4.9.2008, Espoo, Finland, eds. J. Pakarinen, C. Erkut, H. Penttinen & V. Välimäki. 289–292.

Lassfolk, Kai & Riitta Rainio 2019. Arkeoakustiikkaa Helsingin yliopistossa. Synkooppi 3, op. 136: 32–37. https://issuu.com/ synkooppi/docs/synkooppi_op136_issuu_final

Lassfolk, Kai & Riitta Rainio 2020. Suomen kalliomaalauskohteiden arkeoakustinen tutkimus. Musiikki 50 (1–2): 17–44. https:// musiikki.journal.fi/article/view/95484

Luukkonen, Ismo 2022. Rock Art in Finland –Suomen kalliomaalauksia -tietokanta. Viitattu 1.6.2022. http://www.ismoluukkonen.net/ kalliotaide/suomi/saj/saj.html

Morley, Iain 2013. The Prehistory of Music: Human Evolution, Archaeology, and the Origins of Musicality. Oxford: Oxford University Press.

Qvigstad, Just 1929. Lappiske eventyr og sagn 4. Oslo: Aschehoug.

Parkkinen, Jukka & Tuija Wetterstrand 2013. Suomen kalliomaalaukset ‒ Bongarin käsikirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2014. Acoustic Measurements at the Rock Painting of Värikallio, Northern Finland. Archaeoacoustics: The Archaeology of Sound, ed. Linda C. Eneix.

Myakka City, FL: OTS Foundation. 141‒152. http://hdl.handle.net/10138/164521

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2017a. Acoustic Measurements and Digital Image Processing Suggest a Link Between Sound Rituals and Sacred Sites in Northern Finland. Journal of Archaeological Method and Theory 25 (2): 453–474. http://dx.doi.org/10.1007/s10816-0179343-1

Rainio, Riitta, Tiina Äikäs, Antti Lahelma & Kai Lassfolk 2017b. Nauravat kalliot: PohjoisSuomen pyhien paikkojen kaikututkimus. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat, eds. Heikki Uimonen, Meri Kytö & Kaisa Ruohonen. Tampere: Tampere University Press. 167‒199. http://tampub.uta.fi/handle/10024/100628

Rainio, Riitta & Julia Shpinitskaya 2020. ”Niin kallio vastaa kuin sille huutaa!” Kaikuakustiikka esihistoriallisilla kalliomaalauksilla. Kalmistopiiri 29.12.2020. https://kalmistopiiri. fi/2020/12/29/niin-kallio-vastaa-kuin-sillehuutaa-kaikuakustiikka-esihistoriallisillakalliomaalauksilla/

Rainio, Riitta & Julia Shpinitskaya 2022. How to Perform Acoustic Measurements at the Finnish Rock Painting Sites – A Multimedia Guide. Taiteiden tutkimuksen risteysasema – Taituri (University of Helsinki Faculty of Arts). https:// blogs.helsinki.fi/taituri-blogi/2022/02/24/ how-to-perform-acoustic-measurements-at-thefinnish-rock-painting-sites-a-multimedia-guide/

Reznikoff, Iégor 1995. On the sound dimension of prehistoric painted caves and rocks. Musical Signification: Essays in the Semiotic Theory and Analysis of Music, ed. Eero Tarasti. Berlin:

Mouton de Gruyter. 541–558.

Seppälä, Hilkka 2018. Ortodoksisen kirkkolaulun teologia. Toim. Seija Lappalainen. Acta musicologica byzantino-fennica 2. Joensuu: Suomen bysanttilaisen musiikin seura.

Shpinitskaya, Julia & Riitta Rainio 2021. Talking Rocks, Illusory Sounds, and Projections of Otherworld: Acoustics of Sacred Sites As a Magic Media in Cultures of Shamanism. Illusion in Cultural Practice: Productive Deceptions, ed. Katharina Rein. Abingdon: Routledge. 165–188.

Watson, Aaron & David Keating 1999. Archtecture and sound: An Acoustic Analysis of Megalithic Monuments in Prehistoric Britain. Antiquity 73: 325–336.

Waller, Steven J. 2006. Intentionality of Rockart Placement Deduced from Acoustical Measurements and Echo Myths. Archaeoacoustics, eds. C. Scarre & G. Lawson. Cambridge: McDonald Institute Monographs. 31–39.

Waller, Steven J. & Daniel Arsenault 2008. Echo Spirits Who Paint Rocks: Memegwashio Dwell Within Echoing Rock Art Site Eigf-2. American Indian Rock Art 34: 191–201.