Satakunta satuina - hetkiä historiasta by Satakuntaliitto / The Regional Council of Satakunta

SATAKUNTA SATUINA – hetkiä historiasta

vol III

SATAKUNTA SATUINA vol III – hetkiä historiasta

Tekstit: Pertti Rajala ja Ulla Koivula Kuvitus: Tiina Liivola/400 kepposta Graafinen suunnittelu: Linda Kuparinen / Vida Design Oy Tuotanto: Satakuntaliitto, www.satakuntaliitto.fi Kirja on tehty yhteistyĂśssĂ¤ Satakunnan Museon kanssa. issuu.com/satakuntaliitto ISBN 978-952-5862-24-9 (pdf )

Esite: ISSN 0789-6824 ISBN 978-952-5862-24-9

LUO OMA ELÄMYKSESI SATAKUNNASSA! WWW.SATAKUNTA.FI/PALVELUOPAS WWW.SATAKUNTA.FI

Satoja tietoja matkailukohteista, ostospaikoista, ravintoloista ynnä muusta. Tutustu tarjontaan, valitse suosikkisi, tulosta ne tietoineen kartalle – matka voi alkaa!

KERTOMUKSET I

MISTÄ NIMI SATAKUNTA?...............................................................................4

KUSTAA MÄENPÄÄN PERUNAPELTO...........................................................6

III

KIPPO-KAUKO JA LAISKA-RAHIKKA........................................................... 8

SAMMALLAHDENMÄEN HIIRIPERHE.............................................................1

MIELITTY KETJUNKANTAJA........................................................................... 14

PIISPA HENRIK JA LALLI ...............................................................................17

VII

HELSINKILÄISTEN JA PORILAISTEN ESI-ISÄT ULVILASTA.................................................................................... 20

VIII

REPOSAARI SUOMEN PÄÄKAUPUNGIKSI.................................................22

VANHA RAUMA 1700-LUVULLA.................................................................. 24

HENRIK HYLKEEN LAIVANRAKENNUSPUUHAT........................................ 26

PYYRMANNI..................................................................................................... 29

XII

ELÄINLYSEON JUHLA..................................................................................... 31

XIII

RAUMAN LUKKO JA PORIN ÄSSÄT............................................................ 34

MISTÄ NIMI SATAKUNTA?

TOTTA

Pertti Rajala

Ensimmäiset merkit ihmisen oleskelusta nykyi-

sen Satakunnan alueella ulottuvat ainakin 8000 vuoden taakse. Maamme oloissa ainutlaatuinen löytö, Huittisten vuolukivinen Hirvenpää, on noin 7000 vuotta vanha. Maakuntana Satakunta esiintyy historiallisissa lähteissä ensi kerran tammikuussa vuonna 1331. Silloin eräs Kokemäellä päivätty kirje on vahvistettu Satakunnan sinetillä. Kukaan ei tiedä varmasti, mistä maakuntamme Satakunta on saanut nimensä. Yksi mahdollinen selitys löytyy sanan Satakunta merkityksestä lukuna. Satakuntahan tarkoittaa lukuna ”lähes sataa”. Näin ollen nimi Satakunta voisi tarkoittaa sadan miehen joukkoa.

Keskiajalla eri puolilla Eurooppaa sotajoukot järjestettiin kymmenen, sadan ja tuhannen miehen yksiköihin. Eri alueille kuninkaat saattoivat antaa määräyksen, että niiden oli varustettava esimerkiksi sadan miehen sotajoukko kuninkaan palvelukseen. Myöhemmin nimitys ei varsinaisesti tarkoittanut enää ihmisjoukkoa, vaan se alkoi tarkoittaa tiettyä aluetta. Voidaankin ajatella, että Satakunta olisi alun perin muodostanut alueen, josta on muodostettu sadan miehen vahvuinen sotajoukko. Aikojen kuluessa nimi Satakunta sitten vakiintui koko maakunnan nimeksi. Tietoa Satakunnan maakunnasta www.satakunta.fi

KUSTAA MÄENPÄÄN PERUNAPELTO

TARUA

Ulla Koivula

Kivikausi (n. 7000–6000 eKr.)

Päivänä muutamana vuonna 1903 eli suurin piir-

tein silloin, kun sinun isomummusi ja isopappasi ovat syntyneet, iski talonpoika Kustaa Mäenpää Huittisissa kuokkansa maahan ja kuului aimo kumahdus. ”Mitä ihmettä! Vieläkö tänne jäi kovasti kiviä perunapeltoani sotkemaan?” Kustaa luuli iskeneensä kiveen, mutta kumarruttuaan tarkastelemaan paremmin, huomasi hän, että kivi ei ollutkaan ihan mikä tahansa kivi. Sehän oli vuolukivestä tehty veistos, kuin hirven pää. Muitta mutkitta Kustaa laittoi hirvenpääveistoksen taskuunsa ja jatkoi hommia, kun naapurinsa torppari Heikki Malmi poikkesi jutustelemaan ohi kulkiessaan. Heikki oli kova puhumaan ja poikkesi usein, mutta tällä kertaa Kustaalla olikin jotakin erikoista näytettävää. Puhe kääntyi hirvenpäähän ja torppari Malmi osti innoissaan Kustaalta hirvikiven 10 pennin hinnalla. Torppari oli tyytyväinen ja silitteli hirvenpäätä kulkiessaan kohti kotia. Kun hirvenpää oli ollut torppari Malmilla jo vuoden päivät, ajatteli hän esitellä sitä kylän väelle. Torpparin vaimo kävi säännöllisesti torilla myymässä voita ja maitoa. Tällä kertaa torppari itse otti hirvenpään taskuunsa ja hyppäsi mukaan torille hevoskärryjen kyytiin. Torppari Malmi asetti

hirvenpään näytille ja jäi patsastelemaan ylpeänä pöydän taakse. Maito ja voi kävivät hyvin kaupaksi, mutta hänen hienolle hirvenpääkivelleen lähinnä vain naureskeltiin ja sitä siliteltiin ivallisesti: ”Noin on Malmi itselleen lemmikin ostanut”. ”Eipä paljon hauku tuo koira!”, ”Uskaltaako sitä silittää?” Ja väki nauroi päälle ja poistui hihitellen ja ilkkuen paikalta. Vaan kohta torikojun kohdalle osui kaksi korkeasti koulutettua maisteria, joilla oli tuntemusta historian asioista. He maksoivat Malmille kokonaiset viisi markkaa hirvenpäästä ja olivat innoissaan löydöstään. Maisterit kuljettivat hirvenpään Turun kaupungin historialliseen museoon, josta se myöhemmin päätyi Kansallismuseon kokoelmiin Helsinkiin. Maistereille selvisi, että hirvenpääveistos oli yli seitsemän tuhatta vuotta vanha. Ja se oli kuulemma alun perin tarkoitettu kivinuijana käytettäväksi niin, että siihen olisi laitettu varsi ja sillä sitten hakattu mitä kulloinkin oli tarve hakata. Vaan olisiko niin, että veistos oli niin kaunis, ettei sillä oikeasti koskaan hakattu yhtään mitään, sillä siinä ei ole juuri naarmun naarmua tänäkään päivänä.

Lähde www.huittinen.fi

INFO Satakunnan maakunnassa, Huittisten museossa voit nähdä tarkan jäljennöksen hirvenpäästä, jos poikkeat Kustaan aikaisia maisemia tutkailemassa.

III

KIPPO-KAUKO JA LAISKA-RAHIKKA

TARUA

Ulla Koivula

Kivikausi (n. 2000 eKr)

Kippo-Kauko

asui Uotinmäellä, joka nykyisin sijaitsee Nakkilan kunnassa. Kauko oli kova tekemään itse erilaisia astioita, joita käytettiin ruoan keräämisessä ja varastoinnissa. Mutta arvaatko, miksi Kippo-Kauko teki kippoja enemmän kuin hän tai hänen perheensä tarvitsi? Hän rakasti kippojen tekemistä. Hän sai siitä työstä paljon iloa ja hän oli työssä todella taitava. Näitä kippojaan Kauko lahjoitti kaikille, ettei kenenkään muun tarvinnut itse valmistaa astioita. Vastalahjaksi Kauko sai joskus esimerkiksi ruokaa, sillä Kaukolla ei kippohommista tahtonut jäädä aikaa metsästykselle. Kippo-Kaukolla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Eräänä päivänä saivat lapset jälleen tehtäväkseen auttaa perheen ruoan keräämisessä ja heidät lähetettiin metsään. Heillä oli mukanaan astioita, joihin he keräsivät marjoja, sieniä, syötäviä kasvien lehtiä sekä juuria. Tänään lapset olivat saaneet mukaansa myös onkimisvälineet ja heidän tehtävänään oli kalastaa ruokaa perheelle. Joen rannalla oli juuri sopiva paikka onkimiseen: kivikkoinen rantakaistale, jonka takana oli pala hiekkamaata. Lapset laskivat ruokakorit hiekalle ja heittivät nokkosesta valmistetut nyörit veteen.

Nyörin päässä oli koukkuna luupala, joka oli muotoiltu koukun malliseksi. He istuivat aivan hiljaa. Aurinko lämmitti mukavasti ja lintujen laulut olivat ainoat äänet, jotka kalastusrauhassa kuuluivat. Ei kestänyt kauaakaan kun tytär-Kipon ongenvapa vavähti, ja hän nosti joesta upean hauen. Pitkä ja voimakas kala pärski pyrstöllään. Kala saatiin rannalle ja ripustettiin kiduksistaan roikkumaan oksanhaaraan. Kohta myös vanhimman, poikaKipon, nyörin päästä löytyi hauki. Nuorin poika sai peräkkäin kaksi ahventa. Saalis riitti tälle päivälle, sillä hauet olivat niin isoja, että niistä riitti koko perheelle ruoaksi. Lähellä asuva Laiska-Rahikka näki ahkerat ja iloiset lapset kalastuspuuhissa ja tajusi itse olevansa nälissään. Laiska-Rahikka oli iso ja roteva mies, joka nimensä mukaisesti ei ollut yhtä ahkera kuin alueen muut asukkaat. Laiska-Rahikka löntysteli lasten luo ja nosti kalansaaliin muitta mutkitta syliinsä ja lähti kotiinsa sanaakaan sanomatta. Lapset hölmistyivät moisesta ja sättivät Rahikkaa: ”Jätä heti meidän kalamme siihen. Me ne kalastimme ja viemme omaan kotiimme!”

III INFO Panelian kotiseutumuseossa on Kiukaisten kulttuurista kertova näyttely.

Laiska-Rahikka naurahti: ”Kuulkaas pipanat. Te ette minulle voi yhtään mitään. Minä olen voimakas ja vahva ja minä tarvitsen nämä syödäkseni, jotta jaksan taas nukkua.” ”Sinä laiskamato, tänne ne kalat ja heti. Isä käski meidän tuoda kalaa kotiin”, inttivät lapset vastaan. Rahikka ei ollut kuulevinaan lasten epätoivoa ja hän laahusti omaan soppeensa miettien, miten saisi kalat perattua. Laiska kun oli, ei hän olisi millään viitsinyt itse kaloja perata. Lapset olivat seuranneet Rahikkaa ja keksivät ovelan juonen. ”Laiska-Rahikka, osaatko sinä itse perata nuo kalat?” lapset kysyivät. ”Toki osaan”, vastasi Rahikka, ”mutta osaatteko te?” kysyi laiskimus lapsilta. ”Me voimme vaikka näyttää taitomme”, sanoivat lapset yhteen ääneen.

Lapset aloittivat kalojen perkaamisen ja tekivät työtä oikein rauhalliseen tahtiin. ”Ota rento asento ja katso oikein tarkkaan, miten hienosti me osaamme homman hoitaa”, ehdottivat lapset. Laiska-Rahikka istuutui maahan ja nojasi puuta vasten lasten touhua katsellessaan. Lapset perkasivat kaloja hitaasti ja juttelivat samalla mukavia sekä hyräilivät rauhallista melodiaa työn lomassa. Kuinka ollakaan, nukahti Rahikka syvään uneen työtä aikansa katseltuaan. Lapset nappasivat kalat mukaansa ja juoksivat nopeasti kotiin. Lapset kertoivat isälleen siitä, miten he kekseliäisyydellään saivat saaliinsa takaisin Laiska-Rahikalta. Isä oli tyytyväinen lasten neuvokkuuteen ja lupasi käydä kertomassa Rahikalle, miten moista ryöstelyä ei enää saa tapahtua. Kukaan ei tiedä, mitä Kippo-Kauko ja Laiska-Rahikka keskenään puhuivat, mutta sen päivän jälkeen Rahikka ei enää ikinä varastanut mitään.

SAMMALLAHDENMÄEN HIIRIPERHE

TARUA

Ulla Koivula

Pronssikausi (n. 1500/1300–500/0 eKr.)

Sammallahdenmäen

hautaröykkiöiden läheisyydessä asusteli pronssikaudella vuonna 600 ennen Kristusta pienten hiirten suuri perhe. Isoisä- ja isoäitihiiret olivat jo kovin, kovin vanhoja, mutta jaksoivat silti olla lapsihiirten kaitsijoina, laittaa ruokaa ja jutella mukavia. Ja ai kuinka kivoja isovanhempien jutut olivatkaan kuunnella. He kertoivat tarinoita vanhoista ajoista. Miten joskus kärsittiin nälkää, miten hyvinä vuosina syötiin vatsat täyteen raikkaita marjoja, siemeniä ja jopa matoja. Tuohon aikaan isovanhemmat vielä kipittivät nuorilla käpälillään metsässä seikkailusta toiseen. Nyt heidän tahtinsa on rauhoittunut ja he hymähtelevät pikkuhiirten innolle ja mekastukselle.

röykkiö. Joskus kiviröykkiöstä tehtiin oikea monumentti, joka näkyi kauas. Yleensä röykkiö tehtiin kallion korkeimmalle kohdalle veden ääreen, ja niin tehtiin tälläkin kertaa. Oli siinä suvun vanhimmilla kapuamista. Matka ylöspäin tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Tuohon aikaan Rauman Lapin kylän Sammallahdenmäki oli merenlahden rannalla, vaikka nykypäivänä meren ranta on jo hyvin kaukana Sammallahdenmäestä. Kun yhteys mereen pikku hiljaa katkesi, muodostui Sammallahdenmäen läheisyyteen Saarnijärvi, joka vieläkin on olemassa kosteikkona.

Vaan eräänä päivänä kävi niin, että isoäitihiiren elämä päättyi. Seuraavana päivänä kuoli isoisähiiri. He olivat jo niin vanhoja, ettei heillä enää ollut voimia elää enempää. Koko suku läheltä ja kaukaa saapui hautaamaan suvun vanhimpia. Tuohon aikaan hautaaminen tehtiin eri tavalla kuin nykyään. Vainajat poltettiin, kuten joskus nykyäänkin, mutta tuhkaa ei haudattu maahan vaan se asetettiin hellästi kalliolle. Tuhkan ympärille ja päälle rakennettiin suuri kivi-

13 13

Satakunnan rannikolle tuli näitä monumentteja sitä mukaa lisää, kun hautauksia tehtiin. Näitä monumentteja kutsuttiin hiidenkiukaiksi. Hiidenkiukailta oli näkymä merelle ja kauas horisonttiin, toisaalta itse hiidenkiukaat näki jo kaukaa. Näin muistettiin ja kunnioitettiin vainajaa. Erityisesti Sammallahdenmäen hautaröykkiöiden tekemiseen vaadittiin paljon työtä ja taitoja. Ensin suvun mieshiiret rakensivat kivistä kivikehiä ja paasiarkkuja tuhkan ympärille. He käyttivät niiden rakentamisessa taitavaa kylmämuurausta eli tavallaan muurasivat nykypäivän muurareiden tapaan, mutta ilman laastia. Kiviä ei siis vain heitelty kasaksi, vaan hautaröykkiöt rakennettiin aina todella huolellisesti vainajien ympärille. Pikkuhiiret saivat kunnian laskea isovanhempiensa hautaan koruja ja muuta arvokasta mummunsa ja pappansa elämän ajalta. Ajateltiin todennäköisesti, että he tarvitsisivat tavaroita tuonpuoleisessa.

Kaikki keräsivät kiviä, pieniä ja isompia, haudan päälle. Myös pienimmät hiiret osallistuivat kivien keräämiseen ja kantamiseen. Äitihiiri kantoi vettä juotavaksi, sillä oli kuuma kesäpäivä. Meren pinta kimmelsi kauniisti hautajaispäivänä. Väki joi vettä ja loi katseensa merelle, suoden ajatuksissaan hetken isovanhempien muistolle. He pohtivat mielissään, että kun isoisä ja isoäiti oli nyt haudattu samaan hautaan, oli se hyvä alku sukuhaudalle. Lapsilla ei ollut lupa mennä kivien päälle, sillä siten kunnioitettiin vainajien rauhaa. Kiviä ei myöskään saanut koskea tai siirtää, joten kiviröykkiöt ovat säilyneet tähän päivään asti.

INFO www.visitrauma.fi  Ajan jäljet  Sammallahdenmäki

MIELITTY KETJUNKANTAJA

TARUA

Ulla Koivula

Rautakausi (n. 500 eKr–1150 jKr.)

Lehtometsässä Euran Harolassa, tiheän pähki-

näpensaiston suojassa, levähti työnteosta hetken Mielitty-neito. Vuosi oli 1020 ja elettiin viikinkien aikakautta. Kyläläiset olivat kuulleet hurjia tarinoita meriltä ja metsistä, miten viikingit olivat tehneet ryöstöretkiään. Mutta olivat he tuoneet mukanaan myös paljon hyvää, kuten kauniita kankaita, metsästyksessä käytettäviä aseita sekä mausteita ja koruja. Mielittyä kiehtoivat nämä tarinat suurista taisteluista ja sankareista. Kaukana kylästä oli nähty kauppalaivoja, joista osa oli saapumassa Harolaan. Kylän nuoret neidot odottivat kauppa-aluksia saapuviksi, sillä kauppalaivoilla työskenteli nuoria miehiä, jotka mielellään saapuivat veneillä rantaan neitoja tapaamaan. Myös Mielitty odotti malttamattomana alusten saapumista. Hän oli pitkään unelmoinut pojasta, jonka hän oli monesti unessaan nähnyt. Mielityn vanhemmat tosin odottivat tyttärensä naivan samassa kylässä asuvan Eerikin, jolla oli maata ja muuta vaurautta. Sellainen liitto olisi ollut Mielitylle ja tämän perheelle kannattava. Mielitty ei kuitenkaan välittänyt Eerikin luonteesta; tämä kun oli laiska ja hieman tyhmäkin. Mielitty halusi miehen, josta hän pitäisi oikeasti. Kylän tytöt alkoivat ahkerasti valmistaa itselleen kauniita asuja tulevaa emännyyttään varten. Mie-

litty oli taitava kutomaan ja valmistamaan vaatteita. Aina kun omalta työltään ehti, oli hän tarkkaavaisesti seurannut, kuinka hänen äitinsä oli valmistanut perheelle vaatteita. Nyt hän ryhtyisi ajoissa valmistamaan pukineita itselleen. Mielitty kutoi itselleen villaisen alusmekon sekä vihreän, villaisen peplosmekon. Hän osasi kätevästi värjätä kankaita erilaisilla kasveilla, kuten nokkosilla, värimorsingoilla ja ahomataran juurilla. Kaulalleen ja ranteisiinsa Mielitty laittoi kauneimmat korunsa, jonka löysi. Hän nappasi vielä isänsä komeat kengät mukaansa, jotka muistuttivat pohjoisen saamelaisten nutukkaita. Pukeuduttuaan hän juoksi kiirehtien jokirantaan vastaan veneellä saapuvia. Ranta oli täynnä kylän tyttöjä, jotka olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa. Mielitty oli kuitenkin yksi kylän parhaimmista kankaiden käsittelijöistä, joten hänen asunsa herätti suurta arvostusta ja ihailua tyttöjen keskuudessa. Pian rannalle lipui muutamia veneitä. Mielitty kiinnitti heti huomionsa erääseen veneessä seisovaan poikaan. Hän oli hyväryhtinen, hymyilevä poika, jolla oli viitta hartioillaan ja raskas miekka vyötäisillään. ”Kuin suoraan unestani”, huoahti Mielitty

INFO Esihistorian Opastuskeskus Naurava Lohikäärme Eurassa. www.eura.fi/naurava/

hiljaa. Nuoren parin katseet kohtasivat ja poika hypähti heti vaivatta veneestä Mielityn luo. He alkoivat keskustella erilaisista asioista: työstään, perheistään ja elämästään. He juttelivat keskenään kuin olisivat jo kauan tunteneet toisensa. Pojan nimi oli Einar. ”Mielitty ja Einar”, ajatteli Mielitty. ”Jopas nuo nimet sopivat hyvin yhteen.” Heitä vähän nauratti ja kummastutti tämä yhtäkkinen ihastuminen. Kummallakin oli kovasti töitä, mutta nuoripari sopi, että he olisivat yhdessä aina kuin vain oli mahdollista. Einar antoi Mielitylle lahjaksi monta ranne- ja kaulakorua sekä puukon koristeltuine tuppineen. Joitakin koruja ei Mielitty ollut koskaan ennen nähnyt. Ne oli valmistettu jossain merien toisella puolen. Saamansa komean puukon Mielitty asetteli vyölleen avuksi päivittäisissä töissään. Mielitty oli iloinen, että oli löytänyt juuri hänelle sopivan miehen. Myös Mielityn vanhemmat olivat lopulta mielissään tämän valinnasta. Mielityn ja Einarin elämä oli työntäyteistä ja he elivät onnellisina yhdessä.

TARUA TOTTA PIISPA HENRIK JA LALLI

Pertti Rajala

Esihistorian ja historiallisen ajan taite (n. 1150 jKr.)

R uotsalaisia hallitsi 1150-luvulla kuningas Eerik

Pyhä. Hän oli ankara, mutta oikeudenmukainen hallitsija. Eerik-kuninkaan aikana kristinusko levisi Ruotsissa, ja kuningas halusi innokkaasti levittää kristinuskon myös Suomeen. Ruotsin kirkon johtajana toimi piispa Henrik. Henrikpiispa oli hurskas mies, joka pelkäsi ja kunnioitti vain Jumalaa. Yhdessä Eerik-kuningas ja hänen ystävänsä piispa Henrik halusivat käännyttää suomalaiset.

Kuningas Eerik ja piispa Henrik purjehtivat sotajoukkonsa kanssa Suomen rannikolle. Tätä kutsutaan Suomessa ensimmäiseksi ristiretkeksi. Vahvat suomalaiset olivat valmiina taistelemaan ruotsalaisia vastaan. Taistelusta tuli ankara. Paljon miehiä sai surmansa molemmin puolin. Suomalaisia surmattiin, otettiin vangeiksi tai ajettiin pakoon metsiin. Ruotsalaiset voittivat taistelun. Sotainen ristiretki päättyi, kun monta suomalaista oli kastettu kristityiksi taistelupaikalla. Eerik-kuningas palasi sotajoukon kanssa takaisin Ruotsiin. Piispa Henrik jäi Suomeen. Hän halusi jatkaa suomalaisten käännyttämistä kristityiksi. Hän halusi myös perustaa oman kirkon Suomeen. Piispa Henrik alkoi saarnata suomalaisille. Hän matkusti paljon ja kastoi ihmisiä kristinuskoon. Kaikki

suomalaiset eivät pitäneet piispa Henrikistä, sillä osa suomalaista halusi säilyttää vanhat jumalansa. Talvella vuonna 1156 piispa Henrik oli saarnamatkalla Kokemäen seudulla. Pitkä matka alkoi väsyttää, sillä piispa oli käynyt monessa paikassa. Nyt hän oli kaukana Satakunnan Köyliössä, mutta piispa tiesi, että lähellä oli Saaren kartano isäntänään mahtava Lalli. Piispa päätti hakea ruokaa Lallin talosta. Kun piispa saapui Saaren kartanoon, talon isäntä Lalli oli poissa kotoa. Lallin vaimo, talon emäntä Kerttu otti piispa Henrikin vastaan. Kerttu oli vihainen, sillä hän ei pitänyt piispa Henrikin tulosta. ”Lalli ei ole kotona. Piispalla ei ole mitään asiaa Saaren kartanoon. Piispa on hyvä ja poistuu”, Kerttu ärjyi piispalle. Piispa Henrik pyysi anteeksi häiriötä. Hän halusi vain ostaa ruokaa. ”Minä maksan kaikesta, mitä saan”, piispa Henrik lupasi. ”En anna, vaikka maksaisit kuinka paljon”, Kerttu vastasi. Piispa Henrikille ei jäänyt vaihtoehtoja. Jotta hän voisi jatkaa matkaa, ainakin hevonen ja ajomies tarvitsivat ruokaa. Siksi piispa määräsi ajomiehen ottamaan Lallin talon aitoista mitä he tarvitsevat.

”Otan talosta, mitä tarvitsen. Maksan kaikesta kolmikertaisen hinnan”, piispa Henrik sanoi. Ajomies haki, mitä he tarvitsivat. Hevonen sai heiniä ja matkamiehet saivat lihaa, leipää ja olutta. Tavaroista piispa maksoi hyvän maksun, kuten oli luvannut. Tästä Lallin vaimo Kerttu tuli vihan vimmoihin. Hän huusi ja ärjyi piispalle, ja vannoi, että Lalli kotiin saavuttuaan kostaisi Henrikille. Rauhallisin mielin piispa Henrik jatkoi matkaansa. Päivä oli kaunis ja reki kulki tasaisesti eteenpäin Köyliönjärven jäätä pitkin. Pian piispa Henrikin lähdön jälkeen Lalli palasi kotiinsa Saaren kartanoon. Hän huomasi heti, että kaikki ei ollut kunnossa. Ruoka-aitan ovi oli auki ja hänen vaimonsa Kerttu oli vihan vimmoissa. ”Mitä on tapahtunut?” Lalli kysyi. Kerttu kertoi, että piispa Henrik oli vieraillut talossa. Tämä oli totta, mutta sitten Kerttu alkoi valehdella. Kerttu kertoi, että piispa Henrik oli ryöstänyt talosta heiniä, lihaa, leipää ja olutta. ”Piispa vei kaiken väkisin, eikä maksanut mitään tavaroista. Sinun talossasi söi kristittyjen piispa Henrik. Mitään ei maksanut, hiekkaa antoi korvaukseksi ruuasta”, Kerttu valehteli Lallille. ”Vai on kristitty piispa Henrik ryöstänyt minun talostani”, Lalli huusi. ”Tämän minä kostan!” Vihoissaan hän otti keihään ja ison kirveensä. Lalli haki sukset aitasta ja lähti hiihtämään hirmuista vauhtia piispa Henrikin perään. Tuli suihkusi Lallin suksista ja savu nousi sauvoista, kun tämä hiihti eteenpäin. Köyliönjärven jäällä Lalli näki piispan

reen. Piispa arvasi hiihtäjän Lalliksi ja pysähtyi. Pian Lalli saavutti hänet. Muutamalla lyönnillä Lalli surmasi piispa Henrikin Köyliönjärven jäälle. Lalli hiihti takaisin kotiinsa Saaren kartanoon.

Lalli oli surmannut Uppsalan piispan, Ruotsin ja Suomen kirkon johtajan piispa Henrikin. Oli selvää, että pian ruotsalaiset sotilaat tulisivat etsimään Lallia. Kun Lalli saataisiin kiinni, hänet varmuudella surmattaisiin. Lalli ei jäänyt odottamaan, kunnes sotilaat tulisivat vangitsemaan hänet. Hän otti mukaan aseensa ja ruokaa ja pakeni metsään. ”Lähden erämaahan. Sieltä eivät sotilaat minua löydä. Hyvästi vaimoni. Hyvästi perheeni”, Lalli huusi ja katosi metsän kätköihin. Lalli samosi kauas erämaahan, niin pitkälle, kunnes arveli olevansa turvassa Ruotsin kuninkaan sotilailta. Lalli rakensi itselleen vaatimattoman asumuksen pienen järven rannalle. Siellä hän aikoi asua, kunnes sotilaat eivät enää etsisi häntä. Erämaan yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa Lalli mietti, mitä hän oli tehnyt. Aika kului. Erämaan yksinäisyydessä Lallin elämä oli ankeaa ja kurjaa. Surmatyö alkoi painaa häntä entistä enemmän, ja Lalli alkoi nähdä painajaisia, joissa hiiret ahdistivat häntä. Eräänä iltana Lalli näki, kuinka suuri hiirilauma syöksyi hänen kimppuunsa. Tällöin Lalli kiipesi järven rannalla kasvaneen suuren männyn latvaan. Männyn latva ei kestänytkään Lallin painoa, vaan se katkesi. Lalli putosi puusta järveen ja hukkui. Piispa Henrikistä tuli suomalaisten pyhimys. Häntä alettiin kutsua pyhäksi Henrikiksi.

VII

HELSINKILÄISTEN JA PORILAISTEN ESI-ISÄT ULVILASTA

TOTTA

Pertti Rajala

Keskiaika (n. 1300–1500-luku)

lvilan historia on pitkä. Kaupunki perustettiin vuonna 1365. Se on yksi Suomen kuudesta keskiaikaisesta kaupungista ja Suomen toiseksi vanhin kaupunki Turun jälkeen. Ulvilan pitkästä historiasta kertova kaupungin kivikirkko on yksi koko maamme merkittävimmistä ja arvokkaimmista keskiaikaisista muistomerkeistä. Ulvilan kirkon iästä on esitetty erilaisia arvioita. Varmaa on, että Ulvilassa on ollut kirkko 1300-luvun alussa, jolloin seurakunta itsenäistyi Kokemäestä. Mahdollisesti kirkko oli jo sitä ennen. Asiakirjatiedot mainitsevat kirkon palon 1429, jonka jälkeen kirkko rakennettiin uudestaan. Nykyisen asunsa kirkko sai viimeistään 1400-luvun lopulla. Vireä Ulvilan kaupunki sai todellisen kuoliniskun, kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa määräsi Ulvilan porvarit muuttamaan Tallinnan kilpailijaksi perustettuun Helsinkiin 1500-luvun puolivälissä.

Ulvilalaisten Helsinki-kausi jäi tosin lyhyeksi, sillä muutaman vuoden kuluttua he saivat luvan muuttaa takaisin. Toinen pakkomuutto kohtasi ulvilalaisia, kun vuonna 1558 Juhana Herttua perusti uuden kaupungin, Porin ja lupasi kymmenen vuoden verovapauden niille Ulvilan porvareille, jotka halusivat muuttaa Poriin. Voidaankin sanoa, että monen helsinkiläisen ja porilaisen esi-isät ovat lähtöisin Ulvilasta. Oma viehätyksensä on myös ajatuksella, jonka mukaan Ulvila ei koskaan ole virallisesti lakannut olemasta kaupunki, koska sen kaupunkioikeuksia ei ole peruutettu. Pitkään historiaansa vedoten Ulvila palasikin kaupunkien joukkoon vuonna 2000. Lähteet www.ulvila.fi www.ulvilanseurakunta.fi

VIII

REPOSAARI SUOMEN PÄÄKAUPUNGIKSI

TOTTA

Pertti Rajala

1700-luku

Kaikkihan me tiedämme, että Helsinki on Suo-

men pääkaupunki. Historiasta tiedämme, että aikoinaan Turku oli Suomen pääkaupunki. Harva meistä tietää, että joskus Porin Reposaarta on esitetty Suomen pääkaupungiksi! Reposaari sijaitsee Porin edustalla Selkämeren ulapan äärellä, Kokemäenjoen suistossa. Se on ikivanhan merenkulkureitin varrella. Tämä noin kolme kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä saari sijaitsee aavan meren ja mantereen välittömässä läheisyydessä. Edullisen sijaintinsa sekä ainutlaatuisen suojaisen ja syvän luonnonsatamansa vuoksi Reposaari oli jo vanhastaan tuttu kauppamiehille ja sotilaille. Suomella oli 1500-luvun puolivälissä oma herttua, Juhana Herttua, josta myöhemmin tuli Ruotsin kuningas Juhana III. Juhana Herttua antoi vuonna 1558 Reposaaren samana vuonna perustetulle Porin kaupungille "nautittavaksi ja käytettäväksi". Saari oli aluksi kaupunkilaisten kotieläinten kesälaitumena ja kalastajien käytössä. Jo 1600-luvulla alkoivat porilaiset käyttää saaren luonnonsatamaa suurimpien laivojen lastauspaikkana. 1800-luvun alussa Kokemäenjoen suiston madaltuessa alettiin Reposaarta yhä enemmän käyttää Porin ulkosatamana. Mutta että Reposaaresta tehtäisiin oikein Suomen pääkaupunki? Kyllä. Arvovaltainen Turun Akate-

mian pyhien kielten ja kaunopuheisuuden professori Israel Nesselius esitti 1700-luvun alussa suunnitelman Reposaaren muodostamiseksi Suomen pääkaupungiksi. Nesselius ehdotti kirjoituksessaan yhtenäisen vesireitin avaamista Saimaasta Päijänteen ja Kokemäenjoen kautta Pohjanlahteen. Tähän suunnitelmaan liittyi esitys Reposaaren muodostamisesta maan pääkaupungiksi ja suursatamaksi. Suunnitelmaa tuki myös saaren sijainti etäällä Venäjästä eli tulenarasta itärajasta, josta useaan otteeseen venäläiset sotajoukot olivat hyökänneet Suomeen. Nesseliuksen suuret suunnitelmat eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet. Valitettavasti! Suursatama Reposaaresta kuitenkin tuli. Reposaari oli 1870-luvulla muutaman vuoden Suomen suurin vientisatama. Kerrotaan esimerkiksi, että Reposaaren edustalla oli 20.6.1877 samanaikaisesti 160 laivaa! Tällaisen näyn komeuden ja elämän kuohunnan voi helposti kuvitella vielä nykyäänkin. Reposaaressa on nykyisin jotain aivan ainutkertaista; sellaista mitä mistään muualta Suomesta ei löydy. Reposaaressa on painolastikasveja. Painolastikasvit ovat purjelaivakaudella painolastin mukana Euroopan maista saapuneita kasveja. Kun purjelaivoissa kuljetettava tavara oli kevyttä, alusten lastiruumaan lapioitiin maata, jotta laiva pysyi

vakaana ja hyvin tasapainossa. Näin Suomen satamiin kuljetettiin tonneittain painolastimaata kangas- ja maustelastien mukana. Koska maamme tärkeimmät vientiartikkelit purjelaivakaudella olivat painavat puu ja terva, ei Reposaaresta lähteviin laivoihin tarvittu ylimääräistä painoa. Näin satamaan jäi tuo laivojen mukana tullut maa ja sen mukana jäi myös erilaisten vieraiden kasvien siemeniä, jotka sitten itivät ja jäivät kasvamaan satamakaupunkeihin. Painolastikasvit ovatkin 1920-luvulla päättyneen purjelaivakauden eläviä jäänteitä. Tyypillisimpiä Reposaaren painolastikasveja ovat nuokkukarhiainen, isomesikkä, ketotyräruoho, rohtorasti, jaakonvillakko, sirppi- ja nurmimailanen sekä valkomesikkä. Esimerkiksi nuokkukarhiainen on näyttävä, piikkinen kasvi. Sen lukuisat punaiset, joskus myös valkoiset tai vaaleanpunaiset kukkamykeröt nuokkuvat jo kukkavaiheessa. Nuokkukarhiainen on kaksivuotinen laji, jonka kasvupaikat vaihtelevat vuodesta toiseen. Lajin säilyminen Reposaarella on ensiarvoisen tärkeää, sillä tätä erittäin uhanalaista lajia ei enää tavata muualla maassamme. Vaikka Reposaaresta ei koskaan tullut Suomen pääkaupunkia, voimme silti olla aidosti ylpeitä historiarikkaasta ja omaleimaisesta saarestamme.

INFO www.reposaari.net www.maisa.fi

VANHA RAUMA 1700-LUVULLA

TOTTA

Ulla Koivula

Keskiaika

”O

nko tosiaan mahdollista käydä jossakin, mikä on rakennettu jo 1700-luvulla?” kysyi pikku-Eero äidiltään nukkumaan mentäessä. Äiti oli juuri kertonut, miten he seuraavana päivänä vierailisivat Raumalla tutustumassa Vanhaan Raumaan. ”Mikä se Vanha Rauma on?” kysyi Eero. ”Se on puutalokaupunginosa aivan Rauman keskustassa. Osa taloista on tosiaan 1700-luvulta asti säilynyt tähän päivään”, vastasi äiti. ”Niissähän asuu sitten tosi vanhoja ihmisiä vai?” kysyi Eero. ”1700-luvulla siellä asuneet ihmiset ovat jo kuolleet, mutta taloihin on muuttanut aina uusia perheitä ja ihmisiä ja he ovat kunnostaneet taloja, jotta ne ovat säilyneet tähän päivään asti”, vastasi äiti. Eero nukkui yönsä hyvin ja aamun koittaessa oli hän heti valmis lähtemään matkalle. Eikä kauaakaan, kun oltiin jo Rauman torilla. Äiti ja isä joivat pystökaffeet eli ostivat kioskilta kahvit ja pullat ja joivat ne seisten kioskin lähellä. Lapsille ostettiin limua ja pullaa. Torin laidalla oli keltainen kaunis Raatihuone, jonka kellotorni nousi korkealle. Se oli rakennettu jo vuonna 1776. Perhe vieraili Raatihuoneella. Nähtävillä oli jännittäviä juttuja mereltä sekä melko kummallisia tyynyjä ja pampuloita, joiden avulla nyplättiin pitsiä. Eero kuuli, että Raumalla nyplätään pitsiä vielä tänäkin päivänä ja että kesäinen Pitsiviikko-tapahtuma on omistettu pitsille.

Perhe jatkoi matkaa ja tutustui 1500-luvulla rakennettuun Rauman kaupunginkirkkoon eli Pyhän Ristin kirkkoon. Eero pyöritteli silmiään ajatellen, miten kauan aikaa siitä oli, kun kirkko oli rakennettu. Ja hän mietti, miten monet ihmiset olivat jo kirkossa käyneet ennen häntä. Matka jatkui puutalokaupunginosan pienenpieniä katuja pitkin aivan alueen keskelle asti. Pienten katujen varrella oli portteja, joista vanhin oli katoksella varustettu. ”Tuohan on kätevää”, ajatteli Eero, ”kun talon väki tulee kotiin, voi sateella odotella ensin katoksen alla ja juosta vasta sitten sisälle.” Ja voi kuinka kapea olikaan Kitukränniksi kutsuttu Suomen kapein katu. ”Mahtaako tuossa mahtua kaksi pyöräilijää ohittamaan toisensa kun tulevat vastakkain?” mietiskeli pikku-Eero. Eero osasi jo lukea ja hän kiinnitti huomiota siihen, että taloilla oli Vanhassa Raumassa nimet. Nimet oli kirjoitettu metallisiin, soikeisiin nimilaattoihin talojen seinissä. Ne näyttivät Eeron mielestä hienoilta. ”Mehän voisimme antaa oman talomme nimeksi vaikka Eerola”, ehdotti Eero. Äiti ja isä naurahtivat ja sanoivat, että sehän on hieno idea. Osa Vanhan Rauman kaduista oli mukulakiveä. Kävellessään möykkyisillä kaduilla ajatteli Eero jälleen, miten moni ihminen olikaan kävellyt niitä katuja ennen häntä.

Perheelle tuli jo kiire siirtyä Vanhasta Raumasta ja 1700-luvun muisteloista meren rantaan. Siellä heitä odotti laiva, joka ajaisi heidät Kylmäpihlajan majakalle. Eero heilautti auton takapenkiltä kädellään hyvästiksi Vanhalle Raumalle ja toivoi joskus pääsevänsä uudelleen näkemään lisää Vanhan Rauman taloja ja katuja. Lisätiedot www.visitrauma.fi

HENRIK HYLKEEN LAIVANRAKENNUSPUUHAT

TARUA

Ulla Koivula

1800-luku

Henrik Hylje oli innokas rakentamaan puusta

monenmoista. Hän veisteli mielellään sukulaistensa merenalaisiin koteihin tuoleja ja penkkejä sekä pöytiä ja lipastoja. Mutta Henrikillä oli jo poikasajoistaan asti ollut haave rakentaa iso purjelaiva omin evin. Henrik lähestyi jo hylkeiden keski-ikää, joten oli aika täyttää toive, jos sen aikoi ennen vanhuuden päiviä toteuttaa. Jokirannan veneveistämön eli varvin omistaja kuulemma oli aikeissa myydä varvinsa, sillä hän oli jo iällä. Henrik käveli juttelemaan vanhan isännän kanssa. ”Myytkös minulle varvisi, jotta pääsen rakentamaan isoa purjelaivaa?” ”No toki myyn”, vastasi vanha isäntä, ”kunhan hinnoista sovitaan.” Henrik pohti ja pui asiaa myös vaimonsa kanssa, kunnes palasi seuraavana päivänä vanhan isännän luo ja ehdotti: ”Jos minä ruoppaan tuohon jokirantaan lisää syvyyttä veteen ja luovutan käyttöösi kotini lähisaaret, ja sinä jäisit tänne vielä eläkepäivinäsi johtajaksi, niin syntyvätkö kaupat?”

”Kauppa kuulostaa hyvältä, Henrik hyvä”, sanoi vanha isäntä. Häntä olikin jäänyt vähän vaivaamaan ajatus, ettei hän ehkä osaisi olla tekemättä mitään veneisiin liittyvää vanhuudenpäivillään. Mutta nyt hän saisi jatkaa täällä edelleen ja saisi vielä palkkaakin. ”Kerronpa sinulle Henrik, että tämän jokisuiston ranta on madaltunut niin, ettei sinun enää tänne kannata varvia perustaa. Siirrä varvi lähemmäs merta, vaikka Luvialle, niin syvyyttä löytyy heti riittävästi.” ”No tuossahan on ideaa!” huudahti Henrik ja teki kaupat varvinomistajan kanssa saman tien. Henrik kuljetutti kaikki varvin työkalut, koneet ja rakennukset Luvialle Porin jokirannasta ja varmisti, että kaikki laitteet toimivat. Lankkujen höyrystyskaapit eli paasit olivat hyvässä kunnossa ja laskutelineet vankat ja ehjät. Kattilat, joissa pikeä keitettiin, olivat loistavassa kunnossa. Henrik palkkasi monia hylkeitä töihin, ja varvin vanha isäntä sai ruveta laivanrakennusmestariksi. Samalla vanha isäntä pystyi jakamaan tietojaan ja taitojaan nuoremmille hylkeille.

INFO Kaljaasi Ihana Luvialla www.ihana.fi Selkämeren kansallispuisto www.luontoon.fi/selkameri

Laiva valmistui pikapikaa ja lopputuloksena oli komea kaljaasi. Kaljaasin valmistuttua Henrik sai niin monta laivatilausta lisää, että hän perusti varveja myös muualle Satakuntaan. Jäänteitä Henrik Hylkeen varvipaikoista on vielä tänäkin päivänä näkyvissä ainakin Luvialla, Merikarvialla ja Ahlaisissa sekä Reposaaressa, Halssissa ja Kuuminaisissa. Henrik oli elämänsä kunnossa ja iloinen kuin aurinkoinen päivä. Joka päivä. Hän rakasti laivojen kanssa työskentelyä ja hänen maineensa hyvänä laivanrakentajana levisi ulkomaille asti. Koska Henrikin rakennuttamat laivat olivat kestäviä, varmoja ja nopeita, saivat ne myös parhaat ja isoimmat puulastit kuljetettavikseen. Henrik myi laivoja laivanvarustajille, jotka varustivat ne lastilla puuta, teollisuuden raaka-aineita tai viljaa. Laivanvarustajat palkkasivat miehistön purjehtimaan aluksen määränpäähän, vaikkapa Tukholmaan tai Räveliin eli Tallinnaan. Itämeren liikenne edellytti melko suuria aluksia, joten Henrik alkoi rakentaa fregat-

teja. Vielä tänä päivänäkin lauletaan hyljeperheen laulamaa laulua ”Kai muistat kannella kun fregatin”. Henrik palkittiin 1800-luvun Talouselämän kivijalka -palkinnolla, joka oli kalastuksesta vapaan merenosan käyttö yksinoikeudella seuraavan vuoden ajan koko Henrikin suvun hylkeille. Siellä Henrik viettikin seuraavana vuonna kaiken varvin toiminnasta jäävän vapaa-ajan lastenlastensa ja sukulaistensa kanssa.

PYYRMANNI

TOTTA

Pertti Rajala

1800-luku

yyrman oli 1800-luvun lopulla Rauman kaupungin tiedottaja, joka kutsui kaupunkilaiset kokoon rummuttamalla. Tuohon aikaan ei ollut televisiota. Sanomalehtiäkin tuli vain harvalle eikä niitä tullut joka aamu, joten uutiset eivät olleet tuoreita. Myös tavallisen postin kulku oli hidasta. Pyyrman välitti kaupungin viralliset tiedotteet asukkaille. Hän kertoi raumalaisille myös huutokaupoista, työtalkoista, kokouksista, kirkollisista juhlista, löydetyistä tavaroista, kadonneista lapsista ja karanneista vangeista sekä pois juosseista lehmistä ja hevosista. Pyyrman kulki kaupungilla pysähtyen kadunkulmiin, missä hän kuulutti tiedotuksia kaupunkilaisille. Tiedotukset alkoivat ja päättyivät rummutuksella. Rummutus kutsui koolle kaikki virallisista asioista kiinnostuneet, joille pyyrman kuulutti kaupungin tärkeimmät uutiset. Viimeinen virallinen ja kaupungin palkkaama rummuttaja Raumalla oli Isak Pyhrman -niminen mies. Hän eli 1800-luvun lopulla. Komeaan virkapukuun sonnustautunut Isak tai Iiro Pyhrman sai helposti kaiken huomion osakseen. Hän oli myös täysin tietoinen ammattinsa tärkeydestä.

Kerrotaan, että rumpalina Pyhrman oli vertaansa vailla. Kun hän pani kapulat käymään, kelpasi sitä kuulla ja nähdä. Hän korvasi raumalaisille jokapäiväiset sanomalehdet. Hän kuulutti huutokaupat, työtalkoot, kokoukset, kirkolliset juhlat ja kuvernöörin vastaanoton. Lisäksi joka ilta klo 21.00 hän raatihuoneen portailla rummutti yörauhan alkaneeksi. Jouluaattona Pyyrman luki joulurauhan julistuksen, jonka sanoma liikutti monia kuulijoita. Kadunkulmaan pysähtyessään Pyhrman löi alkusoitoksi muutaman kerran rumpua ja alkoi sitten kuulutuksen: “Pormestar ja raat tekevät tiättäväks, ett…” Kun kuulutus oli huudettu, palikat iskivät juhlavan loppupärinän. Sitten Pyhrman siirtyi seuraavaan kadunkulmaan. Rummuttajaperinne elää vielä Raumalla Nortamo-Seor -järjestön toimesta. Nykyinen pyyrman kuuluttaa erilaisista juhlatilaisuuksista, vaikkapa Nortamon syntymäpäivästä tai Rauman Pitsiviikon alkamisesta, yhtä mahtavaan tyyliin kuin esikuvansa Isak Pyhrman aikoinaan. Nykyään Pyyrmannin nimeä ja perintöä kantaa ylpeänä myös Rauman kaupungintalon yhteispalvelupiste.

INFO www.rauma.fi, www.visitrauma.fi Rauman kaupunginhistoria Rikas rakas Vanha Rauma 32

ELÄINLYSEON JUHLA

TARUA

XII

Ulla Koivula

1800-1900 -lukujen vaihde

Kuvataiteilijakissa

Galle-Kallela, kuvanveistäjäkoira Eemeli Cee, kirjailijalammas Nort Amo, tarinankertojahevonen Taata S. ja säveltäjäkarhu Selim Palmu seisoivat keskustelemassa Porin torilla 1900-luvun alkupuolella. Taata S. oli vielä kovin nuori näiden konkarien joukossa, mutta hän kuunteli aina mielellään suurien taiteilijoiden jutustelua. Porin Eläinlyseon rehtori oli antanut viisikolle tehtäväksi järjestää juhla Eläinlyseon oppilaille: pennuille, varsoille, karitsoille, kileille, porsaille ja vasoille sekä kaikille muille eläimille. Vain Selim Palmu oli entinen Eläinlyseon oppilas, mutta hän oli saanut taiteilijaystävänsä mukaan juhlien järjestämiseen. Ja olihan hänen taiteilijaystävillään kaikilla vahvat siteet Satakuntaan. Galle-Kallela oli maalannut arvokkaisiin rakennuksiin suuria tauluja. Eemeli Cee oli syntynyt Satakunnassa, vaikkakin asui tällä hetkellä Helsingissä. Rauman kielellä kirjoittava Nort Amo oli itseoikeutetusti mukana. Taata S. oli nuoresta iästään huolimatta taitava tarinankertoja, joten hän sai ilman muuta kuulua porukkaan.

Oli hienoa, että tulossa olisi iso pikkueläinten juhla. Nort Amo kirjoittaisi näytelmän, joka kertoisi hassusta koulupäivästä. Hän oli aina toivonut, että koulupäivän aikana tapahtuisi jotakin todella jännittävää, ja nyt hän voisi päästää mielikuvituksensa valloilleen. Galle-Kallela maalaisi näytelmää varten näyttämölle kulissit, joissa olisi koivunrunkoja, peltoa ja sinistä taivasta. Näin näyttäisi siltä, että näyttelijäeläimet olisivat muka ulkosalla, vaikka näytelmä näyteltäisiinkin koulun juhlasalin näyttämöllä. Eemeli Cee lupautui näyttämään juhlassa, miten silhuetteja leikataan. Hän lupasi antaa mustia papereita sekä saksia niiden käyttöön, jotka varmasti jo osasivat olla riittävän varovaisia saksien kanssa. Taata S. kertoisi tilaisuuden aluksi mukavan sadun pikkueläimille. Selim Palmu viritteli jo mielessään orkesteriversiota sävellyksestä, jonka aikoi säveltää juhlan kunniaksi. Koko koulu tuntui olevan kiihkeän juhlavalmistelun tuoksinassa. Koulun oppilaat harjoittelivat innokkaasti näytelmää. Orkesteri opetteli uuden sävellyksen nuotteja. Osa oppilaista valmisti mustaviinimarjamehua ja pullaa tarjolle.

33 33

XII

Viimein koitti iso juhlapäivä. Tilaisuuden aluksi Taata S. kertoi sadun, jossa kaikki metsän hiiret saivat oman koulun pohjoiseen Satakuntaan. Nort Amon näytelmässä kauppias pystytti myyntikojun koulun pihaan. Kojusta jaettiin kaikille hedelmiä, juustoa, silliä, sardiineja ja suolattuja hummereita sekä monia muita herkkuja. Mutta voi ei! Kesken näytelmän Galle-Kallelan kulissikoivu kallistui uhkaavasti. Yleisön huutaessa varoituksen sanoja saivat näyttelijät kiinni pahvisesta koivusta ennen mitään vahinkoa. Näytelmä sai suuren suosion ja

raikuvat aplodit. Näytelmän jälkeen esitettiin Selim Palmun säveltämä kaunis laulu, jossa monet koulun nykyiset eläinoppilaat saivat soittaa ja laulaa. Rehtori piti juhlan päätökseksi juhlapuheen. Puheen aikana rehtorin silmäkulmasta laskeutui poskelleen kirkas kyynel ja hänen kasvoilleen nousi kaunis, pieni hymy, kun hän kiitti tilaisuuden ohjelman suunnittelijoita ja tekijöitä. Kaikki oppilaat olivat onnellisia ja iloisia siitä, että olivat saaneet opiskelun lomaan tällaisen iloisen juhlahetken.

XIII

RAUMAN LUKKO JA PORIN ÄSSÄT Ulla Koivula

1900-luku

R aumalla asui 1920-luvulla Rauma Wood -yh-

tiön työläisten Talola-nimisellä asuntoalueella joukko pikkukettuja. Pikkukettujen isät ja äidit olivat töissä metsäteollisuusyrityksessä, joka jalosti Vuojoen kartanon metsistä kaadettuja puita. Vanhemmat olivat pitkiä päiviä töissä ja pikkukettujen pitikin keksiä jotakin tekemistä keskenään. Heillä oli käytössään kesäisin nurmikenttiä juoksemiseen ja yleisurheiluun ja talvisin heille jäädytettiin jääkenttiä, joissa pelattiin miltei päivittäin pimeän tuloon saakka. Siihen aikaan mailoina käytettiin itse katajasta tai kuusesta tehtyjä keppejä. Jalassa olivat tukkiluistimet, joissa terä sidottiin nahkahihnojen avulla tassun alle. Jääkiekkoilevan ryhmän nimeksi tuli Talolan Sisu. Näiden pikkukettujen innokkaan urheilumielen ja terhakkaiden yritysten kautta syntyi vuonna 1936 tästä ryhmästä nykyäänkin tunnettu jääkiekkojoukkue Rauman Lukko. Porissa, noin 50 kilometriä Raumalta pohjoiseen, pelasi pienten karhujen jääkiekkojoukkueita. Yksi joukkue koostui Rosenlewilla töissä käyneiden vanhempien karhunpennuista ja oli nimeltään RU-38. Toinen joukkue oli nimeltään Porin Karhut.

Heidän välillään oli kovasti kiivaitakin otteluita, kun kepit viuhuivat ja hieman tönittiinkin pelien tiimellyksessä. Näiltä ajoilta on peräisin nykyään Porin Ässinä tunnettu jääkiekkojoukkue. Eräänä kauniina syksyisenä päivänä vuonna 1970 oli jälleen tulossa mahtava peli, jossa Rauman Lukko ja Porin Ässät pelaisivat vastakkain. Paikkana oli Rauman jäähalli, joka oli juuri rakennettu. Porilaiset olivat tulleet linja-autolla Raumalle, ja he valmistautuivat peliin käymällä pienellä juoksulenkillä läheisessä metsässä. Pikkukarhujen lenkkipolun vierellä kasvoi valtavia mättäitä puolukoita. Metsä oli punaisia marjoja aivan tulvillaan. Mutta karhut tiesivät, ettei juuri ennen ottelua saanut syödä mitään. Rauman ketut olivat jo valmiina, kun Porin karhut saapuivat luistimineen hallin jäälle. Peli alkoi. Se oli vauhdikasta ja voimakasta peliä, kiekko viuhui ja mailat vilistivät katsomossa istuvien ohi. Katsojat hurrasivat aina maalin syntyessä ja pelissä oli todella railakas tunnelma. Pienimmän karhun piti juuri laukoa kiekko pikkukettujen maaliin, mutta voi. Yhtäkkiä karhun vatsaa kouraisi eikä se voinut nostaa mailaansa laukaukseen. Sillä aikaa, ihan

INFO www.assat.com www.raumanlukko.fi Aineistoa satuun kerätty Wikipediasta.

sekunnin murto-osassa, tuli yksi pikkuketuista napaten kiekon ja laukoi sen karhujen maaliin. Näin päättyi peli 7–6 kettujen voitoksi. Valmentajan kysyessä vatsavaivojen syytä, tunnusti pikkukarhu syöneensä lenkillä salaa liikaa marjoja. Valmentaja neuvoi ensi kerralla syömään vasta pelin jälkeen. Pikkukarhu vastasi oppineensa läksynsä ja vannoi itselleen, että ennen seuraavaa peliä hän toimisi juuri niin kuin valmentaja neuvoo.

SATAKUNTA SATUINA – hetkiä historiasta

Satakunta satuina – hetkiä historiasta on aikamatka Suomen ja Satakunnan historiaan. Kertomukset vievät esihistoriallisesta ajasta nykypäivään.

L apsilla ei Satakunnassa aika käy pitkäksi. Eurassa pääsee

tutustumaan rautakauden elämään Nauravassa Lohikäärmeessä ja Merikarvian Koivuniemen Herran MuuMaassa lypsämään lehmiä tai ajelulle traktorilla. Porissa Kirjurinluodossa sijaitseva Pelle Hermannin leikkipuisto on valtavan suuri ilmainen temmellyskenttä. Yyterissä aikuiset rentoutuvat ja lapset nauttivat touhuamisesta. Rauman edustan saaret Kylmäpihlaja ja Reksaari ovat todellisia elämyssaaria koko perheelle. Jämin luontoliikuntakeskuksessa voi patikoida, liikkua luonnossa ja urheilla.

Julkaisija: Satakuntaliitto PL 260, 28101 Pori satakuntaliitto.fi – satakunta.fi