INGA & REIMA Seikkailun jäljillä by Reima

INGA & REIMA Seikkailun jäljillä

lipa kerran, ja mahtaapa olla vieläkin, pieni ja neuvokas Ingatyttö. Hän asui äitinsä ja isänsä kanssa kaukana Suomen pohjoisten metsien perukoilla, pienessä Kotokylässä suurten

tuntureiden juurella. Ingan isä ja äiti olivat poronhoitajia, aivan kuten monet Kotokylän naapuritkin. Ingalla oli samanmoinen nenän nykerö kuin sinullakin, ja hän rakasti lumileikkejä ja mäenlaskua kavereidensa kanssa. Ingaa ei olisi varmaan erottanut sinusta tai minusta muuten kuin siitä, että hänellä oli pehmolelu Goey, jossa oli himpun verran taikavoimia ja siitä, että Ingan paras ystävä oli poro. Inga oli löytänyt poron ihan pienenä vasana makaamasta nälästä

heikkona tunturissa. Vasan äidiltä ei ollut riittänyt yhtään maitotilkkaa pikkuiselle porolle, mutta Inga oli hakenut kotoa maitoa ja juottanut vasaa tuttipullolla niin kauan, että se oli vironnut vahvaksi. Niin reipas siitä sitten lopulta tuli, että Inga antoi sille nimeksi Reima. Reima on vanha suomalainen nimi, joka tarkoittaa reipasta.

Eräänä talvipäivänä Inga ja Reima olivat katsomassa, kun isä veisteli uusia aidantolppia rikkoutuneeseen poroaitaan. – Luuletko, isä, että Lumimies on rikkonut tuon aidan? Tai joku muu mörkö, Inga pohdiskeli. – Minä olen kulkenut näissä metsissä pikkupojasta asti, enkä koskaan ole nähnyt Lumimiestä tai muita mörköjä. En edes sellaisten jälkiä. Inga niiskautti nenäänsä ja katseli aitaa mietteliäästi molempiin suuntiin. – Isä, minkälainen on Lumimiehen jälki? Tai jonkun muun mörön? – En minä tiedä, lapsi kulta. – Mistä sinä sitten tiedät, ettet ole nähnyt sellaisia? Isä huokaisi ja jatkoi aidan korjausta. Inga ja Reima sen sijaan lähtivät hiihtämään aidanvierustaa ja etsimään Lumimiehen tai jonkun muun mörön jälkiä. Mutta he löysivät vain kärpän jäljet, joten he päättivät lähteä seuraamaan niitä. Pian he näkivät oravan jäljet ja suunnistivat niiden perään. Oravan jäljiltä he poikkesivat seuraamaan riekon jälkiä.

Eläinten jälkiä seuratessaan Inga ja Reima kulkeutuivat

– Olipahan myräkkä! Sehän pyyhkäisi jälkemme

kauas tunturiin. Yhtäkkiä ja täysin varoittamatta tunturin olemattomiin! laelta pyyhkäisi voimakas tuulenpuuska, joka viuhuen ja

taivaanrantaan. Hanki oli joka puolella täysin koskematon

takin hupun suojaan ja Reimakin siristeli silmiään korvat

ja maisema ympärillä näytti samanlaiselta joka suuntaan.

luimussa.

Kuinka ihmeessä he löytäisivät takaisin isän luo?

Tuisku kieputteli lunta ympäriinsä aikansa, mutta

Inga katseli kädellä silmiään varjostaen

vonkuen lennätti lunta kaikkialle. Ingan oli kyyristyttävä

Silloin Inga kuuli kaukaa koiran haukahduksen. Hän

lopulta se jatkoi menoaan. Inga puisteli lumisia

kääntyi tiirailemaan haukun suuntaan ja näki lähestyvän

vaatteitaan.

koiravaljakon, jota ajoi kaksi lasta. Valjakko pysähtyi

Ingan ja Reiman viereen. Ohjastajan paikalla seisova tyttö tervehti Ingaa: – Hei, minä olen Anna! Ja tämä sinihaalarinen vesseli on Nils. Osaisitkohan sinä neuvoa meille tien Kaukakylään? Taisimme nimittäin vähän eksyä lumituiskussa. – Minä taasen olen Inga, enkä tiedä yhtään, missä Kaukakylä voisi olla. Mekin olemme nimittäin ihan

Inga kiitti ja kapusi koiravaljakkoon ja Reima asettui reen taakse, valmiina seuraamaan juosten. Anna oli jo lähteä liikkeelle, mutta muisti sitten kysäistä: – Minnekäs päin me sitten lähtisimme? – No, kun emme kerta varmaksi tiedä, täytyy vain valita yksi suunta. Eihän niitä nyt niin montaa ole, totesi Inga päättäväisesti. – Lähdetään vaikkapa… tuonne! Ei, vaan sittenkin tuonne.

hitusen eksyksissä. – Yhtä hukassa siis olemme kaikki... No, hyppäähän rekeen, niin lähdetään yhdessä matkaan. Jospa löytäisimme isäsi tai takaisin Kaukakylään.

Inga ja Kaukakylän lapset nousivat monen monta tunturin rinnettä ylös ja

laskivat yhtä monta alas, ennen kuin valjakko saapui pikkuruiseen, tuntemattomaan mökkikylään. Lapset pysäköivät reen kylän laitamille, riisuivat koirat valjaista ja

lähtivät katselemaan taloja lähempää.

Kylä oli ulkoa täysin autio, mutta jokaisen mökin ikkunasta hehkui outo, sininen

valo, joka väikkyi väliin kirkkaana ja välillä himmeni miltei sammuksiin. Inga asteli päättäväisesti ensimmäisen mökin ovelle ja koputti. Kukaan ei avannut. Anna ja Nils

koputtelivat toisten mökkien oville, mutta sama juttu: ei minkäänlaista vastausta. Inga polkaisi jalallaan mökin porrasta ja puuskahti:

– Johan on ihmeellistä meininkiä! Me olemme eksyksissä, joten jonkun on parempi neuvoa meille tie! Inga tempaisi mökin oven kahvasta ja astui sisään. Hän hämmästyi niin, että joutui hieraisemaan silmiään. Lattialla istui kaksi lasta ja he tuijottivat herkeämättä lasimaista kiveä, joka hehkui sinistä valoa. Eivätkä he tuijotukseltaan edes huomanneet sisään tulevaa Ingaa, Nilsiä

ja Annaa. Ja he näyttivät kovin kalpeilta ja veltoilta.

– Hei... kalpeanaamat! Osaisittekohan te neuvoa meille tien kotiin, Inga hihkaisi. Lapset eivät sanoneet mitään, istuivat vain ja toljottivat hehkuvaa kiveä kuin

maailman tärkeintä asiaa konsanaan.

– Mitäs katseltavaa mokomassa murikassa nyt muka on, Inga tuhahti.

Vaan Anna katseli kiveä jo kovinkin kiinnostuneena eikä vastannut mitään. Eikä Ingakaan lopulta jaksanut ihmetellä Annan käytöstä, sillä kivi alkoi kiinnostaa häntä

itseäänkin. Sitä teki mieli katsoa vähän lähempää. Ja sitten vielä tarkemmin. – Mutta hetkinen… tämähän onkin… perin mielenkiintoista…

Ties kuinka pitkäksi aikaa Inga ja Anna olisivat unohtuneet hohtavaa kapinetta vahtaamaan, ellei sisään kopistellut Reima olisi tyrkännyt pipoa heidän silmilleen ja

kiskonut väkisin hihasta ulos.

– Selvää on, että nuo kivet täytyy saada sammutettua, Inga arveli ulkona. – Mutta miten? Lapset katselivat epätietoisesti ympärilleen. Nils arveli: – Olisikohan niihin olemassa joku kaukosäädin? – En tiedä, mutta otetaan selvää, Inga sanoi. – Meidän täytyy etsiä johtolanka.

Lapset kurkistelivat muihin rakennuksiin, tarkistivat pihalle unohtuneet tynnyrit ja kolistelivat läpi halkopinonkin, mutta kaukosäätimestä ei ollut tietoakaan. Tai johtolangasta. – Millainen se johtolanka on, jota etsimme? kysyi Anna. Juuri samalla hetkellä yhden mökin alta säntäsi

tai jonkin muun mörön valtavat jäljet. Inga oli jo astumassa niiden yli, kun yhtäkkiä tajusi: – Lumimiehen jäljet! Vaikka isä sanoi, ettei sellaisia olekaan. Mutta tässä sellaiset Lumimiehen jäljet nyt vain on! Tai ainakin jonkin muun mörön… Lapset lähtivät seuraamaan Lumimiehen jälkiä, eivätkä he ehtineet kulkea pitkällekään, ennen kuin

säikähtänyt hiiri, joka juoksi metsään ja jätti perässään

näkivät metsän rajassa hahmon. Se oli suurikokoinen,

hauskat, helminauhamaiset jäljet. Inga osoitti jälkiä:

mustaan, repaleiseen turkkiin ja säkkikankaaseen

– Ehkäpä nuo voi laskea johtolangaksi! Eiköhän lähdetä seuraamaan. Hiiren jäljet kulkivat pitkänä nauhana ja lapset seurasivat niitä kylän laitamille saakka. Siellä hiiren pikkujalkojen painanteiden poikki kulkivat Lumimiehen

pukeutunut olento. Mustaan huppuunsa se oli sitonut suuret hirvensarvet ja viereensä hangelle se oli laskenut ison, kirkkaan sinisenä loistavan lyhdyn. – No ei tuo kyllä Lumimieheltä näytä! Sen on siis pakko olla joku muu mörkö, Inga hihkaisi.

Olento kuuli hihkaisun ja kääntyi heti äänen suuntaan likinäköisiä silmiään siristellen. Se näytti kasvoiltaan

pitkällä loikalla, mutta poron sorkat on tehty lumessa

melko tavalla ryppyiseltä mummolta, mutta sen suupielet

liikkumiseen. Niinpä se pääsi hyppäämään kevyesti pois

ja otsa olivat yrmeässä mutrussa.

noidan näppien ulottuvilta.

– En kai minä kuullut lapshen ääntä? Ushkallatkosh pitää pilkkanashi Noita Digihimputtia? Lapset kyyristyivät piiloon lumipenkan taakse ja Reimakin yritti esittää pensasta. – Ehkäpä tuo lyhty on se kaukosäädin, Inga kuiskasi. – Se pitäisi saada sammutettua… Reima, me harhautamme noitaa. Yrittäkää te kaksi sillä välin sammuttaa lyhty. Nils ja Anna lähtivät ryömimään lumihangen suojissa

Samassa Kaukakylän lapset ryntäsivät sammuttamaan Digihimputin lyhtyä. Mutta eivät he päässeet lähellekään, ennen kuin heidän polvensa menivät veteliksi ja heitä alkoi väsyttää kamalasti. He istahtivat hankeen ja haukottelivat. – Ei kyllä jaksa millään vouhottaa, taidan jäädä tähän vähän levähtämään, Nils tuumi. – Sama täällä, mitäpä tuota turhia hötkyilemään, vahvisti Anna ja heittäytyi lokoisasti selälleen.

sivuille. Inga riisui takkinsa, kaulaliinansa ja piponsa.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! Lyhty teki lapsista

Sitten hän puki kaulaliinan ja pipon Reimalle ja heitti

väsyneitä ja laiskoja, joten se oli saatava sammumaan.

vielä takin sen selkään. Lopuksi Inga vihelsi noidalle

Silloin Ingalla välähti. Hän kaivoi Goeyn repustaan

kimeästi.

ja taputti käsiään kolmesti yhteen. Sitten hän sanoi

– Fffft! Hei, mörkö! Minä luovutan ja tulen esiin! En minä kuitenkaan pääsisi sinua karkuun. Samassa Reima lähti kävelemään Ingan vaatteissa

taikasanat: – Herää, Goey, luusi kerää! Tehdään liikkeet perä perää! Lopuksi Inga nuolaisi molempia kyynärpäitään ja

lähemmäs noitaa. Noita siristeli taas silmiään ja tähysi

samassa Goey todellakin heräsi ja alkoi toistaa kaikki

Reimaa päin.

Ingan tekemät liikkeet. Jos Inga juoksi paikoillaan, Goey

– Oletpash sinä outo lapshi! Mikshi et ole katshelemassa kiviä, niin kuin muutkin? – Katselin minä, mutta se oli ihan tylsää, Inga huhuili piilosta. – Lähdin ulos leikkimään! – Etkösh shinä riiviö tiedä, että Digihimputti ei inhoa

Noita Digihimputti yritti tavoitella Reimaa

kipitti kevyin askelin pitkin hankea. Kun Inga hyppäsi, Goeykin hyppäsi! Sillä välin, kun Digihimputti jahtasi Reimaa, Inga ohjasi Goeyn lyhdyn luokse. Siellä Goey nosti lyhdyn lasin ylös ja survaisi sen sisään ison lumipallon. Lyhty sammui

mitään niin paljon khuin leikkhiviä lapshia? Leikkiminen

kuin sammuikin kiukkuisesti sihahtaen, suhahtaen ja

on niin typerrrää ja nauru inhottavaa! Ärrr!

savuten!

Samalla kun lyhty sammui, sammuivat myös mökeissä

takkinsa ylleen ja säntäsi muiden lasten kanssa

horroksestaan. He haukottelivat, venyttelivät ja

täyttä vauhtia takaisin kylään. Digihimputti ravisteli

huomasivat, että ulkona on kaunis päivä. Yksi toisensa

sammunutta lyhtyään, mutta se oli kastunut piloille.

jälkeen he alkoivat kiskoa ylleen ulkovaatteita ja

Noita ärjäisi ja syöksyi lasten perään monen metrin

suunnistaa pihalle.

pituisin harppauksin.

Samoin tokenivat lyhdyn valoon väsähtäneet Anna ja Nils. Ja hyvä olikin, sillä Digihimputti suuttui lamppunsa sammuttamisesta kerrassaan valtavasti. Se ärisi ja sylki ja räiski ja roiski! Se kähisi ja kihisi ja koukisteli ryhmyisiä

sormiaan! Inga sulloi Goeyn takaisin reppuun, nakkasi

hehkuneet kivet ja niitä tuijottaneet lapset havahtuivat

Inga, Reima ja Kaukakylän lapset tapasivat mökkikyläläiset pihalla. – Äkkiä pakoon, noita tulee ihan kannoilla! Pelastautukoon ken voi!

Samassa Digihimputti jo rytisikin metsänrajasta. Se oli vetokoirille liikaa ja ne pinkaisivat pakosalle niin, että hippulat vinkuivat. Lapsille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tempaista alleen kelkka, sukset tai pulkka ja suunnata kylän laidalta lähtevää alamäkeä kohti – ja vauhdilla sittenkin! Rinne oli jyrkkä, mutta ei ollut aikaa pelätä. Jopa Reima hyppäsi hätäpäissään kelkkaan ja lasketteli mäessä silmät pyöreinä Ingan ja Goeyn perässä. Digihimputti otti erään mökin ovenpielestä kaksi pulkkaa ja sitaisi ne valtaviin jalkoihinsa suksiksi. Noita ampaisi liukuun lasten perään ja alkoi melkoinen syöksylasku puiden väleistä pujotellen ja pikku nyppylöiden yli valtavilla hypyillä lentäen.

Mutta jokainen alamäki päättyy ennemmin tai myöhemmin. Niinpä tämäkin mäki ensin loiventui ja lopulta loppui tykkänään. Vaikka lapset olivatkin saaneet rinteessä etumatkaa Digihimputtiin, alkoi sen karjahtelu kuulua jo epämiellyttävän läheltä. – Meidän on kivuttava puuhun, muu ei auta, totesi Inga. Lapset alkoivat kiivetä valtavaan mäntyyn ja kuuntelivat huolestuneina, miten noita rymisteli jatkuvasti lähempänä perässä. Inga oli viimeinen kiipeäjä. Hän tarttui kiinni alimpaan oksaan, mutta tunsi samassa nykäisyn hupussaan. Se oli Reima. – Voi ei, sinähän et osaa kiivetä! Minun täytyy auttaa. Inga ryhtyi työntämään Reimaa takapuolesta puuhun, mutta ei siitä mitään tullut. Vaikka porot osaavat monenlaista, yksikään poro ei ole onnistunut vielä koskaan kiipeämään puuhun. Lopulta Inga ei voinut tehdä muuta kuin halata Reimaa kyyneleet silmissä. – Reima, sinun täytyy juosta karkuun! Etsi meille apua, me yritämme piilotella puussa. Reima lähti juoksemaan pois päin ja Inga heilautti itsensä muutamalla kiepautuksella ylös puuhun. Juuri silloin Digihimputti rymäytti pulkkasuksillaan päin samaista puuta niin, että lapsilla oli täysi työ pysyä oksalla. Lapset ja Reima katsoivat kauhuissaan puun juurella päätään puistelevaa, jättimäistä noitaa. Mutta noita Digihimputti räjähtikin nauramaan. Se nauroi niin, että sen vatsa hytkyi ja suupieletkin kääntyivät ylöspäin ensimmäistä kertaa sen koko elämän aikana. – Shehän oli mahtavaa! Lapshet, mitä te shiellä puussha kökötätte? Lashketaan uudeshtaan! Minulla ei ikipäivänä ole ollut näin haushkaa! Ja sitten se nauraa hohotti taas niin, että metsäinen rinne raikui.

Ja niin siinä lopulta kävi, että lapset ja Noita Digihimputti viettivät koko loppupäivän mäkeä laskien. Noita oli niin vahva, että se kiskoi pienimmät lapset pulkassa ylös rinnettä. Myös Reima auttoi lapsia ylämäkeen nousuissa. Digihimputti nauraa röhötti niin, että sen vatsaa kipristeli eikä se meinannut millään saada tarpeekseen mäenlaskusta. Vasta illan jo hiljalleen hämärtyessä he lopettivat mäenlaskun. Inga oli oppinut isältään, miten metsään tehdään nuotio, ja niinpä he saivat pian istua tulen äärelle lämmittelemään ja makkaraa paistamaan. – Tämä on ollut todella hauska päivä, Digihimputti, Inga sanoi lopulta illan ollessa jo pitkällä. – Meidän täytyy jo palailla kotiin. Mutta me tulemme varmasti uudestaankin laskemaan mäkeä kanssasi! – Minuakin alkoi jo ramaishta! Menkäähän, lapshet! Sheuratkaa vain tuota revontulen häntää, niin she johdattaa teidät Kotokylään! Niin lapset heiluttivat Digihimputille hyvästit ja lähtivät revontulen hännän osoittamaan suuntaan.

Inga, Reima, Goey ja Kaukakylän lapset kävelivät kaunista tähtitaivasta katsellen ja muistelivat päivän vauhdikkaimpia laskuja. Silloin Inga kuuli takaa surinaa, jonka olisi tunnistanut unissaankin: isän moottorikelkka! Ja heti hänen kannoillaan seurasi äiti toisella kelkalla. Isä pysäytti kelkan Ingan viereen ja kaappasi tämän syliinsä. – Inga, missä ihmeessä sinä olet oikein ollut? Inga oli niin iloinen, ettei hän ensiksi osannut edes sanoa mitään, vaan halasi vain isäänsä ja sitten äitiä. Isäkin oli niin mielissään, ettei edes torunut Ingaa. – Noh, tyttönen! Alahan kertoa, että mitä sinä tällä kertaa oikein olet puuhaillut! Me olimme äitisi kanssa ihan huolesta harmaita! – Me eksyimme Reiman kanssa lumituiskussa, mutta sitten saimme kyydin näiltä Kaukakylän lapsilta… Ja minä löysin sellaiset Lumimiehen jäljetkin, tai ne olivat kyllä ennemminkin jonkun muun mörön ja se olikin sitten tosi mukava Digihimputti... Isä pöyhötti Ingan tukkaa. – Vai että näiltä lapsilta saitte kyydin! Eihän täällä mitään lapsia ole, muita kuin sinä! Eikä sellaista kylääkään ole kuin Kaukakylä. Eikä Lumimiestä, Inga kulta! Olet tainnut nukahtaa ja nähdä jännittävää unta. Inga katsoi ympärilleen, eikä siellä tosiaankaan mitään lapsia näkynyt. Reima vain, ja repun taskusta silmää iskevä Goey. Isä nauroi Ingan tarinalle, nosti hänet istumaan moottorikelkan kyytiin ja auttoi vielä kypärän päähän. Sitten he huristelivat moottorikelkalla halki lumisten kenttien ja läpi metsätaipaleen kohti tuttua ja turvallista kotia.

Kotona äiti teki Ingalle kunnollisen iltapalan ja kuumaa kaakaota. Ja kyllä se maittoikin! Inga suorastaan ahmi lämpimiä perunoita ja kastiketta ja kertoi vuolaasti seikkailustaan, mutta isä ja äiti vain puistelivat päätään. Ruoan jälkeen koko perhe meni istumaan olohuoneeseen, jonne oli tehty lämmin ja kodikas takkatuli. – Inga, haluatko katsella vielä televisiota? Sieltä tulisi joku piirretty, sanoi isä. Inga katsoi televisiota, joka loisti hiljalleen sinistä valoa. – Enpä taida jaksaa. Ja se kun hohtaakin kuin ne kivet… Isä ja äiti katsoivat toisiaan ihmeissään. – Mitkä kivet? Mutta Inga oli jo vaipunut täyteen uneen takkatulen eteen.

Inga-tyttö asustaa kaukana Pohjois-Suomessa, suurten tunturien juurella. Eräänä päivänä Inga ja hänen parhaat ystävänsä Reima-poro ja Goey eksyvät tunturiin etsiessään lumimiehen jälkiä. Siitä alkaa vauhdikas seikkailu halki lumisten metsien ja epätavallista unta uinuvien kylien. Suomi viettää vuonna 2017 satavuotissyntymäpäiviään. Halusimme juhlistaa vuotta viemällä tarinan suomalaiseen luontoon ja ulkoilmaan, Reiman juurille. Niihin olosuhteisiin Reiman vaatteet on suunniteltu ja niissä suomalaiset lapset ovat kautta aikojen kasvaneet. Tämä pieni satukirja on kunnianosoitus ulkona liikkumisen riemulle ja pohjoismaiselle elämäntavalle. Taianomaisen tarinan toteuttamisessa, lasten talvisessa luonnossa liikuttamisessa ja aktiviteettien järjestämisessä korvaamattomana apuna olivat hiihtokeskus Ruka ja Visit Finland. Esitämme yhteistyökumppaneillemme takkatulenlämpimät kiitokset!