SYNKOOPPI OP. 105 by Synkooppi-lehti

Op. 105

Ku n s w e n g i H e l s i n g i n ( n a i s e t ) v a l t a s i Tu i ke L e h ko A K B 4 8 - J a p a n i n t ä m ä n h e t ke n s u u r i n p o p - i l m i ö L a s s e L e h t o n e n M a n i c S t r e e t P r e a c h e r s - W a l e s i n k a n s a l l i s a a r r e To m m i S a a r i ko s k i

MUSIIKKITIEDE, HELSINGIN YLIOPISTO

Op. 105

MUSIIKKITIEDE HELSINGIN YLIOPISTO

3 Pääkirjoitus 4 Kun swengi Helsingin (naiset) valtasi TUIKE LEHKO 10 AKB48 - Japanin tämän hetken suurin pop-ilmiö livenä LASSE LEHTONEN 20 Suomalainen jazz-takka lämpeni ja loimusi TATU TAMMINEN 22 Usvaan verhoutunut kuu LASSE LEHTONEN 26 Nuotin vierestä ANNIINA LESKELÄ 27 Opiskelijasta ammattilaiseksi ELISSA SHAW 30 Vaihtopenkki JANIINA KNUUTINEN 34 Vaihtopenkki ALEKSI HAUKKA 36 Manic Street Preachers - Walesin kansallisaarre TOMMI SAARIKOSKI 40 Esittelyt ja arviot 42 Synkooppi tiedottaa Synkooppi, ISS 0356-9691. www.synkooppi.fi Julkaisija Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden ainejärjestö Synkooppi Ry. Päätoimittaja Aida Räihälä. Toimitussihteeri Tommi Saarikoski. Toimituskunta 4/2011 Anniina Leskelä, Sanni Kahilainen, Tommi Saarikoski, Elissa Shaw, Tatu Tamminen. Avustajat Aleksi Haukka, Janiina Knuutinen, Tuike Lehko, Lasse Lehtonen. Taitto ja ulkoasu Sanni Kahilainen, Elissa Shaw. Oikoluku Sanni Koskela, Maija Moilanen, toimituskunta. Kansikuva Saara-Leena Muranen. Tilaukset Synkooppi-lehti, PL 35, 00014 Helsingin yliopisto / Toimitussihteeri. Hinnat Irtonumero 5 €, vuosikerta 16 €. Ilmoitusmyynti Toimituskunta. Painos 280 kpl. Painopaikka Kopijyvä Tampere 2011.

PÄÄKIRJOITUS Vaihtopenkki – tietenkään unohtamatta konsertti- ja levyarviointeja.

yvin tuttu tilanne. Vieressäni lojuu kasa tenttimateriaalia, mutta siihen perehtymisen sijaan työstän tätä kirjoitusta. Pääkirjoituskin olisi pitänyt tehdä jo yli viikko sitten, eikä sen valmistumista edesauta ainakaan lukuisten esseiden, luentopäiväkirjojen ja tutkimussuunnitelman väsääminen. Tai se, että juuri nyt huoneeni näyttää erityisen sotkuiselta, ja juuri nyt YLE Areenassa on tarjolla kaikenlaista mielenkiintoista ohjelmaa... Opus 105 on vuoden viimeinen Synkooppi. Sen sivuilta löytyy japanilaista tunnelmaa sekä tutkimusta jazztyttöjen elämästä 1920- ja 30-lukujen vaihteessa. Sen lisäksi mukana ovat perinteiset palstat Nuotin vierestä, Opiskelijasta ammattilaiseksi ja

Tämä opus ei ole pelkästään vuoden viimeinen, vaan myös viimeinen, jonka päätoimittamisesta vastaan. Seuraavaksi päätoimittajakseen Synkooppi saa Erla Pullin, joka väistyy Synkooppi Ry:n puheenjohtajan tehtävästä. Paljon menestystä Erlalle, ja suurkiitos kaikille niille, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä lehden parissa. Erityismaininta taittaja Sanni Kahilaiselle ja toimitussihteeri Tommi Saarikoskelle, jotka niin ikään jättävät lehden uusien toimituskuntalaisten haltuun. Kiitos myös entiselle päätoimittajalle Maiju Talvistolle sekä niille reippaille kirjoittajille ja avustajille, jotka ovat tulleet rohkeasti mukaan lehden toimintaan jo ensimmäisenä opiskeluvuonna! Totesimme kerran erään ystäväni kanssa, että kaikki parhaat ajatukset, oivallukset ja ideat syntyvät kiireettömyyden, huolettomuuden ja laiskuuden keskellä. Kun on aikaa olla rauhassa, on myös aikaa ajatella. Toivotan siis kaikille lukijoille rauhaisaa, iloista ja rentouttavaa joulua – silläkin uhalla, että lehti on saapunut perille vasta aaton jälkeen. Vähän haikeissa, mutta silti jouluisissa tunnelmissa,

Aida Räihälä Päätoimittaja

Kun swengi Helsingin (naiset)valtasi

J a z z - m u s i i k k i kautta 1920-luvun kyse vain musiikista, muun muassa kaupungin ilmapiir iin ja huoleen TEKSTI Tuike Lehko

K i r j o i t u s o n o te Tu i k e masta ”JAZZT Y T T Ö, GITÄR – A j a n h e n k e ä 1928–30” talousja vuod el ta 2010 . Tu t k i e l m a n esiintynyt jazztyttöilmiö ja käytöksen rappeutumisesta 4

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

rantautui Suomeen Helsingin loppupuolella. Ilmiössä ei ollut vaan uusi kulttuuri vaikutti ravintolaelämään, henkiseen nuorten naisten käytöksestä. KUVITUS Kaarina Tammisto

Lehkon kandidaatintutkiel1 9 2 0 - LU V U N UUSI HELSINja sen paheksuntaa vuosina s os i a a l i h i s tor i a n oppi a i n e e s s a aiheena oli 1920-luvun lehdissä eli huoli nuorten naisten moraalin jazzmusiikin vaikutteiden seurauksena.

KOKO KAUPUNKI JATSAAMAAN azz oli 1920-luvulla Helsingissä ennen kaikkea ravintolamusiikkia ja -kulttuuria. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Helsingin hienostoravintoloissa, kuten Kämpissä, Kappelissa, Kaisaniemessä, Klippanilla, Oopperakellarissa ja Gambrinissa asiakkaita houkuteltiin varietee-, kabaree- ja muilla esityksillä, joita ravintolat tilasivat kiertäviltä ulkomaalaisilta taiteilijoilta. Suomen itsenäistyessä kaupungin huvielämässä tapahtui radikaaleja muutoksia, kun Helsinki jäi syrjään Pietariin kulkevien kiertävien taiteilijoiden reiteiltä ja samalla valtio korotti kabaree-verotusta ja asetti vuonna 1919 voimaan alkoholin kieltolain. Tuottaakseen voittoa uudessa tilanteessa ravintoloiden oli pakko etsiä asiakkaita houkuttelemaan uusia vetonauloja.

Ratkaisuksi tähän pulmaan alkoivat suomenruotsalaiseen omistukseen siirtyneet ravintolat järjestää illallistanssiaisia, missä aterioiden päätteeksi orkesteri soitti jazzia ja yleisö pääsi parketille pyörähtelemään. Helsingissä oli järjestetty tanssiaisia jo ennen maailmansotaa ja useimmiten näissä suosituissa, muun muassa posteljoonien soittokuntien järjestämissä juhlissa tanssittiin valssia, jenkkaa ja polkkaa. Tätä taustaa vasten illallistanssiaisten oli helppo muodostua menestykseksi; aluksi tansseja pidettiin parina iltana viikossa, pian jo joka ilta. Ravintoloitsijat palkkasivat tanssittajiksi sodan aikana kiertävistä muusikoista Helsin-

kiin jääneitä keskieurooppalaisia soittajia, jotka tyytyivät suomalaisia pienempiin esiintymispalkkioihin. Nämä muusikot soittivat jazzin marssipoljentoista saksalaisversiota, ja yleisö oli innoissaan. Niin kutsuttu tanssikuume heräsi Helsingissä, kuten Olavi Paavolainen toteaa aikalaisteoksessaan Nykyaikaa etsimässä (1929) Päivällä tanssitaan, illalla tanssitaan, on olemassa tanssiteet ja tanssiklubeja ja tanssikilpailuja, ammattitanssittajia suurissa ravintoloissa ja ”tanssiparia haetaan” -ilmoituksia sanomalehdissä. anssivan kaupungin rakentajina toimivat suurimmaksi osaksi suomenruotsalaiset ravintoloitsijat. Heistä mainittavimpia ovat keskeisten tanssipaikkojen, eli Oopperakellarin, Fennian ja Kaivohuoneen omistanut K. E. Jonsson, joka toi kaupunkiin ensimmäisiä ulkomaisia tanssiorkestereita jo vuonna 1921, ja ravintola Börsin omistaja Olof Lundbom, joka panosti kunnolliseen musiikkiin maksamalla soittajille kaupungin parhaat esiintymispalkkiot ja harjoitti niin liberaalia, sekä maalaisettä työläisväestönkin sisään päästävää asiakaspolitiikkaa, että paikka vakiinnutti asemansa pitkäksi aikaa.

Vaikka jazzia alettiin soittaa ja tanssia Helsingin keskustassa, ei ilmiön pysyvyydestä ollut vielä 1920-luvun alkupuolella tietoa. Jazzia pidettiin ohimenevänä muotina, ja tanssit nähtiin epämääräisenä hajailmiöiden sarjana. SaksalaisvaiS Y N KO O P P I

4 / 2 011

kutteinen jazz oli myös kaukana musiikin alkuperäisestä mallista, kuten Pekka Jalkanen kertoo tutkimuksessaan Alaskoa, Bombay ja Billy boy – Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla: Eräästä uutisf ilmikatkelmasta, Seurahuoneen tanssiaisista vuodelta 1923, näkyi, mistä oli kysymys. Unkarilainen primas soitti torvi-viuluaan jousta villisti heittäen, banjonsoittaja nakkeli soitintaan ilmaan jonglöörin tavoin, symbalisti helisytti palikoitaan ja väläytti maailmanmiehen hymyään, suomalainen pianisti hakkasi tahtia taustalla huvittuneena ja frakki- ja iltapukuinen yleisö riemuitsi nopean foxtrotin tahdissa. lkuperäiseen amerikkalaiseen jazziin kaupunki sai ensikosketuksensa kesällä 1926, kun Yhdysvalloista Helsinkiin seilannut S/S Andania toi suomalaisten paluumuuttajien mukana ensimmäisen amerikkalaisen jazzkokoonpanon, jonka K. E. Jonsson kiinnitti Oopperakellariin koko kesäksi. Tämä villitsi kaupunkilaiset. Jazzista hullaantuneet nuorukaiset perustivat omia orkestereitaan innokkaasti, ja ihmisiä virtasi kuuntelemaan uutta musiikkia jo ilman illallistakin.

Andanian orkesteri aloitti uudenlaisen ravintolakulttuurin, niin kutsutun Hot Jazzin ajan. Kun orkesteri palasi Yhdysvaltoihin syksyllä 1926, paikattiin sen jättämää aukkoa seuraavina vuosina palk-

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

kaamalla tiuhaan tahtiin ulkomaisia orkestereita esiintymään kaupungin jazzravintoloihin. Noina vuosina suomalaiseen jazzmusiikkiin saatiin uusia vaikutteita ja jazzklubit vakiinnuttivat paikkansa kaupungissa. Ravintoloissa oli opittu kiertämään kieltolakia rutiininomaisesti lahjomalla tarkastajia tai tarjoamalla ”kovaa teetä”, jonka myyminen tuotti niin hyvin, että muusikoille oli varaa maksaa kunnon palkkaa ja toiminta pysyi kannattavana. -luvun Helsingissä ei voida sanoa vielä vallinneen muuhun Eurooppaan verrattavissa olevaa ”jazzkuumetta” tai laajaa jazzkulttuuria. Vaikka uusi musiikki herätti ajan kulttuuripiirien ja aikakauslehdistön huomiota ja vaikutti kaupungin ravintolakulttuuriin, se oli merkittävässä roolissa lähinnä kaupungin nuorelle älymystölle ja ruotsinkielisille piireille, eli varakkaalle ja matkustelemaan kykenevälle väestönosalle, jolla oli aikaa ja rahaa tuhlattavaksi jazzklubeilla. Toki myös työväestö Pitkänsillan pohjoispuolella innostui uudesta musiikista. Työväen kapakoissa, kuten Sörnäisten Kulma-kahvilassa, musiikki syntyi spontaanisti puoliammattilaisten katumuusikoiden toimesta. Työväen versio jazzkulttuurista synnytti oman lajinsa, haitarijazzin, ja Suomen populaarimusiikin kenttään vaikuttaneen Dallapé-yhtyeen, joka kiersi maata 1930-luvulla.

1920

Aikalaiskirjoitukset loivat kuvaa Helsingistä suurkaupunkina, jossa jazz soi ja kansa tanssi. Usein näiden kirjoitusten

taustalla oli joku tulenkantajissa vaikuttanut kirjailija. Tässä yhteydessä tuleekin muistaa Helsingin pieni koko; vaikka vaikutteet kansainvälisestä kulttuurista ja ajan hengestä levisivät, eivät ne runsaan 200 000 asukkaan köyhässä kaupungissa vielä koskettaneet kaikkia. Huomattavaa vuosikymmenen ravintolakulttuurissa on naisten mukaan tuleminen perinteiselle miesten alueelle. Ensi kertaa myös muut kuin prostituoidut naiset istuivat ravintoloissa miesten seurassa, joivat alkoholia ja tanssivat heidän kanssaan. Ilman miesseuraa naisilla ei kuitenkaan ollut pääsyä ravintoloihin ennen 1960-lukua.

PAHAMAINEISET NAISET azztyttökirjoittelun ja -käsitysten taustalla eivät olleet vain Helsingin muuttuva henkinen ilmapiiri ja kaupunkiin saapuneet jazzorkesterit, jotka houkuttelivat naisiakin ravintoloihin. Käsite ”uusi nainen” tai ”moderni nainen” syntyi jo vuosisadan vaihteessa kuvaamaan puhujasta riippuen naisen vaihtuva roolia, käytöstä, pukeutumista ja normistoa. Uusia naisia olivat niin askeettiset naisasianaiset, ilottelevat ravintoloissa viihtyvät jazztytöt kuin yksin elävät ja omillaan toimeentulevat kaupunkilaisnaiset, poikamiestytöt. Jazztyttökäsitykset syntyivät ympäristönsä mukana; kaupunkien naimattomasta väestöstä valtaosa oli naisia. Jazzia elämäntapanaan kuluttavien tyttöjen rooli oli puolestaan ensisijaisesti varattu varakkaille, jo yliopistoon opiskelemaan päässeille nuo-

rille helsingittärille, joiden määrä kasvoi 1920-luvulla. iittauksia jazztyttöjen paheellisuuteen löytyy jo aikalaismielipiteistä naisistuvia kaupunkeja kohtaan. Kun maan nuoresta väestöstä yli puolet 1920-luvulla oli naisia, kasvoi juuri kaupunkien naimattoman väestön osuus. Ajan argumentointia tutkineen Ritva Hapulin mukaan 1930-luvun merkittävä historioitsija Heikki Waris kirjoitti vuonna 1936 historiikissaan, kuinka kaupunkien naisistuminen aiheutti siveellisiä ja yhteiskunnallisia pulmia, mutta ei tarkemmin eritellyt, mitä nämä pulmat käytännössä olivat. Luultavimmin hänen kuvaamansa ongelma oli ensisijaisesti naimattoman väestön osuuden kasvu Helsingissä, jossa vuonna 1930 jo lähes 45 prosenttia naisista eli avioitumattomana. Toisaalta ongelmana on nähty myös naisten siirtyminen 1900-luvun kuluessa kotoa, yksityisenä pidetyn elämän piiristä, näkyville julkiseen tilaan, esimerkiksi kaduille, valtion virkoihin ja yliopistoihin, miehisenä pidettyyn tilaan. Tähän kiinnitettiin huomiota, ja muutos koettiin myös uhaksi. Eikä suotta: vielä 1800-luvun lopulla Helsingin kaduilla yksin kulkeva nainen oli lähes poikkeuksetta prostituoitu. Pari vuosikymmentä myöhemmin ilman miesseuraa kaduilla kulki jo suurin osa naisista. Samoin naiset astuivat kirjaimellisesti miesten alueelle 1920-luvun kuluessa, kun valtion virat avattiin heille. Myös naisten pääsy yliopistoon oli ollut voimassa jo vuo-

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

sisadan vaihteesta, ja 1920-luvulla naisten määrä nousi viidesosasta kolmasosaan yliopiston opiskelijoista. Julkiseen elämään tulevien naisten tarve todistaa siihen kykenemistään oli suurempi kuin miesten. Tämä kehitys loi osaltaan käsityksiä miehistyvistä, vaarallisistakin naisista. uosikymmenen naisten ulkoisiin piirteisiin toi muutoksia Suomeen hitaasti virrannut kansainvälinen kulttuuri. Uusi muoti lyhensi valtaosan hiukset polkkapituuteen ja hameet polvenkorkeudelle, mikä on selvästi nähtävissä useimpien ajan aikakauslehtien kuvituksessa. Kasvava talous tuotti lisää ylellisyys- ja kulutustuotteita, ja työläistenkin ansiot nousivat niin, että rahaa jäi ruoka- ja asumiskustannusten jälkeen hieman yli. Lehtimainosten ja elokuvien kautta muotiin tuli myös naisten tupakointi ja eritoten meikkaus, joka lähti alun perin keskieurooppalaisten ilotyttöjen tavoista. Sen siirtyminen filmitähtien ihannoinnin kautta ensin ylemmän ja vähitellen myös työväenluokan keskuuteen herätti paheksuntaa, vaikkeivät aikalaiset luultavimmin tienneet tavan alkuperää. Tupakointi oli ollut yleistä työläisnaisten parissa jo pitkään, mutta tavan siirtyminen keskiluokan ja yläluokan piiriin synnytti myös paheksuntaa. Nämä tavat ja ulkoiset piirteet ovat yhdistettävissä jazztyttöihin, mutta on huomattava, että esimerkiksi polkkatukka oli niin yleinen hiusmalli, ettei se yksin riitä luomaan villiä jazztyttöä.

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

Pekka Gronow huomauttaa myös jazzmusiikin osaltaan vaikuttaneen ajan naisiin. Areikkelissaan ”Jazztyttö, jazzaa sinä vaan” hän kuvailee, miten jazz oli keskeinen osa 1920-luvun nykyaikaa, joka vaikutti naisen rooliin: Ei ole mikään ihme, että uusi nainen tunnettiin nimellä ”jazztyttö”. Viihderomaaneissa hän ohjasi Hispano-Suiza-merkkistä loistoautoa ja valloitti miehiä. Tatu Pekkarisen kupleteissa hän aiheutti sydänsuruja Jutikaisen Jussille, savolaiselle renkipojalle. Jazz ei ollut naista määrittävänä tekijänä ensisijaisesti musiikkia vaan huoletonta elämäntyyliä, ilottelevaa modernismia, johon kuuluivat nykyajan keksinnöt ja mahdollisuus naimattomuuteen. Jazzin kautta kuvattu uusi nainen, jazztyttö, herätti aikalaisissa paheksuntaa ja huolta. Itsenäisten kaupunkilaisnaisten kuvauksen ohella lehdissä puhuttiin ”koko nuorison turmeltumisesta”, jonka päivittely tosin painottui erityisesti huuliaan punaaviin ja tupakoiviin nuoriin naisiin kohdistuvaan moralisointiin. Jazztyttöjä vilisi ajan viihdekirjallisuudessa sekä aikakauslehtien ajanvietelukemistoissa, mutta siitä, kuinka paljon sydänsuruja aiheuttavia punahuulisia jazztyttöjä Helsingissä oli, ei ole varmaa tietoa. Tulee kuitenkin huomata, että Gronowkin painottaa jazztyttöjen seikkailuja ajan viihderomaaneissa, eikä tuo esiin ilmiön todellisuuspohjaa. Kuitenkin lehtien artikkelit, jotka kuvaavat suomalai-

sissa tansseissa ja ravintoloissa pyörivien nuorten naisten vaatekertaa ja käyttäytymistä, eivät syntyneet tyhjästä. Näistä naisista jazztyttöjä teki ehkä juuri heidän ympäristönsä, ravintolat, tanssissa hulmuavat helmat, kova tee ja kansainvälisyyden ihanne. Jazztytöistä laaditut kirjoitukset ovat omalta osaltaan rakentaneet 1920-luvusta jazzin ja polkkatukan vuosikymmentä, joka tunnetaan edelleen näistä piirteistä.

nin mahdollisuus. Toim. Onnela, Tapio. 105–107 SKS, Helsinki 1992. Jalkanen,

Pekka:

Alaska,

Bombay ja Billy Boy: Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla. Suomen etnomusikologisen seuran julkaisuja, Helsingin yliopisto, Helsinki 1989.

Jalkanen, Pekka: ”Haitari ja jazz: Vuodet 1918– 1944.” Teoksessa Jalkanen, Pekka & Kurkela, Vesa: Suomen musiikin

LÄHTEET

historia:

Primäärilähteet:

Helsinki 2003.

siikki. 256–259 WSOY,

Aitta 1928–1930.

Helsingin kaupungin tilastollinen vuosikirja 1932, Helsinki 1933.

Suomen Kuvalehti 1928–1930.

”Maaseutukulttuurista kaupunki- ja yleissa Suomen kulttuuri-

Gronow, Pekka: ”Jazztyttö, jazzaa sinä vaan.” Tanssilavoilta

Lehtonen, Juhani U. E.:

kulttuuriksi.” Teokses-

Kirjallisuus:

Teoksessa Suomi soi 1:

Populaarimu-

tan-

gomarkkinoille. Toim. Pekka Gronow – Jukka

Lindfors & Jake Nyman. 99–103 Tammi, Helsinki 2002.

Haavisto, Jukka: Puuvillapelloilta kaskimaille: Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa. Otava, Helsinki 1991.

Hapuli, Ritva: Nykyajan sininen kukka: Olavi

historia 3. Toim. Kallio, Veikko – Reitala, Aimo & Tommila,

Päiviö. 325–330 WSOY, Porvoo 1982.

Onnela, Tapio: Modernin unelma: Kuvia ja tunnelmia 1920-luvulta. Otava, Helsinki 1990.

Paavolainen, Olavi: Nykyaikaa etsimässä: Esseitä ja pakinoita. Otava, Helsinki 1929.

Vehkalahti, Kaisa: ”Jazz-tyttö ja naistenlehtien

siveä katse.” Teoksessa Modernin lumo ja pelko:

Paavolainen ja nykyaika. SKS, Helsinki 1995.

Kymmenen kirjoitusta 1800–1900-lukujen vaih-

Päivi & Rojola, Lea: ”Uutta naista etsimässä.”

– Hapuli, Ritva – Leskelä, Maarit & Vehkalah-

Hapuli, Ritva – Koivunen, Anu – Lappalainen, Teoksessa Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen

Sauna: Suomalainen kaksikymmenluku ja moder-

teen sukupuolisuudesta. Toim. Immonen, Katri

ti, Kaisa. 136–137, 151, 160–161 SKS, Helsinki 2000.

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

AKB 48 – MILLAINEN JAPANIN TÄMÄN HETKEN SUURIN POP-ILMIÖ ON LIVENÄ (ja millaiselta tuntuu olla yleisön jäsen, joka ei ihan osaa rooliaan) TEKSTI Lasse Lehtonen KUVAT Karl Baron

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

KB48 on Japanin pop-maailman tämän hetken näkyvin massailmiö, jota on Tokiossa mahdotonta paeta yhtään mihinkään. Se on esillä juoma-automaattien kahvimainoksissa, lähes kaikissa junavaunuissa, lukuisissa TV-ohjelmissa ja jopa Takao-vuoren huipulla, jonne noustuani kuulen heti ensimmäiseksi parin japanilaisen nuoren miehen keskustelun siitä, kuka heidän lempijäsenensä r yhmässä on. Ryhmän jäsen Atsuko Maeda kertoo tyylistään erään vaateketjun mainoskuulutuksissa, Yūko Ōshima taas on saanut oman näköisvahanuken Tokion Odaiban Madame Tussauds -vahakabinettiin. Kaikkialla mainostetaan 1/48-nimistä AKB48-deittisimulaattoria, ja r yhmällä on myös oma sarjakuvansa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tätä kirjoittaessani olen Tokiossa tekemässä graduuni liittyvää tutkimusta, ja vaikka graduni käsittelee hyvin erilaista musiikkia kuin mitä AKB48 edustaa, tiesin jo ennen matkani alkua haluavani nähdä r yhmän livenä. Tämä on raporttini siitä, millainen kokemus AKB48:n esitys oli – ja samalla vähän pohdintaa siitä, mikä tekee r yhmästä näin valtavan ilmiön. Mutta vaikka kaikki Japanissa tuntisivatkin AKB48:n, suomalaisen yleissivistykseen r yhmän voi tuskin olettaa kuuluvan. Niinpä lienee hyvä kirjoittaa muutama sana siitä, mistä r yh-

mässä oikeastaan on kyse. AKB48 on vuonna 2005 per ustettu kymmenistä t y töistä koostuva popr yhmä. Nimensä se on saanut Tokion ”elektroniikkahel vetti ” Akihabarasta, jossa sillä on oma teatter insa. Nimeen sisält y västä luvusta huolimatta r yhmä on har voin koostunut oikeasti 48 esiint y jästä, mutta siinä on kolme 16 esiint y jästä koostuvaa päär yhmää eli niin sanottua tiimiä, Team A, Team K ja Team B. Myöhemmin tiimien määrä on kasvanut (nykyään on myös olemassa Team 4 ja kenkyūsei-r yhmä eli ”harjoittelijat ”), ja AKB48:lla on uudehkona ilmiönä myös useita r innakkaisr yhmiä, joista osa on AKB48:n tavoin tiett yy n paikkaan keskitt y neitä: NMB48 esimerkiksi esiint yy Osakan Nambassa ja SKE48 Nagoyan S akae-teatter issa. Tätä kirjoittaessani 48-r yhmiä ollaan per ustamassa myös muualle Japaniin ja jopa Japanin ulkopuolelle. AKB48 esiint yy päivittäin omassa teatter issaan Akihabarassa, Don Q uijote Buildingin kahdeksannessa kerroksessa, ja päivästä r iippuen sillä on y leensä yhdestä kolmeen esit y stä – toisin sanottuna melko paljon. Ky se ei kuitenkaan ole koko r yhmän esiint y misestä kerralla teatter issa, vaan yksittäisten tiimien esiint y misistä. Tämänkaltaisesta paikallisuudesta huolimatta AKB48 myös tekee kier tueita muualle Japaniin ja on ehtiny t esiint yä myös Euroopassa ja S Y N KO O P P I

4 / 2 011

Yhdysvalloissa. Akihabaran kuitenkin tunnistaa sel västi AKB48:n kotipaikaksi, sillä lähellä Akihabaran asemaa r yhmällä on oma kahvila, fanituotekauppa (joita tosin on muuallakin Tokiossa) ja donitsikioski.

AKB48:n jäsenet valikoituvat koeesiintymisissä, joihin voi osallistua kuka vain. AKB48:n esiintyjät ovat siis tavallisia tyttöjä, joiden ikähaarukka on tätä kirjoittaessani 13–25. Ennen pitkää ryhmästä pois haluavat ”valmistuvat ” siitä (japanin sanaa sotsug yō käytetään esimerkiksi yliopistosta valmistuttaessa). Sinänsä tämäntapainen ajatus muuttuvasta jäsenistöstä ja koe-esiintymisistä ei ole suinkaan uusi: Japanissa toimi jo 1980-luvulla vastaavalle idealle perustuva tyttör yhmä Onyanko Club (jonka perustamisessa ja ideoimisessa muuten myös AKB48:n luonut Ya s u s h i A k i m o t o o l i m u k a n a ) , j a viimeisen noin kymmenen vuoden ajan suosituimpiin tämänkaltaisiin r yhmiin on kuulunut Morning Musume. Seurusteleminen on kielletty ryhmän jäseniltä – itse asiassa AKB48-sarjakuvan nimikin on Renai kinshi jōrei eli Rakk a u s s u h t e e t k i e l t ä v ä s ä ä n t ö. K i e l lolla halutaan tietysti varmistaa se, että jäsenet pysyvät motivoituneina ja suhtautuvat työhönsä vakavasti, mutta uskoakseni myös se, että saadaan vahvistettua miespuo-

Japanilainen ystäväni ar veli suosion syyksi sitä, että r yhmän tytöt näyttäytyvät toisaalta eroottisina (r yhmän tietyt musiikkivideot kut e n B a by ! B a by ! B a by ! j a H e a v y R o ta t i o n o v a t t ä s t ä h y v i ä e s i m e r k k e j ä – eräs suomalainen ystäväni kritis o i n i i t ä ”t i r k i s t e l y v i d e o i k s i ” ) , t o i saalta myös tavallisina, viattomina tyttöinä, minkä vuoksi r yhmä

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

lisille faneille mielikuvaa teoriassa saavutettavissa olevista tytöistä. llakseni rehellinen en voinut Japaniin tullessani olla ihmettelemättä AKB48:n häikäisevää suosiota ja sitä massiivista ilmiötä, joka r yhmän ympärille on kehittynyt. Ryhmän suosio on kasvanut varsinkin parina viime vuotena räjähdysmäisesti, mistä kertoo esimerkiksi se, että lokakuussa 2011 julkaistu single Kaze wa fuite i r u ( Tu u l i p u h a l t a a ) m y i j u l k a i supäivänään yli miljoona levyä ja teki samalla Japanin singlemyynnin ennätyksen. Useiden eri musiikintekijöiden säveltämä syntetisaattoritaustainen musiikki on toki taitavasti tehtyä poppia ja esiintyjät viehättäviä, mutta samaa voi sanoa aivan hyvin esimerkiksi Morning Musumesta. Suosion syy ei voi myöskään olla siinä, että esiintyjät on valikoitu tavallisten ihmisten joukosta, sillä tämäkään konsepti ei ole millään muotoa uusi.

on onnistunut houkuttelemaan paljon faneja sekä miesten että nuort e n n a i s t e n k e s k u u d e s t a . A i n o a s y y, j o n k a i t s e py s t y i n k a i k k i e n m u i d e n menestykselle suotuisien tekijöiden ohella keksimään, on r yhmän huomiota kiinnittävän suuri jäsenmäärä, sillä se ainakin on ilmiönä poikkeuksellinen ja tarjoaa mahdollisuuden valita oma suosikki suuresta joukosta. To d e l l i s u u d e s s a j ä s e n m ä ä r ä n l i s ä k s i on kuitenkin toinenkin seikka, jolla AKB48 eroaa vastaavista r yhmistä ja joka uskoakseni osaltaan selittää sen nousun tämänkaltaiseksi ilmiöksi. Se on konsepti, jolle koko r yhmä perustuu: ai ni ikeru aidoru (idolit, joita voi mennä tapaam a a n ) . Tä l l ä v i i t a t a a n p e r i a a t t e e s s a siihen, että r yhmää on mahdollista mennä katsomaan sen omaan teatteriin päivittäin, eli sen voi nähdä muutenkin kuin vain suurilla konserttikiertueilla. Suhtauduin etukäteen koko konseptiin skeptisesti, mutta kokemukseni esityksestä onnistui muuttamaan käsitykseni. Asia käy parhaiten ilmi selostuksestani.

lkomaalaiselle osallistuminen AKB48:n esityksiin on tehty hyvin helpoksi. Ryhmän englanninkielisille nettisivuille lähetetään sähköposti, jossa ilmoitetaan lippua hakevien oleske-

luaika Japanissa, hakijoiden nimet sekä se, minkä tiimien esityksiä hakijat olisivat halukkaita näkemään. Ehtona lipun saamiselle on se, että hakija on ollut Japanissa alle kuukauden esityksen aikaan (passit tarkastetaan lippua noudettaessa). Sinänsä lipunvarausprosessi on siis yksinkertainen, mutta japanilaiselle lipun saaminen AKB48:n esitykseen saattaa taas olla pahimmillaan hyvinkin haastavaa. Ryhmä on niin suosittu, että liput esityksiin on päädytty arpomaan halukkaille. Itse ilmoitin omassa hakemuksessani olevani suomalaisen ystäväni kanssa halukas näkemään joko t i i m i n A , K t a i B. Vä h ä n y l i v i i k ko hakemukseni jälkeen minulle ilmoitetaan, että pääsen katsomaan R ES E T- n i m i s t ä e s i t y s t ä . Tä s s ä v a i heessa en tiennyt, minkä tiimin esitys on kyseessä, mutta itse esityksen jälkeen huomasin, että esiintyjät olisi voinut tarkistaa japaninkiel i s e l t ä s i v u l t a – k y s e e s s ä o l i Te a m K:n esitys. Ensimmäinen esitykseen liittyvä ihmetyksen aihe tuli vastaan jo tässä vaiheessa: liput maksavat miehiltä 3000 jeniä ja naisilta 2000 jeniä. Suurin osa AKB48:n faneista kyllä tuntuu olevan miehiä, mutta en silti ole varma, pitäisikö hinnoitteluun suhtautua rahastuksena vai yrityksenä houkutella naisia esityksiin – olkoonkin, että monenlaiset ”naisalennukset ” ovat JaS Y N KO O P P I

4 / 2 011

panissa muutenk i n y l e i s i ä . M yö s ala- ja yläkoululaiset maksavat lipuista sukupuolesta riippumatta 2000 jeniä.

lle viikko sähköpostin saamisen jälkeen astun suomalaisen ystäväni kanssa sisään Akihabaran Don Q uijote Buildingiin. Rakennuksen seitsemän ensimmäistä kerrosta ovat täynnä mitä erilaisimpia kauppoja, eikä niiden läpi kävellessä tulisi mieleenkään, että ylimmässä kerroksessa esiintyy Japanin suosituin pop-r yhmä. Astuessamme kahdeksanteen kerrokseen lipunmyynnissä tarkastetaan passimme, ja lipun lisäksi saamme oikeaan kät e e m m e A K B 4 8 - r a n n e k k e e n . Tä l l ä varmistetaan se, ettei lippua pääse myymään eteenpäin – sisään itse esiintymissaliin ei nimittäin pääse ilman ranneketta. 14

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

Va l t a o s a t ä m ä n k e r t a i s e s t a y l e i s ö s tä on odotetusti noin 20–30-vuotiaita miehiä, joukossa on ainoast a a n m u u t a m a t y t t ö, j o t k a o v a t i ä l tään noin 15–25 vuotta. En tiennyt yhtään etukäteen, millaista ulkomaalaissuosiota esitykseltä odot-

vinumeroita – AKB48:n esityksissä siis tosiaan istutaan. Kaikki yleisöstä osaavat kuin itsestään asettautua järjestelmällisesti oikeille paikoille jonoihin salin ulkopuolella, mistä heidät päästetään riveittäin sisään. En ole törmännyt vastaavaan ilmiöön esimerkiksi taidemusiikkikonserteissa, joissa kaikki menevät sisään vapaasti.

taa, mutta minä ja ystäväni olemme esityksen ainoat ulkomaalaiset. Sisäänpääsy saliin on mielenkiintoinen prosessi. Jonkin verran ennen esityksen alkua järjestysmiehet asettavat lattialle papereita, joihin on kirjoitettu istumapaikkojen ri-

Ulkomaalaiset noudetaan saliin erikseen. Astuessani sisään en voi olla ihmettelemättä sen kokoa – sali on nimittäin melko pieni ja intiimi, eikä lava ole kovin korkea, esiintyjät ovat melkein yleisön tasolla. Lava itsekin on sen verran pieni, ettei AKB48 edes mahtuisi sille millään kerralla kokonaisuudessaan. Ulkomaalaisille on varattu esitystä kohden kuusi paikkaa eturivistä, alle S Y N KO O P P I

4 / 2 011

kahden metrin päässä itse lavasta. To i s i n s a n o t t u n a n e k u u l u v a t k o k o salin parhaisiin.

tse show alkaa neljän nuoren esiintyjän muodostaman Zenza Girls -r yhmän iskelmämäisellä esityksellä Remon no toshigoro (Sitruunan ikäisenä). Kappaleen alkusoiton aikana useat fanit yleisöstä huutavat lempilaulajansa nimeä, missä sinänsä ei ole mitään poikkeuksellista. Ihan tavallinen käytäntö kuitenkin näyttää myös olevan, että laulajien nimiä huudetaan kappaleen r ytmiin sopivasti, kun kyseinen laulaja on saanut laulettua yhden säkeen. Zenza Girls -r yhmän jäsenistä erityisesti Team 4:sta tähän esitykseen lainattu Miori Ichikawa tuntuu olevan fanien keskuudessa suosittu. Y leisö myös osallistuu esitykseen taputtamalla käsillään kappaleen r ytmiä. Tämä ei sinänsä ole erikoista, mutta kertosäkeessä taputusr ytmi vaihtuu. Sama kuvio toistuu myöhemmissäkin kappaleissa. Zenza Girls -r yhmän poistuttua lavalta alkaa varsinainen esitys. Osasin odottaa sitä, että AKB48:n esitys ei sinänsä ole kovin spontaani ja että koreografiat ovat tarkkaan suunniteltuja – nehän ovat hyvin tärkeä osa esitystä ja itse asiassa ovat sekä taidokkaasti suunniteltuja että toteutettuja. Sitä en kuitenkaan olisi osannut odottaa, että myös minun pitäisi yleisön jäsenenä osata oma koreografiani. 16

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

Ensimmäisen kappaleen alkusoiton soidessa ja esiintyjien astuessa lavalle yleisö alkaa huutaa tiettyä kannustushuutolorua, jonka aivan kaikki tuntuvat osaavan. Mietin, olisiko minunkin tullut opetella huuto jostain, enkä edelleenkään tiedä, onko kyse universaaleista, minkä tahansa artistin esityksissä käytettävistä huudoista vai vain AKB48:n esitykseen soveltuvista. Tunnen oloni taitamattomaksi, eikä asiaa yhtään paranna se, että kertosäkeessä yleisö alkaa tehdä kappaleen r ytmiin sopivia tietynlaisia, selvästi kaikkien osaamia käsimerkkejä, joista tulee mieleen harjoiteltu koreografia. Suurin osa yleisöstä myös tehostaa käsimerkkejä hohtavin valotikuin. Tämä ei käsittääkseni ole Japanissa poikkeuksellista pop- ja rockkeikoilla muutenkaan, mutta merkkejä osaamattomana tunnen oloni eturivissä todella typeräksi. Välillä esiintyjät puhuvat mikrofoneihin erilaisia asioita. Ensimmäinen välispiikki, jonka aikana kaikki show ’n esiintyjät myös esitellään nimeltä, on kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen. Välispiikkien funktio esityksen kannalta on selvä: toisaalta niiden on tarkoitus antaa vilkkaammissa numeroissa rasittuneille esiintyjille lepohetki, toisaalta osan esiintyjistä puhuessa lavalla loput ovat vaihtamassa vaatteita seuraavaa numeroa varten. Spiikit eivät vaikuta mitenkään käsikirjoitetuilta, ja myö-

hemmin esiintyjien blogeja lukiessani saan varmistuksen käsitykselleni, että puheita ei tosiaan ole suunniteltu etukäteen. Show ’ssa, johon itse osallistuin, esiintyjät esimerkiksi keskustelivat siitä, miten vanha japanilainen sanonta ”onnagokoro to aki no sora” (”naisen sydän ja syksyn taivas”, sanonta implikoi kummankin olevan luonteeltaan ailahtelevainen) on pätenyt heihin syksyn tullen. Välispiikkien aikana alan ymmärtää paremmin myös ai ni ikeru aidoru -konseptia. Jollain tavalla spiikeistä nimittäin välittyy hyvin vahvasti tunne siitä, että esiintyjät ovat oikeita ihmisiä, joihin voi oikeasti tutustua, ja että yleisön ja esiintyjien välillä on jonkinlainen yhteys sen sijaan, että esiintyjät olisivat etäisiä ja yleisön yläpuolella. En oikein osaa sanoa, mistä tämä tunne syntyi, todennäköisesti hyvin monesta pienestä eri tekijästä (joista vähäisin ei välttämättä ole se, että yleisöä ei juurikaan huudatettu ”onks teil kivaa?” -tyyppisillä kysymyksillä). Oli kyse todellisuudessa roolin suorittamisesta tai ei, esiintyjät vaikuttavat lavalla hyvin luonnollisilta ja siltä, että heidän mielestään on oikeasti mukavaa olla tekemisissä yleisönsä kanssa.

KB48:lla vaikuttaa olevan hyvin uskollisia faneja. Yksi kuvaava esimerkki tästä on teatterin aulassa oleva vitriinikaappi täynnä me-

tallilaattoja. Jokaiselle laatalle on painettu sellaisen fanin nimi, joka on käynyt teatterin esityksissä yli 100 kertaa – ja laattoja on paljon. Ajatus saattaa tuntua absurdilta, mutta Japanissa tämänkaltainen ”fanisuorittaminen” on itse asiassa aika yleistä. Todennäköisesti mahdollisuus tämänkaltaiseen näkyvään fanikulttuuriin on myös yksi AKB48:n suosiota selittävä tekijä. Yhdessä välipuheenvuorossaan Team K:n johtaja Sayaka Akimoto kysyy, kuinka moni yleisöstä on paikalla ensimmäistä kertaa. Nostaessani käden huomaan kuuluvani vähemmistöön – itse asiassa hyvin selvästi vähemmistöön. Ehkä paikalla on muitakin, jotka eivät heti osaa tehdä oikeita eleitä tai huutaa oikeita huutoja? RESET-show kestää kaikkineen vähän yli kaksi tuntia, väliaikaa ei ole. Show ’n edetessä alan tottua tiettyjen kappaleiden introjen aikana huudettavaan kannustusloruun ja alan tunnistaa, milloin kappaleissa tulee taputtaa milläkin tavalla. Niin sanottuna viimeisenä numeronaan AKB48 esittää enkeleiksi pukeutuneina kappaleen Jigsaw Puzzle 48, ja esityksen niin sanottu loppu on sekin kiinnostava kokemus, joka edelleen vahvistaa tunnetta käsikirjoitetusta tapahtumasta. AKB48:n poistuttua lavalta ja valojen sammuttua seuraa noin puolen minuutin hiljaisuus edelleen pimennetyssä salissa. Kukaan ei tee elettäkään poistuakseen tai yritä taputtaa esiintyS Y N KO O P P I

4 / 2 011

jiä takaisin lavalle. Tämän jälkeen jostain salin takaosasta kuuluu huuto: ”Encore!” (japaniksi ”ankooru”), johon koko loppuyleisö vastaa samalla huudolla. Tätä esihuutoa ja vastausta jatkuu ainakin kolmen minuutin ajan, mikä on pitkä aika ja alkaa myös selvästi käydä esihuutajan äänelle. Mistään spontaanista encoresta ei tietenkään ole oikeasti kyse, sillä seuraavaksi esitetyt kolme kappaletta ovat myös Team K:n RESET-levyllä, ja syy, miksi esiintyjät eivät palanneet lavalle aiemmin, on siinä, että he olivat vaihtamassa asujaan viimeisiä numeroita varten. Viimeisenä AKB48 esittää varsinaisesti RESET-show ’hun kuulumattoman, vielä esityksen aikaan r yhmän uusimman singlen Flying Get ja aivan lopuksi, esiintyjien jätettyä hyvästit yleisölle (ainakin Mayumi Uchida myös vilkutti erikseen meille ulkomaalaisille ja sanoi ”baibai”), pääsemme näkemään pari viikkoa esityksen jälkeen julkaistavan Kaze wa fuiteiru -singlelevylle sisältyvän kappaleen Kimi no senaka (Sinun selkäsi) musiikkivideon. Tämä on musiikkivideon ensi-ilta, joten yleisö tuntuu olevan hyvin mielissään. Poistuminen salista hoidetaan lopuksi yhtä järjestelmällisesti kuin sisääntulokin – ovensuussa kuuluu poistumisohjeita huutavan miehen ääni. Var18

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

sinkin aivan lopuksi saan hyvin konkreettisen osoituksen ai ni ikeru aidoru -konseptin toteuttamisesta käytännössä. Astuessani ulos esiintymissalista esityksen kaikki 16 esiintyjää nimittäin seisovat sen ulkopuolella rivissä, ja jokainen yleisöstä lyö salista poistuessaan heidän kanssaan kevyesti high fivea. Minulle ja ystävälleni AKB48:n tytöt sanovat englanniksi ”thank you”.

aikkinensa RESET-show on keikkakokemuksena yksi kiinnostavimmista ja erikoisimmista, mitä minulla on ollut. Sinänsä kyllä osasin odottaa, ettei itse esitys tai yleisön osallistuminen olisi erityisen spontaania. Itse asiassa se järjestelmällisyys, jolla koko esitys kaikkinensa hoidettiin niin yleisön, esiintyjien kuin järjestysmiestenkin osalta, oli omalla tavallaan vaikuttavaa. Siinä missä itse esityksen näkeminen oli kiinnostavaa, aivan yhtä kiinnostavaa oli päästä näkemään fanien reaktiot. Lisäksi en show ’n nähtyäni enää ihmettele AKB48:n valtaisaa suosiota Japanissa. Ennen kaikkea kyse on todella ”idoleista, joita voi mennä tapaamaan”: AKB48:n pienehkössä teatterissa päivittäin esiintyvät jäsenet tuntuvat aivan tavallisilta ihmisiltä, joihin saa lopuksi jopa konkreettisesti fyysisen kosketuksen, mikä on Japanissa äärimmäisen poikkeukselliselta fanien ja idoleiden välillä (tämän lisäksi kyse on kulttuurista, jossa kät-

telyn eli ihmisen koskemisen sijaan suositaan kumartamista, joten asia on todella poikkeuksellinen). Japanissa on totuttu hyvin erilaisiin idoleihin: suuria stadionkeikkoja tekeviin, etäisiin ja vaikeasti saavutettaviin. Toki AKB48:n tytöt ovat todellisuudessa vaikeasti saavutettavia idoleina siinä missä muutkin, mutta erikoisella tavalla mielikuva tästä on onnistuttu hälventämään, ja ainakin esiintyjät on mahdollista nähdä livenä joka päivä. Esimerkiksi itse koin oloni teatterissa hyvin ter vetulleeksi (selvittyäni alkujärkytyksestä yleisön kannustushuutojen ja eleiden suhteen), ja varsinkin lopussa, yleisön tavatessa kaikki esiintyjät, AKB48:n jäsenet näyttivät aidosti ilahtuneilta päästessään sanomaan minulle kiitos. Oli tämä ilo aitoa tai ei, se välittyi hyvin aitona ja vahvisti kokemusta jonkinlaisesta läheisyydestä yleisön ja esiintyjien välillä. Tällä perusteella voisi tietysti ajatella AKB48:n olevan vain tokiolainen ilmiö. Vaikka en ole päässyt katsomaan, onko se ilmiönä muualla Japanissa yhtä näkyvä kuin Tokiossa, ilmeisesti konsepti fania lähellä olevasta idolista on kuitenkin onnistuttu markkinoimaan myös Tokion ulkopuolelle. Japanilainen ystäväni nimittäin kertoi, että Japanissa on yleisestikin käsitys AKB48:n jäsenistä tyttöinä, jotka eivät tunnu etäisiltä idoleilta. Tätä käsitystä ehkä vahvistaa esimer-

kiksi r yhmän oma TV-ohjelma, jonka kautta jäseniin pääsee ikään kuin ”tutustumaan”. Ystäväni mukaan AKB48 kuitenkin nähdään kaikesta sen ympärille rakentuneesta huolimatta edelleen ennen kaikkea muusikkor yhmänä. En osaa sanoa, olisiko suosion perustaminen vastaaville seikoille mahdollista muualla kuin Japanissa, jossa fani- ja idolikulttuuri poikkeavat länsimaisesta, mutta musiikkitieteellisesti AKB48:n ympärille rakentunut fanikulttuuri, kuten koko AKB48-ilmiö, olisi äärimmäisen kiinnostava tutkimuksen kohde. Toki r yhmän suosiossa kyse on todellisuudessa hyvin monien suotuisien tekijöiden summasta, ja tässä esittämäni mielipiteet ovat vain valistuneita ar vauksia. AKB48:n tulevaisuus näyttää tällä hetkellä joka tapauksessa hyvin aurinkoiselta: sen suosio tuntuu vain kasvavan ja kasvavan, ja koko ilmiötä osataan myös kasvattaa tämän mukaisesti. Yksi esimerkki tästä on se, että r yhmä myös kansainvälistyy jatkuvasti: Singaporessa, Taiwanilla ja Hongkongissa on jo avattu ensimmäiset viralliset AKB48-fanikaupat Japanin ulkopuolella, ja Jakartaan ollaan perustamassa ensimmäistä ei-japanilaista sisarr yhmää JKT48. Ehkäpä pääsemme joskus joko näkemään r yhmän Suomessa tai Suomeen perustetaan uusi 48-r yhmä? Kuka tietää.

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

SUOMALAINEN JAZZ-TAKKA LÄMPENI JA LOIMUSI ...ja UMO sai soitollaan jopa kiven palamaan

TEKSTI Tatu Tamminen GRAFIIKKA Tommi Mäkelä/UMO Jazzissa on vähintään kahdenlaista viileyttä: traditionaalista viileyttä 1950–60-lukujen amerikkalaisesta perinteestä ja uudempaa, pohjoismaista pintaviileyttä. Nuo molemmat olomuodot on asiantuntevissa käsissä ja oikeilla sytytysaineilla mahdollista valjastaa lämpöenergiaksi. Onneksi kylmässä Suomessa riittää uteliaasti ja rohkeasti rytmimusiikkiin suhtautuvia tekijöitä, jotka tekevät yleisönsä olon mukavaksi kaikkina vuodenaikoina. 20

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

Suomalaisen Musiikin Viikon merkeissä UMO jazzorkesteri latasi Made In Finland -konserttinsa ohjelmaan läpileikkauksen kotimaisesta big band -säveltaiteesta. Juhlaillassa kuultiin vanhoja sävellyksiä Eero Koivistoiselta, Eero Ojaselta, Jukka Linkolalta ja Otto Donnerilta. Sytykkeiden roolia hoitivat kantaesitetyt tilausteokset Raoul Björkenheimilta ja Kalle Kalimalta. Juhlavaa pökkyä pesään lisäsi vielä vasemmistolainen kulttuurijärjestö Kiila

ry, jonka 75-vuotisjuhlaa vietettiin konsertin yhteydessä. Ja koska illan paketissa oli virallinen leima suomalaisuudesta, solisteina lauloivat Johanna Iivanainen ja Susanna Hietala. Kitaristi-säveltäjiltä tilatut uudet teokset osoittautuivat villeiksi tapauksiksi. ”Tutkivan kitarismin” nimiin vannovan Björkenheimin Donkey Hot oli röyhkeää ja maukasta ajojahti-jazzia, jossa tutkittiin ainakin 5/4-tahtilajin mahdollisuuksia. Varsinkin rumpali Ville Pynssin tyylikästä paahtamista seuratessa teoksesta tuli mieleen jokin paljon vikkelämpi eläin kuin aasi. Kappale syttyi ensi nuotilla liekkiin aivan kuin vuoden 1969 King Crimson, jossa tosin soitti tusinan verran vähemmän puhaltajia kuin UMO:ssa. Konsertin erityismaininta onnistuneesta soolosta menee saksofonisti Teemu Salmiselle Donkey Hotissa. Kokeilevan otteen puutteesta ei voi syyttää myöskään Kalle Kalimaa, joka tunnetaan parhaiten kitaristina ja pienyhtyesäveltäjänä. Hänen teoksensa Lietsonta tuntui olevan uhkarohkean taiteilijan kirjoittama soolo koko orkesterille. Big bandista irtosi erilaisia tehoja kuin mihin on yleensä totuttu: poikkeavaa riitasointisuutta, pienten intervallien leikkiä ja bändin epäyhtenäisyyden korostamista riitti niin, että hengitysteitä meinasi kirvellä. Kokemattomana big band -säveltäjänä Kalima lyö perinteitä takavasemmalta lyttyyn vähän isommallakin kalikalla. Toivottavasti kuulijat jaksavat vielä jatkossakin. Lietsonta oli joka tapauksessa hauska teos. Laulusolisteista Iivanainen kuulosti tulkin-

nassaan luonnollisemmalta kuin Hietala. Jukka Linkolan sävellys Femme Fatale tuntui jo itsessään väsähtäneeltä illan muuhun tarjontaan verrattuna, mutta Susanna Hietalan laulamisessa oli pientä yliyrittämisen makua. Otto Donnerin laulun Niin vähän on aikaa kohdalla orkesteri jyräsi solisti Iivanaisen kiusallisesti alleen. Varsin syvälämmittävä hetki koettiin, kun Johanna Iivanainen lauloi Eero Koivistoisen kappaleen On Suomi kaukana pohjoisessa. Laulun valitseminen iltaan ja sen sopivuus Iivanaisen äänelle osuivat kohdalleen: viileän lämmin tuokio suorastaan valoi uskoa Made In Finland -henkeen. Ironisella tavalla sanoituksen suomalaiseen periferiaromantiikkaan yhdistyi sävelympäristö, jossa hiiviskeltiin triolirytmeineen ja coolharmonioineen aivan Amerikan maalla. Silti Suomen maantieteellistä sijaintia ei kokonaisuutta kuunnellessa tehnyt mieli surkutella. Loimuavien takkojen lähettyvillä kuunneltuna tällainen musiikki voisi ehkäistä kaamosmasennusta. Konsertti päättyi Eero Ojasen laajakaariseen ja moniulotteiseen instrumentaaliin Kivi palaa. Teoksen iberialais-suomalaisen jännitteiset ja jylhät kohdat saivat orkesterilta erittäin laadukkaan käsittelyn. Kansallinen jazz ansaitsi hyvän työn leiman.

Made in Finland – UMO ja Kiila ry:n 75-vuotisjuhlakonsertti Savoy-teatterissa 27.10.2011. Kapellimestarina Kari Heinilä. Solisteina Johanna Iivanainen ja Susanna Hietala. Björkenheim, Kalima, Koivistoinen, Linkola, Ojanen, Donner. S Y N KO O P P I

4 / 2 011

USVAAN VERHOUTUNUT KUU MUSIIKKITIETEEN SUOMALAIS-JAPANILAINEN KONSERTTI

TEKSTI Lasse Lehtonen KUVA Tommi Kotilainen

lokuussa 2011 ystäväni, japanilainen baritoni Hiroyuki Suzuki, pyysi minua kanssaan tapaamaan musiikkitieteen lehtori Harri Suilamoa. Hiroyuki oli kiinnostunut Suilamon Japani-aiheisista teoksista, ja lähdin hänen mukanaan katsomaan niiden partituureja. Samassa yhteydessä Suilamo mainitsi, että hänen teoksensa Wasure-gai – Onnade Calligraphy konserttikanteleelle ja 25-kieliselle kotolle olisi tarkoitus esittää yliopistolla jonkinlaisessa konsertissa lokakuun alussa. Teoksen esittäjät, kanteleensoittaja Eva Alkula ja kotonsoittaja Tomoya Nakai, esittäisivät sen myös pohjoismaisen musiikin päivillä Islannissa. Tämä yliopiston konsertti vain pitäisi järjestää. Japanilaisen musiikin ystävänä ja tutkijana halusin luonnollisesti olla järjestämässä konserttia. Aloimmekin pian ideoida sisältöä yhdessä Petrus Laitinmäen kanssa. Teemaksi muodostui Suilamon teoksen innoittamana suomalais-japanilaisuus eli konsertti, jossa esitettäisiin sekä suomalaisia Japani-aiheisia teoksia että japanilaisia Suomi-aiheisia teoksia ja lisäksi puhtaasti 22

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

japanilaista musiikkia. Päiväksi valikoitui Evan ja Tomoyan aikatauluihin parhaiten sopiva 4.10.2011 ja konserttipaikaksi Kielikeskuksen juhlasali – arvelimme sen olevan konsertille sopivan kokoinen, ja paikkana se oli aiemminkin ollut musiikkitieteen konserttien käytössä. Lopulta konserttipäivä laajeni musiikkitieteen Japani-teemapäiväksi. Alkuiltapäivästä Tomoya ja Eva järjestivät kantele-koto-workshopin, tämän jälkeen minä pidin luennon omasta erityisalastani japanilaisesta taidemusiikista, ja sen jälkeen seurasi itse konsertti. Korostaakseni suomalaisjapanilaisuutta halusin kirjoittaa konsertin ohjelman sekä suomeksi että japaniksi ja yritin myös keksiä konsertille nimen, joka kuvastaisi jollain tapaa kumpaakin maata ja meneillään olevaa vuodenaikaa. Päädyin valitsemaan nimeksi Usvaan verhoutunut kuu, japaniksi Moyagakure no tsuki. Alun perin yritin miettiä sekä Japania että Suomea yhdistäviä syksyn symboleja, mutta lopulliseen nimeen jäi ainoastaan selkeästi japanilainen syksyn symboli kuu. Vaikka usva sinänsä ei ehkä viittaa erityisesti Suomen

syksyyn, pidin sitä joka tapauksessa runollisempana kuin esimerkiksi loskaa tai räntää, joita minulle ehdotettiin suomalaisiksi syksyn symboleiksi... eemapäivän aloittanut Evan ja Tomoyan kantele-koto-workshop oli käytännönläheinen ja todella kiinnostava soitinesittely. Osallistujat pääsivät esimerkiksi itse kokeilemaan kotoa (tässä tapauksessa kyse oli tavallisesta, 13-kielisestä kotosta) ja seuraamaan koton omalla nuottikirjoitusjärjestelmällä kirjoitettua partituuria Tomoyan samalla soittaessa siitä perinteistä musiikkia. Eva puolestaan perehdytti meitä paitsi itse konserttikanteleeseen ja sen tekniikoihin, myös soittimen ja sille sävelletyn musiikin nykytilanteeseen ja -käyttöön. Omasta puolestani voin sanoa oppineeni valtavasti uutta niin kotosta kuin kanteleestakin, ja uskoisin tämän koskevan myös muita workshopiin osallistuneita.

Workshopin jälkeen pidin Kielikeskuksessa luennon, jonka otsikkona oli ”Japanilaisen musiikin japanilaisuus”. Esitelmässä kävin läpi musiikkiesimerkkien avulla japanilaisen taidemusiikin ja sen japanilaisvaikutteiden historiaa ja japanilaisvaikutteiden merkityksiä alusta asti tähän päivään saakka. Lopuksi annoin tarkemman analyysiesimerkin kahdesta teoksesta, joihin olen itse perehtynyt lähemmin. Pyrin pitämään luennon sisällön sellaisena, että sitä oli mahdollista seurata ilman valtavia etukäteistietoja musiikista tai Japanista. Toivon esitelmää seuranneiden oppineen paljon uutta ja ehkä myös kiinnostuneen japanilaisesta musiikista!

Esitelmääni seurasi päivän pääasia eli itse konsertti. Konsertissa esiintyivät lopulta Evan ja Tomoyan lisäksi minä, Hiroyuki (pianistina Megumi Yanai-Tiensuu), musiikkitieteen opiskelija, huilisti Kirsi Kujanpää ja Itä-Aasian tutkimuksen opiskelija, sopraano Suvi Ilvonen (pianistina minä). Eva ja Tomoya toivoivat omaan esitykseensä äänentoistoa, josta huolehti musiikkitieteen opiskelija Tommi Kotilainen. Pyrin rakentamaan konsertin ohjelman siten, että siinä vuorottelisivat hyvässä balanssissa haastavammat uutta musiikkia edustavat teokset ja kenties helpommin sulatettava tonaalinen musiikki. Suomalaisjapanilaisesta teemasta huolimatta lopullinen ohjelma sisälsi enimmäkseen japanilaista, Suomeen liittymätöntä musiikkia. Konserttia oli mainostettu yliopiston sisällä joillakin sähköpostilistoilla ja tämän lisäksi suomalaisten Japani-ystävyysyhdistysten sähköpostilistoilla ja joillakin musiikkialan listoilla. Facebookissa viitisenkymmentä oli ilmoittanut tulevansa. Tämän perusteella oli kuitenkin hyvin vaikea arvioida yleisön määrää. Lopulta Kielikeskuksen juhlasali oli muutamaa paikkaa vaille täynnä – toisin sanottuna yleisöä oli noin sata henkeä eli juuri sopiva määrä. vasin itse konsertin esittämällä kolme osaa Takashi Yoshimatsun (s. 1953) Tapiola Visions (2004) -sarjasta soolopianolle. Kuten Yoshimatsun musiikki yleensäkin, myös Tapiola Visions on musiikkina melko helposti lähestyttävää ja liikkuu jossain tonaalisuuden ja atonaalisuuden välimaastossa. Yoshimatsun musiikille tyy-

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

pillisesti siinä on myös viittauksia lintuihin – tässä tapauksessa neljännessä osassa Commas of Birds. Teoksen suomalaisvaikutteet tosin taitavat rajoittua yksinomaan nimeen. Kirsi Kujanpää jatkoi tästä hienosti esittämällä Kazuo Fukushiman (s. 1930) soolohuiluteoksen Requiem (1956). Kyseessä on dodekafoninen teos, joka yhdistää kiinnostavasti japanilaisia estetiikkakäsityksiä länsimaiseen sävellystraditioon. Esteettisesti toisaalta pelkistetyn, toisaalta suuria dynaamisia kontrasteja sisältävän teoksen voisi ajatella edustavan yhtä lailla japanilaisuutta kuin länsimaista avantgardeakin. Suvi Ilvonen esitti seuraavaksi kaksi tonaalista laulumusiikkiteosta, Kunihiko Hashimoton (1904–1949) Akashia no hanan (Akasiankukat, 1948) ja Yoshinao Nakadan Sakura yokochōn (Kirsikankukkakuja, 1950). Sekä Hashimoto että tämän sävellysoppilas Nakada kuuluvat Japanin suosituimpiin ja tunnetuimpiin laulumusiikin säveltäjiin, ja kummankin tuotannolle on yhteistä tyylien monipuolisuus. Tällä kertaa esitetyistä teoksista Akashia no hana on selkeästi säkeistöllinen laulusävellys, josta olen kuullut esimerkiksi jopa iskelmäsovituksen, Sakura yokochō puolestaan hieman viitteellisempi ja muodoltaan vapaampi. Jälkeenpäin kuulin kehuja erityisesti Suvin hienosti esittämästä pelkistetyn kauniista ja haikeasta Sakura yokochōsta. Suvin jälkeen Tomoya Nakai esitti Japanin tärkeimpiin uuden sukupolven säveltäjiin kuuluvan Misato Mochizukin (s. 1969) koto-sooloteoksen Intermezzi II (2002), joka oli sekä esityksenä että teoksena ää24

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

rimmäisen vangitseva. Mochizuki tuntuu toisaalta teoksessa irtautuvan perinteisestä koto-traditiosta – teoksen alku on suorastaan aggressiivinen ja Tomoya esimerkiksi piti koko esityksen ajan takataskussaan rumpukapulaa, jota hän pääsi käyttämään vasta teoksen lopussa – mutta toisaalta hakevan siitä myös myöhemmin teoksessa innoitusta. Teos päätyi ohjelmaan Petruksen japanilaisen muusikkoystävän ehdotuksesta, josta olen hyvin kiitollinen. Tästä jatkoivat Hiroyuki Suzuki ja Megumi Yanai-Tiensuu. Hiroyukin ohjelmaan kuuluivat Erkki Salmenhaaran englanninkielinen Three Japanese songs (1964), suomeksi esitetty Aarre Merikannon Japanilainen akvarelli (1918) sekä japaniksi lauletut Tatsunosuke Koshitanin (1909–1982) Hatsukoi (Ensirakkaus) ja Hideo Koyabashin (s. 1931) Karamatsu ( Japaninlehtikuusi). Japanilaisista teoksista varsinkin Hatsukoi on hyvin tunnettu ja sisältää Karamatsun tavoin jopa hieman viihteellisiä elementtejä. Suomessa Jorma Hynnisen ohjauksessa opiskellut Hiroyuki on hyvä esiintyjä ja erinomainen laulaja, ja varsinkin hänen japaninkielisistä esityksistään välittyi paljon lämpöä, josta Hiroyukia on muutenkin kehuttu. onsertin ”päänumerona” kuultiin viimeiseksi Harri Suilamon Wasure-gai – Onnade Calligraphy (2009) konserttikanteleelle ja 25-kieliselle kotolle. Tomoya kommentoi minulle teosta konsertin jälkeen musiikkina ”kauniiksi”, minkä pystyn mielipiteenä hyvin allekirjoittamaan itsekin. Omasta mielestäni siinä on paljon

maalailevaa runollisuutta, jossa toisaalta korostuvat koton ja kanteleen soitintraditioiden erilaisuudet, toisaalta myös niiden yhteinen kosketuspinta. Paikoitellen kuulosti jopa siltä, kuin musiikki olisi tullut vain yhdestä soittimesta. Sana wasuregai tarkoittaa unohduksen simpukkaa ja viittaa vanhaan japanilaiseen käsitykseen, jonka mukaan simpukankuori saattoi tuoda lievitystä ikävään ja kaipuuseen. Onnade (kirjaimellisesti ”naisen käsi”) puolestaan viittaa kalligrafiatyyliin, joka alun perin oli vain naisten käytössä ja joka laajeni myöhemmin käytettäväksi kaikkeen lyyristä kauneutta edustavaan kirjoitukseen sukupuolesta riippumatta. Suilamo itse mainitsee teosesittelyssään nämä seikat sekä myös sen, että hänen kiinnostuksensa kalligrafiaa kohtaan on yksi hänen syistään kirjoittaa sävellystensä nuotit käsin. Näin ollen yhteys Japaniin on teoksessa esillä monella eri tasolla. Suilamon teos päätti konsertin upeasti – ja sai myös ympärilleen konsertin, johon kokonaisuudessaan sekä yleisö että esiintyjät vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä. Käsittääk-

seni Suilamo, Eva ja Tomoya pitivät kaikki konserttia onnistuneena ja ymmärtääkseni heidän esityksensä Wasure-gaista sujui hyvin myös Islannissa. Erityisen hienona pidin sitä, että kuulin jälkeenpäin useilta konserttiin osallistuneilta ylipäänsä taidemusiikkia harrastamattomilta tutuiltani, että he ovat aina pitäneet varsinkin uutta musiikkia vaikeasti lähestyttävänä, mutta konsertissa esitetyt teokset muuttivat heidän käsityksensä täysin. ahtoisin kiittää vielä lämpimästi kaikkia, jotka osallistuivat konsertin järjestämiseen millään tavalla. Saimme kaikki yhdessä järjestettyä kiinnostavan musiikkitieteen teemapäivän, ja ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, että pääsimme esittämään yleisölle musiikkia, jota ei muuten Suomessa – tai välttämättä muuallakaan – ole helppoa tai yleensä edes mahdollista päästä kuulemaan missään. Toivottavasti musiikkitieteilijöiden keskuudesta löytyy jatkossakin intoa konserttien ja vastaavien tapahtumien järjestämiseen – oli teemana mikä tahansa!

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

N U O T I N v ieresta

Kolumnissa Synkoopin toimittajat kirjoittavat vuorotellen musiikista ja sen vierestä

M U S I I K K I TA L O L L A ANNIINA LESKELÄ

Onhan se kaunis. Ainakin sisältä. Ainakin illalla, pimeään konserttiaikaan, kun ihmiset suuntaavat askelensa läpi Kansalaistorin kuulemaan jumalaisia säveliä. Musiikkitalo.

seksi. Se on kummallista, sillä minä nuori ihminen olen luultavasti aivan yhtä aktiivinen kuuntelijana kuin kuka tahansa tästä harmaahaituvaisesta yleisöstä.

Musiikkitalossa kun ollaan, lavalta varmaan kajahtelee musiikkia. Musiikkitalo on siis nimelläänkin jo tietynlainen arvottaja; se, mitä sen lavalta pääsee kuulumaan, on oletettavasti jotakin ehdaksi musiikiksi tunnustettavaa.

Niin mielelläni näkisin enemmän erilaisia ihmisiä löytämässä musiikin jumalaista ihmettä. Onhan surullista, jos 150 miljoonan euron talon löytää vain ja ainoastaan helsinkiläinen keski-ikäinen yleisö. Mainitun arvoisena kun Musiikkitalo eittämättä on koko maan musiikillinen maamerkki. Ja samaan aikaan maan musiikillista tulevaisuutta nakerretaan päätöksillä ammattikorkeakoulujen kulttuurikoulutuksen säästöistä. Mistä löytyy uusi musiikkiväki yleisöön? Talon kutsu ei tavoita vaihtoehtoista kuulijakuntaa, kuten nuoria ja ulkopaikkakuntalaisia, mikäli kukaan ei houkuttele heitä itse musiikin äärelle. Koulutus on ollut tässä suhteessa tärkeässä asemassa.

Vaan kenen mielestä? Ison salin konsertit ovat olleet syksyn mittaan loppuunmyytyjä. Ei siis ole epäilystäkään, etteikö lavalla todella oikea musiikki soisi. Yleisö on siis saanut varmasti sen, mitä tulee hakemaan: musiikkia. Musiikkia yleisölle, joka ei ole aivan yhtä uutta kuin talo itse. Jos ei pöly ole vielä laskeutunut Musiikkitalon pinnoille, viimeistään pölyyntynyt yleisökanta voi sen loiston himmentää. Uskollinen vuosikertaeliitti epäilemättä pitää osaltaan kunnioitettavaa ja säilyttämisen arvoista instituutiota pystyssä. Yleisön joukossa istuessani - puhun nyt siis suuren ja kalleimman, tuon suitsutetun konserttisalin tarjonnasta - tunnen oloni aika ulkopuoli26

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

Musiikkitalolla mahdolliset uudistajat, nuo potentiaaliset pölyhuiskut nostattavat tomua toistaiseksi Kansalaistorin puolella. He tekevät Musiikkitalosta silmää miellyttävän myös ulkoa päin. Toivottavasti samaiset kaatuilijat rullaavat joskus vielä kynnyksen ylikin − Musiikkitaloon.

OPISKELIJASTA AMMATTILAISEKSI Sarjassa haastatellaan entisiä musiikkitieteen opiskelijoita, jotka nykyään toimivat kulttuuri- ja musiikkialan vaikuttajina ja asiantuntijoina. Tällä kertaa haastateltavaksi nappasimme pian valmistuvan Liina Sipilän, joka on opintojensa ohella ehtinyt jo pitkään touhuta monenlaisissa tehtävissä kulttuurin kentällä. ELISSA SHAW

KUINKA PÄÄDYIT MUSIIKKITIETEEN PARIIN?

Melko sattumalta. Lukion jälkeen pidin pari välivuotta, joista toisen vietin koulunkäyntiavustajana. Hainkin yliopistolle ensisijaisesti opettajankoulutukseen. Samaan aikaan työskentelin erään musiikkiopistosta tutun ystäväni kanssa samassa kahvilassa, ja hän oli juuri edellisenä vuonna aloittanut musiikkitieteen opinnot. Lainasin häneltä pääsykoekirjat, ja vasta suurin piirtein koetta edeltävänä iltana päätin osallistua siihen. Onneksi tein niin!

enemmän kieliä. Alalla olisi ehdottomasti hyötyä, jos osaisi useampaakin eurooppalaista kieltä kuin ruotsia ja englantia. MISSÄ VIETIT VAIHTO-OPPILASKAUTESI JA MILLAINEN KOKEMUS SE OLI?

Ehdottomasti hallitustoiminta. Olin kolme vuotta hallituksessa, ja sitä kautta tutustuin parhaiten opiskelijatovereihini. Muistelen myös lämpimästi kaikkia ihania ”höpökursseja”, joiden suorittamiseen liittyi lähinnä musiikin kuuntelua. Uskon vilpittömästi, että musiikkitieteessä on yliopiston kiinnostavimmat kurssit.

Olin puoli vuotta Tukholman yliopistossa opiskelemassa lastenkulttuuria. Vaihto oli ehdottomasti opiskelujeni parasta aikaa. Vaihdosta käteen jäi muun muassa rakkaus Tukholman kaupunkiin, monta tärkeää ystävää eri puolelta maailmaa sekä paljon kirjallisuutta lastenkulttuurista, jota hyödynnän myös gradussani. Suosittelen ehdottomasti vaihtoa kaikille. Hain vaihtoon Nordlys-ohjelman kautta, joka on hiukan tuntemattomampi vaihtoehto opiskelijoiden keskuudessa. Käytännössä otin itse yhteyttä Tukholman yliopistoon ja kyseiseen oppiaineeseen. Kun sain opiskelupaikan, minulle myönnettiin automaattisesti rahoitusta Nordlysin kautta.

MITÄ KAIKKEA OLET OPISKELLUT MUSIIKKI-

OLET MILTEI VALMIS MUSIIKKITIETEEN MAIS-

TIETEEN OHELLA?

TERI. MISTÄ AIHEESTA TEET GRADUASI?

Olen lukenut sivuaineina kasvatustiedettä, elokuva- ja televisiotutkimusta sekä taidehallintoa. Tein myös vaihto-oppilasaikanani lastenkulttuurin perusopinnot. Sivuaineeni linkittyvät melko suoraan nykyiseen työpaikkaani, sillä tuotan lasten ja nuorten dokumenttielokuvatapahtumaa. Jälkikäteen toivoisin, että olisin lukenut

Teen gradua lastenmusiikin markkinoinnista. Kun aloitin sen työstämisen, oli lastenmusiikki vielä suhteellisen tutkimaton aihe, mutta viimeisen vuoden sisällä siitä on julkaistu paljon materiaalia myös tieteellisissä piireissä. Sekin aiheuttaa paineita saada gradu nopeasti valmiiksi, sillä en toivoisi samasta aiheesta valmistuvan lukuisia tut-

MIKÄ ON JÄÄNYT PARHAIMPANA MUISTONA MIELEEN OPISKELUAJOILTASI VIRONKADULLA?

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

kimuksia ennen omaani. Tämänhetkinen tavoiteaikani valmistumiselle on kevään alkupuoli. Gradua varten olen haastatellut paljon lastenmuusikoita, mikä on ollut todella antoisaa. He ovat kaikki ilahtuneet kovasti, kun heitä on joku halunnut haastatella. OLET JO OPISKELUAIKOINA TOIMINUT ERILAISISSA ALAN HOMMISSA. MITÄ KAIKKEA OLET EHTINYT PUUHATA?

Olen luonnollisesti aina harrastanut musiikkia, soittanut ja laulanut erilaisissa kokoonpanoissa. Olin työharjoittelussa Helsingin juhlaviikoilla sekä DocPoint -festivaalilla, joista molemmista olen harjoittelun jälkeen saanut myös töitä. Lisäksi olin harjoittelijana Vantaan kaupungin kulttuuripalveluissa. Olen tehnyt myös paljon vapaaehtoistyötä eri tapahtumissa, kuten April Jazz -, Rakkautta ja anarkiaa -, sekä DocPoint-festivaaleilla. Nämä kokemukset ovat tarjonneet paitsi upeita elämyksiä myös tärkeitä kontakteja ja väyliä festivaalityöhön. Ensimmäinen oman alan työni oli toimistosihteerin pesti Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnassa. Harjoitteluista on ollut paljon hyötyä, sillä olen niiden kautta saanut kaikki nykyiset työni. Esimerkiksi Juhlaviikoilla olin ensin työharjoittelijana, sitten tuotantoassistenttina ja lopulta tuottajana. Alalla olen huomannut, että juuri mitään työpaikkoja ei pistetä julkiseen hakuun, vaan sana vapaista paikoista kiertää suusta suuhun. Toisaalta myös hyvistä tyypeistä vinkataan eteenpäin omille kontakteille, jotka saattavat ottaa suoraan yhteyttä, kun tarvitsevat apua. 28

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

MISSÄ OLET TÄLLÄ HETKELLÄ TÖISSÄ JA MILLAINEN ON TYYPILLINEN TYÖPÄIVÄSI?

Tällä hetkellä toimin tuottajana DocPoint –festivaalilla, jossa vastaan DOKKINO – Lasten ja nuorten dokumenttielokuvatapahtumasta. Sen lisäksi teen töitä tuottajana pienen kulttuurialan konsulttifirman kautta, jonka kautta olen päätynyt mukaan mm. televisiotuotantoihin. Pidän tuottajan työstä todella paljon. Välillä se on stressaavaa mutta myös äärettömän innostavaa ja palkitsevaa. Tuottajan työpäivät ovat todella vaihtelevia. Saatan olla ensin pitämässä lehdistötilaisuutta ja parin tunnin päästä tapahtumapaikalla roudaamassa. Mitä pienempi organisaatio on, sitä vaihtelevampia ovat työtehtävät. Tuottajan huolehdittavaksi jää usein tiedotus, rahoitus, markkinointi, roudaus, catering, siivous sekä autonajokin. Tuottaja on jännä jokapaikanhöylä, joka pitää kaikkia lankoja käsissään. Töissä joutuu välillä kuitenkin aivan älyttömiin tilanteisiin. Kerran erään televisiotuotannon yhteydessä nimelläni oli toimitettu studiolle paketti, joka sisälsi neljä jäistä pässin kivestä. Nauran aina, että näissä hommissa ei ainakaan tule elämä tylsäksi. Festivaalityö on vaihtelevaa jo luonteensakin puolesta: pitkään kestävä valmisteluvaihe on rauhallinen ja työtahti kiihtyy eksponentiaalisesti tapahtuman lähestyessä. Festivaalin aikana ollaankin töissä kellon ympäri. Ystäväni tietävät, että esimerkiksi elokuisin Juhlaviikkojen aikaan minua on turha kutsua kahville, sillä olen kaiken aikaa töissä. Festivaalin loputtua onkin hetken todella tyhjä olo.

MILLAISIA HOMMIA TOIVOISIT TEKEVÄSI VIIDEN VUODEN KULUTTUA?

Kulttuurialalla ja erityisesti festivaalityössä työsuhteet ovat usein määräaikaisia, ja välillä seuraavan työn saannin epävarmuus ahdistaa. Esimerkiksi nykyinen työni loppuu maaliskuussa. Olen kuitenkin siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että tiedän jatkavani heti tämän pestin loputtua Taiteiden yön tuottajana. Haaveilen jossain vaiheessa saavani vakituisen, kokoaikaisen työn. Tällä hetkellä kuitenkin viihdyn tilanteessani: voin halutessani pitää pidempiäkin lomia ja keskittyä välillä toisiin projekteihin enemmän kuin toisiin. Jossain vaiheessa haluan myös ehdottomasti työskennellä ulkomailla. Viiden vuoden kuluttua voisin olla töissä vaikkapa jollain lontoolaisella musiikkifestivaalilla.

Liina

O P IN N O IS S A

MIKÄ ON LEMPIMUSIIKKIASI JUURI NYT?

Sipila. .

MIKÄ ON M I E L E STÄ S I T Ä R KE IN T Ä , M IT Ä MUSII K K I TI E T EE N

valmistuu myös ammattikorkeakouluista, mutta he eivät välttämättä tunne kenttää yhtä perusteellisesti.

O P P II?

Yleisesti ottaen yliopisto-opiskelu opettaa paljon samoja taitoja mitä tuottajan työssä tarvitaan: ajanhallintaa, priorisointia, organisointia, itsenäistä työskentelyotetta ja laajojen kokonaisuuksien hahmottamista. Musiikkitiede antaa hyvän pohjan kulttuurialalla työskentelylle. Kulttuurituottajia

biisejä.

Levylautasellani soi tällä hetkellä Noel Gallagher’s High Flying Birds sekä Florence + the Machine. Gradun puitteissa olen kuunnellut myös paljon lastenmusiikkia. Esimerkiksi Pariisin Kevään Teippileikki sekä Paukkumaissin Flix ovat ihan älyttömän hyviä

ENTÄ MITÄ YLIPÄÄNSÄ ON MUSIIKKI?

Ikävä kysymys! Musiikki merkitsee minulle tietysti todella paljon. En voisi elää ilman musiikkia, sillä siihen liittyy niin vahvoja assosiaatioita ja muistoja. Elokuvatutkimuksen opintojen myötä meinasi käydä niin, että aina elokuvan nähdessäni aloin analysoida sen rakennetta, leikkauksia ja muita teknisiä seikkoja enkä pystynyt enää nauttimaan itse elokuvasta. Musiikin kohdalla ei onneksi ole käynyt niin. Parasta musiikkitieteilijänä olemisessa on se, että musiikista väitellessä voin viimeisenä oljenkortena vetää esille asiantuntijakortin: ”Mä oon hei musiikkitieteilijä eli oikeassa.” Paitsi tietenkin omissa piireissämme! S Y N KO O P P I

4 / 2 011

VAIHTOPENKKI

Palstalla musiikkitieteen opiskelijat kertovat opinnoistaan ulkomailla.

MUSIIKKITIEDETTÄ P

RIISIN

JANIINA KNUUTINEN

”Paikkahan on ihan kauhea.” 30

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

”Ai sinne?”

erveiset Ranskasta! Esimerkiksi edellä olevat kommentit kuulin ennen lähtöäni kertoessani minne olen menossa. Olen vaihdossa kuluvan lukuvuoden Paris 8:ssa, SaintDenis’ssä. Saint-Denis’n lähiö on tunnettu korkeista rikollisluvuistaan ja poliisin tehottomuudesta, joten odotin kokemusta vähintäänkin mielenkiinnolla. Tähän asti (koputan puuta) täällä on kuitenkin ollut rauhallista ja vaihtoni ensimmäiset kaksi kuukautta ovat sujuneet erittäin hyvin ilman suurempia ongelmia. Kuuluisa ranskalainen byrokratiakaan ei ole ollut yhtään niin tuskastuttavaa kuin kuvittelin; tietysti täällä on tavallista, että toimistot ovat yllättäen kiinni silloin kun niiden pitäisi olla auki ja asiasta ilmoitetaan parhaimmassa tapauksessa ovessa olevalla lapulla. Lisäksi on totta, että yleensä asioiden hoitaminen vaatii ainakin kolme käyntiä paikan päällä, internetin välityksellä kun ei täällä asioita juuri hoideta. Kuitenkin hermoni ovat pitäneet varsin hyvin tähän asti. (Tosin en edes aloita puhumaan ranskalaisen postin toiminnan tasosta.)

liopisto Paris 8 on perustettu vuoden 1968 jälkimainingeissa ja sen maine on perinteisiä yliopistoja radikaalimpi. Ennen lukukauden alkua meille vaihto-opiskelijoille oli järjestetty kahden viikon kielikurssi ja opettajan mukaan tämä on ainut Pariisin yliopisto, joka järjestää vastaavan kurssin ilmaiseksi. Jotain on siis yhä jäljellä ”punaisen kaupungin” hengestä, joksi Saint-Denis’tä on aikoinaan kutsuttu kommunistipormestarien takia. Kielikurssi oli mukava aloitus vaihtoon: se ei ollut varsinaista opiskelua vaan aamupäivien ”luennot” olivat lähinnä rentoa jutustelua eri aiheista ja yleistietoa ranskalaisesta kulttuurista ja Pariisista. Ideana oli siis tutustuttaa vaihto-opiskelijoita sekä madaltaa kynnystä ranskan puhumiseen. Iltapäivisin oli järjestettyjä vierailuita eri kohteisiin, kuten Saint-Denis’n basilikaan ja Pariisin eri kaupunginosiin. Aikataulu oli melko kiirei-

nen, mutta ainakin muihin vaihtareihin tutustui hyvin, kun heidän kanssaan vietti koko päivän.

ariisi on tunnettu vaikeasta asuntotilanteestaan, joten olin onnekas saadessani paikan yliopiston asuntolasta. Tietysti sijainti täällä Saint-Denis’ssä tuntuu välillä valitettavalta, mutta huoneen halpuus ja hyvä kunto sekä sijainti suoraan kampuksella ovat suuri plussa. Muilta opiskelijoilta kun kuulee tarinoita 9 neliömetrin suihkuttomista kopeista, joista saa maksaa vähintään 700 euroa kuussa ja yli tunnin kestävästä matkasta yliopistolle. Lisäksi asuminen muiden vaihtareiden kanssa on hauskaa, muihin tutustuu helposti ja keittiöissä voi järjestää yhteisiä illanviettoja. Asukkaita asuntolassa on lähes kaikkialta maailmasta, eurooppalaisista aina korealaisiin, kanadalaisiin ja marokkolaisiin. Olen vaihtarijoukon ainoa suomalainen, mikä on tietenkin hyvä kielen oppimisen kannalta. Toisin kuin italialaisten valtaisa joukko (välillä tuntuu, että vaihtareista n. puolet on italialaisia), en voi turvautua äidinkieleeni, joten ranskalla on mentävä. Aika sitkeästi pitäydymme ranskan puhumisessa jopa vapaaajalla, joten tehokas kielikylpy tämä ainakin on.

änne tullessani jännitin hieman opiskelua Ranskassa, erityisesti kielen takia. Myös se jännitti, olisiko opiskelu paljonkin vaativampaa kuin armaalla Vironkadulla. Tähän asti sekin on kuitenkin sujunut hyvin. Kielen ymmärrettävyyden suhteen eri luennoitsijoiden välillä on suuria eroja, mutta vähitellen alan ymmärtää yhä paremmin niitä pahimpia mumisijoitakin, muistiinpanoja olen saanut tehtyä alusta asti ihan hyvin. Noin yleisesti luennoitsijat ovat olleet ystävällisiä meitä vaihtareita kohtaan, etenkin yksi oli innoissaan siitä, että olen Suomesta. Kuullessaan kotimaani hän sanoi heti ”Aa! Eero Tarastin maasta! Me rakastamme häntä S Y N KO O P P I

4 / 2 011

täällä Ranskassa!” Olen kuulemma ensimmäinen suomalainen hänen kursseillaan ja eräänkin luennon välitauolla hän tuli innoissaan esittelemään tarkastamaansa Sibeliusväitöskirjaa.

uennoista tekee kuitenkin hieman raskaita paitsi kieli myös kesto. Täällä luennot kestävät aina 2,5-3 tuntia sekä alkavat että loppuvat tasatunnein. Siis jos on useampi luento peräkkäin, ehtii lähinnä vaihtamaan luokkaa. Periaatteessa luentojen keskellä on yleensä lyhyt tauko, mutta jotkut luennoitsijat ovat innostuneet puhumaan niin, että tauko on unohtunut ja luento kestänyt 3 tuntia putkeen. Vähitellen alan kuitenkin jo tottua paikalliseen rytmiin.

urssivalikoima on täällä laaja. Helsingin yliopistoon verrattuna valinnanvaraa on vaikka kuinka, koska erilaisia suuntautumislinjoja on paljon. Musiikkitieteen laitoksen sijaan täällä on département de musique ja musiikkitiede on vain yksi suuntautumisvaihtoehdoista. Valikoimassa on Helsinkiin verrattuna paljon käytännön kursseja, mutta myös esimerkiksi musiikkikritiikki on yksi linjavaihtoehdoista. Lisäksi monitieteellisiä, eri alojen opiskelijoille suunnattuja kursseja tuntuu olevan enemmän kuin kotiyliopistossani. Kurssit on suunnattu eri taidealojen opiskelijoille, mutta niitä löytyy myös erityisesti musiikin ja antropologian opiskelijoille. Monitieteellisyys tuntuu ainakin omasta mielestäni varsin raikkaalta.

ähes kaikki kurssit ovat täällä 6 opintopisteen arvoisia, joten olen valinnut syyslukukaudeksi neljä kurssia. Koska haluan tietenkin oppia vaihtoni aikana erityisesti ranskaa, kaksi kursseistani on ranskankursseja. Myös vaihto-opiskelijoille suunnattujen ranskankurssien valikoima on todella laaja ja eri teemoihin, esimerkiksi kirjallisuuteen, elokuviin tai sarjakuviin liittyviä kursseja on 32

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

paljon. Itse valitsin yhden perinteisemmän kielioppikurssin ja lisäksi kurssin 60 ans de chanson française. Kielikurssi chanson-teemalla siis, mikäpäs sen sopivampaa musiikkitieteilijälle! Musiikin laitoksen kursseista olen valinnut kurssit La musique française de 1870 à 1940 sekä elokuvamusiikkikurssin. Ensimmäisen valitsin, koska ajattelin että täällä kun ollaan, kannattaa kai opiskella ranskalaista musiikkia. Kurssin nimi tuntuu kuitenkin hieman harhaanjohtavalta, koska tähän asti on puhuttu käytännössä vain ja ainoastaan Ravelista, ensi kerralla siirrytään kuulemma Debussy’iin. No, mikäpäs siinä. Elokuvamusiikkikurssi taas on suunnattu sekä musiikin että elokuvan opiskelijoille ja on todella mielenkiintoinen. Aiheet ovat pääpiirteittäin jo tuttuja Helsingissä käymiltäni kursseilta, mutta lähestymistapa ehkä vielä perusteellisempi. Lisäksi luennoitsija on todella hyvä, hän paitsi puhuu selkeästi, on myös varsin hauska ja innostava.

urssien suoritus eroaa totutusta sikäli, että pelkkiä esseitä kirjoittamalla ei oikein selviydy. Suoritustapoja on käytössä monia, mutta useilla, etenkin maisteritason kursseilla täytyy kurssin lopuksi pitää esitelmä. Olen kuitenkin yrittänyt vielä vältellä tällaisia kursseja, katsotaan sitten kevätlukukaudella jos itsevarmuus kielitaidosta olisi hieman kasvanut...

urssien sisällössä ei yliopiston ”radikaali” maine mielestäni juuri näy, länsimaisen taidemusiikin kursseja on paljon. Yleisesti zaris 8 on tunnettu eri taiteiden laitoksistaan, täältä löytyy niin teatterin kuin kuvataiteidenkin laitokset. Myös vaihtareissa on paljon eri taidealojen opiskelijoita, joten sinällään ilmapiiri ehkä eroaa perinteisemmistä yliopistoista. Kuuluisa radikaalius näkyy kyllä miljöössä, yliopisto on täynnä kantaaottavia tarroja, julisteita, graffiteja ja tagejä, joita löytyy kaikkialta aina luokkahuoneita

myöten. ”C’est Paris 8” on erittäin kuultu lause, esimerkiksi kun luokkahuoneissa ei ole tuoleja eikä vessoissa vessapaperia tai välttämättä edes valoja. ”Mais, c’est Paris 8!”

yös arkielämä Ranskassa on alkanut sujumaan, olen kestänyt hyvin ruisleivän vaihtumisen patonkiin enkä muutenkaan ole saanut valtaisaa kulttuurishokkia. Totta kai pieniä eroavaisuuksia löytyy. Erityisesti hermot meinaa mennä siihen, että monet paikat ovat suljettuja perinteiseen lounasaikaan. Itse kun olisin monesti hoitamassa asioita juuri välillä 12-14. Kuitenkin yleisesti ottaen olen viihtynyt erittäin hyvin, onhan tämä sentään Pariisi! Tapahtumia riittäisi joka päivälle ja kaupungilla voi kävellä vaikka kuinka pitkään ja aina löytyy jotain uutta. Kaupunki on juuri niin kaunis kuin kaikki kliseet väittävät. Kivoja baarejakin on löytynyt, vaikka yleisesti ottaen paikallisten opiskelijoitten juhlimiskulttuuri tuntuu varsin hiljaiselta suomalaiseen verrattuna... Tai ainakaan en ole vielä törmännyt kovin moniin ainejärjestöjen tai

vastaavien järjestämiin juhliin, joita Suomessa tuntuisi riittävän joka viikolle.

a koska suomalaisia tunnetusti kiinnostaa mitä ulkomaalaiset heistä ajattelevat, kirjoitetaan nyt siitäkin. Yleensä armaaseen kotimaahani suhtaudutaan lähinnä akselilla kohtelias kiinnostus/välinpitämättömyys. Kerran olen joutunut selittämään, missä Suomi on ja kerran vastaamaan kysymykseen, onko Suomessa jääkarhuja. The Rasmus tiedetään. Olen kyllä yrittänyt laajentaa ihmisten käsitystä suomalaisesta musiikista, täällä on muutakin kuin Lauri Ylönen sulkakampauksineen! Yhden tšekin sainkin jo innostumaan kovasti Joose Keskitalosta. Yleisesti ottaen Suomi ei tunnu kuitenkaan olevan niin eksoottinen kuin suomalaiset ehkä kuvittelevat, vähintään joka toinen täällä vaikuttaa tuntevan jonkun suomalaisen tai käyneen maassa, moni on myös suunnitellut vaihtoa Suomessa. Lisäksi olen kuullut ties kuinka monta kertaa sanat ”kiitos” ja ”kippis!”, kerran jopa lauseen ”en puhu suomea”.

Lämpimät terveiset ja opiskeluintoa sekä hyvää alkutalvea kaikille!

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

Vierailu Välimerellä VAIHTOPENKKI

Palstalla musiikkitieteen opiskelijat kertovat opinnoistaan ulkomailla.

ALEKSI HAUKKA

lokuun viimeisellä viikolla lähti lentoni Murciaan, jonka yliopistossa minun oli tarkoitus opiskella hieman sivuaineita mm. filosofiaa ja tietenkin espanjan kieltä. Opiskelut alkaisivat vasta syyskuun puolella, joten ensimmäisen viikon saatoin käyttää huoneen etsimiseen ja Murciaan tutustumiseen, sillä asuinpaikkaa en ollut etukäteen katsellut. Etsintä tuotti tulosta, ja viimein sunnuntaina olin tyytyväinen vuokralainen kohtuuhintaisessa asunnossa. Vuokrat Murciassa, Helsingin kokoisessa kaupungissa, ovat puolet tai kolmasosa siitä mitä Helsingissä. Soluhuoneistoja on myös paljon tarjolla, joten huoneen löytämisen ei pitäisi olla suuri ongelma. Opiskelu Murciassa on varsin samantapaista kuin Suomessakin. Luennot ovat samanlaisia, ainut ero vaikuttaa olevan opiskelijatöiden, esitelmien ja sen sellaisten hieman suurempi määrä. Luennoitsijat ovat persoonallisia kuten Suomessakin. Kyllä tiettyjä eroja käyttäytymisessä alkaa löytää pikkuhiljaa, mutta väittäisin, että jos kieli vaihtuisi suomeksi ja hiusten väri opiskelijoilla vaalenisi hieman, olisi ensialkuun kovin vaikea erottaa suomalaista ja espanjalaista luentoa toisistaan. Sen sijaan kaupungilla ja kielessä erot näkyvä ja kuuluvat selvemmin. Yksi eroista suomalaisten ja espanjalaisten 34

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

välillä on suhtautuminen kellonaikoihin. Siinä missä Suomessa lapsiperheet laittavat pilttinsä nukkumaan yhdeksältä, täällä he lähtevät ravintoloihin. Siinä missä yhden aikaan yöllä Suomessa aikuisetkin ovat usein jo menneet nukkumaan, täällä leikkivät lapset vielä kaduilla, toki vanhempiensa läheisyydessä. Asialle löytyy kyllä selityskin. Espanja on kuuma maa ja Murcia on Espanjan kuumin kaupunki, kesäyö täällä onkin yhtä lämmin kuin Suomen hellepäivä. Päivällä sen sijaan kuumuus voi olla auringossa varsin sietämätöntä. Sen sijaan vaikeampaa on tottua espanjalaisten ajanilmaisuihin. Koulussa opetetaan, että espanjan sana ahora merkitsee suomen sanaa nyt, mikä toki on totta, mutta sen lisäksi sen merkitys voi olla myös ”kohta”, ”hetken päästä”, ”pian” tai jopa ”tänään”. Hämmentävä tilanne syntyi, kun olimme lähdössä feriaan ja sanottiin että, vamos, ahora; eli ” menkäämme nyt” eli ”lähdetään”. Minä sitten kävin vaihtamassa sandaalit kenkiin ja palasin olohuoneeseen. Kellään muulla ei kuitenkaan ollut vielä aikomusta lähteä. Vastaavasti un rato, ”hetki” tai ”hetken päästä”, tarkoittaa ilmeisesti mitä tahansa vartin ja kolmen tunnin välillä. Murcia on perustettu keskiajalla ja sen keskustan kadut muistuttavat siitä, vaikka osa rakennuksista vaikuttaa uudemmilta, myös

keskustaa lähellä olevat uudemmat asuinalueet on rakennettu ahtaiksi, yksisuuntaiset kadut ovat täällä sääntö eivätkä poikkeus. Kaupungin ylpeys on 1300- ja 1400-luvuilla rakennettu tuomiokirkko, joka on kieltämättä hyvin vaikuttava; tasaista kohtaa on vaikea löytää, sillä kaikki seinät on koristeltu ruusukkeilla ja enkeleillä ja muilla ornamenteilla. Valitettavasti töhryt rumentavat sen, kuten muidenkin Murcian talojen seiniä. Murciassa on myös pieni sinfoniaorkesteri, joka esiintyy kerran tai kaksi kuussa. Varsinkin syksyn ja ensi talven ohjelmisto miellyttää minua suuresti. Esimerkiksi lokakuun konsertissa esitettiin kahden portugalilaisen säveltäjän, Joly Bragas Santosin (1924-1988) ja Luis de Freitas Brancon (1890-1955) teoksia. Molemmat olivat minulle uusia tuttavuuksia ja onkin sääli, että kumpaakaan tuskin koskaan kuullaan uudessa musiikkitalossa, mikäli Helsingin orkestereiden ohjelmistopolitiikka jatkuu yhtä tuttuna ja turvallisena kuin ennenkin. Myös J. Haydn vaikuttaa olevan täällä arvostetumpi kuin Helsingissä. Haydnin teoksia soitetaan saman verran kuin Helsingissä, vaikka konserttien määrä on huomattavasti vähäisempi. Sinfoniaorkesteri esiintyy alle kaksikymmentä vuotta vanhassa ”Victor Villegas” -kongressikeskuksessa, joka sijaitsee Murcian laitamilla eli kävelymatkan päässä mistä tahansa. Suuressa salissa on lähes 1800 paikkaa. Lippuluukku on loistavasti sijoitettu ulko-oven viereen, joten sen etsiminen ei ole tuskaista, vaikka olisikin paikalla ensimmäistä kertaa paria minuuttia ennen konserttia (sen sijaan jonossa edellä ollut rouva lähestulkoon aiheutti harmaita hiuksia kysymyksillään kuukauden päästä järjestettävästä konsertista). Rakennus ei ole sisältä eikä ulkoa mitenkään persoonallinen, vaan edustaa jokseenkin tyypillistä 90-luvun ark-

kitehtuuria. Ainut asia mikä jäi mieleen, oli porraskaiteen arkkitehtuurinen ratkaisu, joka taatusti olisi kielletty Suomessa. Konsertin ensimmäinen teos oli Braga Santosin Obertura Sinfónica no.3, herooinen ja arkaaistunnelmainen teos. Loppuratkaisu, vaskien sisääntulo, on ajatukseltaan sukua Ravelin Bolerolle. Toisena teoksena kuultiin Freitas Brancon viulukonsertto, jonka tulkitsijana toimi nuorehko viulisti Alexandre da Costa. Teosta voisi luonnehtia tyyliltään romanttiseksi, ei tosin saksalaistyyliseksi romantiikaksi. Erityisen mieleenpainuva on ensimmäisen osan kadenssi, joka ei johdakaan ratkaisuun vaan pikemminkin päinvastoin. Encorena viulisti soitti orkesterin sellistin kanssa Jimi Hendrixiä. Väliajan jälkeen esitettiin vielä Braga Santosin kolmiosainen 1. Sinfonia. Sinfonian ensimmäisen osan johdantojakson sytyttää salaperäinen sellojen melodia, johon yhtyy ensin sooloalttoviulu, sitten alttoviulut ja lopulta koko orkesteri. Johdantoa seuraa herooinen Allegro enérgico, jossa sooloilla on merkittävä rooli. Toisessa osassa aihelmat vaihtuvat tiuhaan osan esitysmerkintää noudattavassa tunnelmassa Andante, molto tranquillo. Viimeisessä osassa yhdistyvät Finaali ja Scherzo ja sinfonia päättyy ensimmäisen osan tunnelmiin. Vaihto-opiskelu Euroopan toisella laidalla on omanlaisensa kokemus. Säänsä puolesta Murcia on mahtava: 300 päivänä vuodesta aurinko paistaa ja marraskuun lämpötilat vastaavat Suomen alkukesää. Asuminen on halpaa ja kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, suurin osa suorastaan kotiovella. Jos siis vaihto Espanjaan houkuttaa, on Murcia varsin varteenotettava vaihtoehto. Ei vain säänsä ansiosta, vaan myös kaupungin inhimillisten puolten vuoksi. S Y N KO O P P I

4 / 2 011

MANIC STREET PREACHERS W A L E S I N

K A N S A L L I S A A R R E

TEKSTI Tommi Saarikoski KUVAT Sony Music Entertainment

25 vuotta sitten koulukaverusten kellaribändinä syntynyt Manic Street Preachers on kulkenut uransa aikana pitkän matkan provosoivasta glampunkryhmästä klassisen melodiseksi rock-yhtyeeksi. Tuoreen singlekokoelman National Treasures – The Complete Singles innoittamana Synkooppi tiivistää yhtyeen historian kymmeneen kokoelmalta löytyvään kappaleeseen.

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

M otown J unk

( s i ng l e v u o de lta 1 9 9 0 )

Yhtyeen ensimmäinen levy-yhtiölle tehty single, jolla esiintyy nuori ja äänekäs The Clashista, Sex Pistolsista, Guns N’ Rosesista ja Hanoi Rocksista päihtynyt yhtye. Käytännössä soittotaidottoman kitaristi Richey Edwardsin johdolla yhtye herätti alusta asti hämmennystä radikaaleilla sloganeillaan ja räikeillä lausunnoillaan. Motown Junkin lyriikoissa kuullaan muun muassa lause: ”I laughed when Lennon got shot”. 2.

M otorcycle Emptiness

(albumilta Generation Terrorists, 1992)

Ensimmäinen viite yhtyeen myöhemmin kukkaan puhjenneesta rauhallisemmasta ilmaisusta. Laulajakitaristi James Dean Bradfieldin kitarariffittelyssä ja -soolossa on kuultavissa kaikuja Guns N’ Rosesin Slashin soittotyylistä, mutta muuten kappaleen toteutus on ilmavan kevyt jousisoittimineen ja koskettimineen. 3.

She is Suffering

(al b umilta The Holy Bibl e, 1994)

Kappaleen nimi kertoo paljon mielenterveysongelmista kärsineen Richey Edwardsin tilasta vuonna 1994. Aiemmin basisti Nicky Wiren kanssa suunnilleen puoliksi kappaleet sanoittanut Edwards vastasi lähes kaikista The Holy Bible -albumin lyriikoista. Tuloksena oli albumillinen synkkää kär-

simystä poliittisuudella höystettynä. Päihteiden väärinkäyttö, viiltely ja vaikea syömishäiriö johtivat Edwardsin lopulta itsemurhan partaalle. Kaikki tuntui kuitenkin hiljalleen kääntyvän parhain päin, kunnes Edwards yllättäen katosi 1. helmikuuta 1995. Miehen kohtalo on yhä mysteeri. 4.

A Design for Life

(albumilta Everything Must Go, 1996)

Edwardsin kadottua Bradfield, W ire sekä rumpali Sean Moore päättivät jatkaa triona. A Design for Life oli uljas uusi alku surun murtamalle yhtyeelle. Punkvaikutteet olivat tiessään ja tilalla oli kaunista, mutta vahvaa ja intohimoista melodista rockia. Ever ything Must Go oli myös aikaisempia levyjä suurempi myyntimenestys. 5. If

You Tolerate This Your Children Will Be Next ( a l b u m i lta

Th i s

Te l l M e Yo u r s, 1 9 9 8 )

Tr u t h

Tämä pitkästi nimetty kappale pitkästi nimetyltä albumilta nosti Manicsin suosion huippuunsa. Niin single kuin levy nousivat Iso-Britannian listakärkeen. Listojen huipulla har vemmin näkee Espanjan sisällissodasta kertovia kappaleita, mutta Manicsin loistava kyky yhdistää tarttuvat ja ajattomat melodiat ajatuksia herättäviin lyriikoihin teki tämänkin mahdolliseksi. S Y N KO O P P I

4 / 2 011

The Everlasting

( a l b u m i lta Th i s i s M y Tr u t h Te l l M e Yo u r s, 1 9 9 8 )

Yhtyeen paras albumi ansaitsee myös toisen kappalepaikan listalta. The Everlasting on koskettava balladi, jossa James Dean Bradfieldin luihin ja ytimiin tunkeutuva ääni pääsee oikeuksiinsa. Saa itkeä! 7.

Ocean Spray

(albumilta Know Your Enemy, 2001)

Parin vuoden tauon jälkeen Manics palasi entistä räkäisemmällä albumilla Know Your Enemy. Ocean Spray edustaa kuitenkin albumin rauhallisempaa laitaa. Nicky Wiren sijaan lyriikoista vastaa Bradfield. Tälle on syynsä: Ocean Spray on karpalomehu, jota Bradfield kuskasi syöpää sairastavalle äidilleen sairaalaan. 38

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

Empty Souls

( a l b u m i lta L i f e b l o o d , 2 0 0 4 )

Lifeblood vei Manicsin synteettisemmän ilmaisun pariin. Aliarvostettu albumi on osoitus yhtyeen muuntautumiskyvystä ja sisältää tukun hienoja kappaleita. Näistä komein on massiivisen pianomelodian ja pumppaavan basson kuljettama Empty Souls, joka olisi oikeudenmukaisessa maailmassa suuri hitti. 9.

Yo ur Lov e Al one Is Not Eno ugh

(albumilta Send Away the Tigers, 2007)

2000-luvun lopulla Manic Street Preachersin suosio on hiipunut, mutta tästä huolimatta yhtye on julkaissut tasaisen laadukkaita albumeja. Näillä näkymin yhtyeen viimeiseksi hieman suuremmaksi hitiksi jäävällä Your Love

Alone Is Not Enoughilla vierailee The Cardigansin ihana Nina Persson. Itse kappale on kuin rock-yhtyeen soittamaa 1960-luvun tyttöbändipoppia. 10. Some Kind of Nothingness

(al bumilta Postcards From A Young Man, 2010)

Yhtyeen 36. single oli ensimmäinen brittilistojen Top 40:n ulkopuolelle jäänyt sitten vuoden 1991. Vaan eipä tuo kappaletta pahenna. Echo & The Bunnymenin Ian McCullochin vahvistama biisi on suurta gospel-kuorojen sävyttämää rockia. BONUS: Still A Long Way To Go ( Ja m e s D e a n B r a d f i e l d i n s o o l oa l b u m i lta Th e G r e at We st e r n , 2 0 0 6 )

Vaikka Manic Street Preachers on harvinaisen demokraattinen yhtye, jossa kaikki jäsenet osallistuvat kappaleiden tekoon, on bändin selkeä sielu ja sydän James Dean Bradfield. Viiden vuoden takaisen soololevyn hienoin hetki on loistava osoitus Bradfieldin teosten laadusta. Liioittelematta voi sanoa, että Bradfield on yksi 1990- ja 2000-lukujen merkittävimmistä rocksäveltäjistä.

ILMOITUS TILAAJILLE JA O S TA J I L L E

Kustannusten nousun vuoksi Synkoopin hinnat nousevat. H i n n a t 1.1. 2 012 a l k a e n ir t o nu m ero 6 € v u o siker t a t ila u s 2 0 €

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

ESITTELYT JA ARVIOT CHISU: KUN VALAISTUN HMC 2011

Toisinaan on virkistävää huomata olevansa väärässä. Vuonna 2008 julkaistun debyyttialbumi Alkovin aikaan suorastaan vihasin Christel Sundbergiä. Paremmin Chisuna tunnetun ylidramaattisen blondin kiljumaa ”anna mun mennä” -hokemaa ei tuntunut pääsevän minnekään karkuun. Kului puolitoista vuotta ja saapui kakkosalbumi Vapaa ja yksin. Tuomitsin levyn välittömästi: kuulematta paskaa! Eräällä bussimatkalla ystäväni pakotti kuitenkin puoliväkisin mp3soittimen kuulokkeet korviini ja painoi play-nappulaa. Chisun levy lähti soimaan ja muutamaa kappaletta myöhemmin olin täysin myyty. Halvan kuuloisten taustojen ja ylitulkinnan tilalla oli tyylikkäintä draamapoppia, mitä olin aikoihin kuullut. Vapaa ja yksin on edelleen hieno levy, jonka materiaalista noin kolme neljännestä on yksinkertaisesti erinomaista ja koskettavaa popmusiikkia. Silti Alkovi ja levyn johtosingle Mun koti ei ole täällä on edelleen vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Chisun kehityskaari niin säveltäjänä kuin tuottajana on ollut huikeassa nousussa, mutta jatkuuko kehitys kolmannella albumilla? Kyllä ja ei. Kun valaistun sisältää edellislevyn huippujen rinnalle nousevia suorituksia, mutta myös pahoja pettymyksiä ja täyteraitoja. Alku on lupaava. Minä ja mun pää aloittaa albumin minuutin maalailun jälkeen eeppisenä stadiondiscona, joka osoittaa heti Chisun taitojen olevan tallella. Ensisingle Sabotage on puolestaan yksi harvoista syistä, jonka takia korvat on viime aikoina kannattanut pitää auki radiota kuunnellessa. Kappale yhdistää dramaattista iskelmämelodiikkaa triphop-komppiin ja länkkärikitaroihin tyylillä, ja myös Chisun tulkitsijan lahjat pääsevät hyvin esiin. Kovan avauskolmikon lopettava, päättäväisesti eteenpäin tamppaava Kohtalon oma ei nouse aivan edeltäjiensä tasolle, mutta takuuvarma hitti se on silti. Tämän jälkeen onkin sitten hiljaisempaa. Siinä missä edellislevyllä Chisun eväät riittivät lähes loppuun asti, tuntuu tällä kertaa paukut loppuvan jo ennen puoliväliä. Tahtia rauhoit40

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

tava Ennustus on pikkunätissä herkkyydessään silkkaa täytemateriaalia, jollaista ei yhdeksän kappaleen levylle saisi jättää. Kappale nostaa esiin myös Chisun sanoitusten laadun vaihtelun. Suurimman osan ajasta Chisun lyriikat ovat ärsyttävyydessäänkin raikkaan omaperäisiä, mutta väliin eksyy liikaa Ennustuksen kaltaista lukiotytön runoilua. Dramaattinen Tie ja raikkaan afro-vaikutteinen Veneretki nostavat tasoa hiukan, mutta täysin A-luokan materiaalia nekään eivät ole. Aivan oma lukunsa on Kriisit-kappale, jonka tulevaa voimasoittoa odottelee jo nyt pelonsekaisin tuntein. Tahallisen kehnoilla syntikkasoundeilla höystetty biisi on raivostuttavan tarttuva, ja eri vuosikymmenten ikäkriisejä läpikäyvä sanoitus varmistaa sen, että kappaleesta tulee naisporukoiden illanvieton vakiokamaa – ehkä jo tulevissa pikkujouluissa. Hitti mikä hitti, mutta suurena taiteellisena saavutuksena sitä ei voida pitää. Levy päättyy ankeasti ilman sen kummempaa tason nousua. Hölmösti nimetty Jos on valmis, ei sitä tartte kysyykään on vaisu soul-yritelmä, joka ei kerta kaikkiaan sovi Chisun pirtaan. Päätöskappale Vanha jo nuorena on periaatteessa ihan nätti veto, mutta sanoitusten kuvasto enkeleineen kaikkineen nostaa siirappisuuskertoimen läpi katon. Kun valaistun on muutamasta loistokappaleestaan huolimatta armoton pettymys. Chisu on kiistattoman taidokas säveltäjä, sanoittaja ja tuottaja, mutta tällä kertaa taso heittelee aivan liian pahasti. TOMMI SAARIKOSKI

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

SYNKOOPPI TIEDOTTAA S Y N KO O P P I

Helsingin yliopisto Musiikkitiede

Synkoopin keväthuuma vie jäsenensä mukanaan

ekskursiolle kotimaahan ja perinteiselle

opintomatkalle meren taa

Myös pienempiä

kulttuuriekskursioita luvassa

Keväällä järjestään komean prameat

pöytäjuhlat ja tietysti myös

kevätbileet

Seuraa ilmoittelua Synkoopin sähköpostilistalla

Facebook-sivulla!

Synkoopin hallitus toivottaa kaikille

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA!

S Y N KO O P P I

4 / 2 011

S Y N K O O P P I O P. 1 0 6 ( 1 / 2 0 1 2 ) ILMESTYY HELMIKUUSSA JUTUT Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 17.2.2011 mennessä päätoimittajalle Erla Pulli c/o Synkooppi-lehti erla-marie.pulli@helsinki.fi

TAI

PL 35 00014 Helsingin yliopisto

Jutut tulee toimittaa mieluiten sähköpostin liitetiedostona RTF- tai Word-muodossa (.doc). Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa. Julkaistavaksi

tar koitetut

elissa.shaw@helsinki.fi.

kuvat

Sävykuvien

lähetetään resoluution

taitta jalle tulee

olla

osoitteeseen painokoos-

sa vähintään 300 dpi ja viivakuvien (bitmap) vähintään 600 dpi. Kuvat tulee toimittaa jossakin yleisesti käytössä olevassa tiedostomuodosssa mahdollisine

kuvateksteineen.

Liitä

mukaan

kuvaajan

nimi

tai

nimimerkki.

Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta ja kuvateksteistä.

ILMOITUKSET Taittamaton ilmoitus: Ilmoitusteksti tulee toimittaa RTF- tai Word-muodossa. Kuvia koskee sama, mitä yllä on esitetty. Valmiiksi taitettu ilmoitus: Ilmoitus tulee toimittaa jossakin yleisesti käytössä olevassa tiedostomuodosssa, vähintään 150 ppi:n resoluutiolla. Voimassaolevat ilmoitushinnat löytyvät Synkoopin internet-sivuilta: www.synkooppi.fi

M - ITELLA OYJ