Vampyyreitä – onko heitä?

Mystikon mietteitä

Matti Kultajoki

Vampyyreitä – onko heitä?

Onko heitä siis olemassa vielä nykyisinkin, vai ovatko kaikki niin sano tut vampyyrit kuolleet jo aikoja sitten sukupuuttoon?

Aihetta on paljon pyöritelty monenlaisissa henkisissä yhteyksissä ja eri maiden kansanperinteissä jo vuosisatojen ajan, mutta otanpa sen silti vielä tässä esille, koska se liittyy tietyllä salaperäisellä tavalla myös minuun itseeni... vaikken toki olekaan mikään Dracula tai Nosferatu. Vampyyrithan ovat perinteisesti mytologiaan, kansanperinteen kauhutarinoihin ja nyttemmin myös populaarikulttuuriin kuuluvia olentoja, jotka tyypillisesti syntyvät henkiin heränneistä ihmisruumiista. Ne juovat ihmisten tai eläinten tuoretta verta sekä henkistä elinvoimaa. Tarinoiden mukaan etenkin elämänsä aikana erityistä julmuutta osoittaneet ja muita kaltoin kohdelleet ihmiset voivat kuoltuaan muuttua vampyyreiksi, joilla on sen jälkeen kyltymätön verenhimo. Vampyyreillä on usein käytössään myös yliluonnollisia voimia, kuten esimerkiksi kyky muodonmuutokseen tai lentämiseen. Lisäksi he ovat tunnettuja ihmisten hypnoottisesta lumoamisesta ja psyykkisten harhanäkyjen aiheuttamisesta.

Vampyyrit saattavat toisinaan näyttää ulkoisesti oudoilta. Bulgarialaisella Ubour-vampyyrillä on esimerkiksi vain yksi sierain nenässään. Meksikossa tunnetaan Nahualt-kansalta ja Atsteekki-intiaaneilta periytyvät julmat noitavampyyrit. Niiden uhreina ovat erityisesti lapset, jotka ne surmaavat näännyttämällä. Niiden ulkonäköä kuvataan kalpeaksi ja likaisissa riekaleisissa vaatteissa roikkuu luita. Brasilialainen vampyyri on nimeltään Lobishomen. Se vainoaa erityisesti naisia, mutta ei pyri surmaamaan heitä, vaikka imeekin verta. Uhreilla ilmenee pian hyperseksuaalisuuden oireita, ja heistä saattaa tulla aivan seksihulluja. Nimen alkuperä on Portugalissa, missä se on ihmissusimainen kyttyräselkäinen olento. Egyptissä verenhimoisin vanhoista jumalista oli Sekhmet. Babyloniassa vaikutti muinoin naispuolinen demonivampyyri nimeltä Lilith. Intiassa pelätyin paholaisvampyyri on Kali. Venäläisestä vampyyriperin teestä tunnetuin on Upyr. Se liikkuu keskipäivästä keskiyöhön ja on erittäin verenhimoinen, hyökäten sekä lasten että aikuisten kimppuun. Jos Upyr jostain löydetään, sen voi tuhota siunatulla vedellä ja lyömällä puuvaarna yhdellä iskulla rinnan ja sydämen läpi.

Samankaltaisia vampyyritarinoita esiintyy myös Romaniassa, Bulgariassa, Puolassa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, vaikka olentojen kuvaukset ja toimintatavat vaihtelevatkin jonkin verran eri maissa. Veren imeminen näyttää kuitenkin kuuluneen erityisesti Itä-Eurooppalaisten vampyyrien perusolemukseen. Sielläpäin maailmaa kyseisiä tarinoita esiintyy muutenkin kaikkein eniten, ja ne ovat myös sisällöltään kammottavimpia. Esimerkiksi Puolassa koko vampyyrin nukkumispaikka naan käyttämä ruumisarkku voi olla täynnä verta. Monissa muissa tarinoissa eri puolilla maailmaa vampyyreilla ei välttämättä ole mitään tekemistä veren kanssa. Yleensä kuitenkin vampyyrin pureman ai heuttamaan verenhukkaan kuollut ihminen nousee haudastaan vampyyrina. Hyökkäyksestä hengissä selvinnyt uhri voi estää oman muuntumisensa tuhoamalla hän tä purreen vampyyrin ja syömällä multaa tämän haudalta. Uskotaan myös, että vampyyrilla ei ole peilikuvaa eikä

varsinaista varjoa. Tämä johtuu siitä, että se on samanaikaisesti vain osaksi fyysinen ja osaksi henkinen olento. Vampyyrit eivät myöskään näy esimerkiksi vanhojen linnojen tai hautausmaiden valvontakame roissa, koska niillä ei ole elävää sielua.

Jos vampyyriksi epäillyn tai sellaiseksi muuttuneen paluu ihmisten keskuuteen halutaan estää, voidaan ruumis haudata tienristeykseen tai vatsalleen syvälle maahan, ja survaista pitkä puu- tai hopeavaarna vielä sen lisäksi vainajan sydämen kohdalta rintakehän läpi, sekä laittaa ruumiin suuhun poikittain teräväsärmäinen suurehko kivi. Joissakin perinteissä vampyyrin sydän irrotetaan ja poltetaan keskiyöllä syrjäisessä paikassa kaukana ihmisasutuksesta. Sydämen tuhka pitää sen jälkeen heittää jokeen tai sekoittaa veteen ja juoda. Vampyyrin sydämen tuhkaveden juominen aiheuttaa immuniteetin vampyyrien puremia vastaan. Epäilyttävän vainajan kaulan katkaiseminen on myös varma keino estää ruumiin vampyyriksi muuttuminen.

Krusifiksi , villiruusu, orapihlajan okaat, kirkon vihkivesi ja paksut valkosipuliköynnökset ehkäisevät tarinoiden mukaan vampyyrien saapumista sisälle taloihin. Usein vainajan hautaamisen yhteydessä ruumisarkun ja hautamullan päälle jätettiinkin villiruusuja. Tämä siksi, että pelättiin vainajan muuttuvan myöhemmin vampyyriksi. Sama uskomus vaikuttaa hautajaisperinteissä tietämättämme vielä nykyisinkin: hautajaisissa on tapana jättää arkun päälle ruusuja tai kukkakimppuja. Tapa on jäänne vanhan mallisesta vainajainpalvonnasta, jossa oli tarpeellista lepyttää täl laisella kukkauhrilla vainajaa, ettei tämä nousisi haudastaan kummittelemaan, tai tuottamaan jotain muuta onnettomuutta. Haudoille tuotiin entisaikoina myös ruokaa ja monenlaisia muitakin lahjuksia vainajille.

Vampyyrimyyttejä tavataan kaikilla maailman mantereilla, mutta mistä ne ovat alun perin syntyneet, sitä ei ole varmuudella saatu selville. Monenlaisia teorioita ja olettamuksia on kyllä esitetty. Niin sanottuja ”luonnollisia selityksiä” koetetaan tietysti aina ensimmäiseksi tässä tieteellisen maailmankuvan kyllästämässä nyky-yhteiskunnassamme tällekin asialle löytää, mutta entäpä jos lopullinen totuus vampyyreistä on sittenkin löydettävissä yliluonnollisesta maailmasta ja demonologiasta? Silloin se jää tieteen tavoittamattomiin, mutta niinhän ovat jääneet monet muut kin henkiset asiat. Tässä maailmassa on edelleen salattuja voimia, joita ei voida laittaa fyysisiin koeputkiin tiedemiesten tutkittaviksi.

.,.,.,.,.,.,.,

Kaikki varmasti tietävät vampyyrien ulkonäköön liittyvän tärkeimmän tuntomerkin: pitkät terävät kulmahampaat, jotka ovat samankaltaiset kuin villeillä petoeläimillä.

Jouduin käymään elokuussa pitkästä aikaa hammaslääkärissä, kun yhdestä takahampaastani irtosi kovia pähkinöitä pureskellessani vanha paikka. Siinä hammaslääkä rin tuolissa porattavana istuessani tuli mieleeni vanhoja rankkoja hammashoitoihin liittyviä muistoja nuoruudestani, jolloin purukalustoani uudistettiin kauan aikaa oikein urakalla, kun omat ”vampyyrin hampaani” kivuliaasti normalisoitiin.

Lapsuuteni maitohampaat olivat hammaslääkärin mielestä kauniit kuin valkoinen helminauha, mutta kun ne irtosivat ja tilalle kasvoivat pysyvät rautahampaat, ne olivat kin jotain aivan muuta. Hampaat vääntyilivät outoihin asentoihin ja varsinkin yläleuan kulmahampaat kasvoivat todella pitkiksi.

Ensimmäisen kerran hampaitani yritettiin oikoa epäon nistuneesti jo varhaisnuoruudessa. Toisen kerran se tehtiin ollessani aikuinen, noin kolmekymppinen, mutta silloinkaan hampaiden oiko minen ei onnistunut. Hammaslääkäri jätti työn kesken ja ilmoitti ettei pysty saamaan hampaitani kuntoon. Koko yritys ja siihen liittyneet monet hoitokärsimykset olivat siis olleet taas aivan turhia.

Kolmannella kerralla hakeuduin varsinaisen spesialistin vastaanotolle, joka oli erikoistunut hankalien hampaiden paikoilleen asettamiseen. Kerroin hänelle heti alussa kuinka vaikeaa oikominen oli aikaisemmin ollut, ja että haluaisin päästä vihdoinkin näistä vampyyrin hampaistani eroon. Hän tutki tarkasti hampaitani ja sanoi: ”Sinullahan on suussasi oikeat suden hampaat! Tuollaiset kulmahampaat täytyy ehdottomasti lyhentää”. Myöhemmin hän vielä mainitsi, että olen varmaan jonkinlainen relikti (muinaisjäänne) niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin ihmisillä oli vielä toisenlaiset petomaiset hampaat.

Hoidon aikana kulmahampaa ni työnnettiin niihin kiinnitetyillä hammasraudoilla ja muilla hammastuilla hitaasti ja kivuliaasti sisäänpäin leukaluuhun, jolloin ne alkoivat vähitellen näyttää ”normaaleilta”. Niiden juurten kärjet upposivat ikenien sisällä melkein nenänsieraimiin asti, jossa ne ovat edelleen.

Kun kaikki muutkin vinot hampaat olivat vihdoin juurtuneet tiukasti kiinni uuteen asentoon, laskin että kolme kertaa eri hammaslääkäreillä tehty pitkä hoitorupeama oli kestänyt yhteensä noin kymmenen vuotta, joten varsin suuresta ham masremontista oli kysymys. Tuntui aivan siltä kuin joku merkillinen henkinen vastavoima olisi yrittänyt estää hampaiden asennon muutta mista ihmiskonstein normaaliksi. E nää en kuitenkaan näytä suuni puolesta ihmissu delta enkä vampyyriltä, mutta silti menneiltä ajoilta jäi pari outoa oiretta olemaan. Aina kun näen ruokakaupassa verilettuja, al kaa kuola valua suusta ja tulee hillitön halu syödä niitä mahan täydeltä. Lisäksi saatan joskus kuutamoisina öinä nukkua sängyssäni vasen sil mä auki, kuten olen jostain lukenut muinaisten vampyyrien toisinaan tehneen. Olen myös vasenkätinen, mutta en silti tunnusta seuraavani henkistä vasemman käden polkua. Varsinainen ”kuuhullu” en kuiten kaan ole, enkä koe mitään pakottavaa tarvetta käydä kenenkään kimppuun saadakseni juoda tuoretta verta. Täysikuun valossa ja yön tummissa varjoissa viihdyn kyllä muuten oikein hyvin.

Ihoni on vaalea, enkä rusketu helposti. En siedä olla kauan aikaa voimakkaassa auringonpaisteessa, koska ylikuumenen herkästi ja voin saada auringonpistoksen. Kaupungillakin kuljen kesäisin mieluiten katujen varjoisalla puolella, jos vain on mahdollista valita kulkureitti. Krusifikseja en pelkää, päinvastoin pidän niistä niin paljon, että olen joskus kerännytkin niitä. Krusifiksikokoelmani onkin edelleen varsin suuri, eivätkä ne kaikki edes mahdu olemaan missään esillä. Kirkon vihkivesi ei polta ihoani, eikä myöskään hopeametalli, ja valkosipulia syön mielelläni.

Aidon ruumisarkun olen aikoinaan omistanut ja nukkunutkin siinä, mutta jouduin valitettavasti luopumaan arkusta tietyistä sosiaalisista syistä. Nykyisin sellaisia sosiaalisia paineita ei enää ole, mutta en ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi hankkinut itselleni uutta kaunista ruumisarkkua. Hautausmailla olen aina tykännyt vierailla, joskus myös keskellä yötä. Pimeää en pelkää lainkaan, enkä myöskään kummituksia. Asuin nimittäin koko lapsuuteni aidossa kummitustalossa henkiolentojen keskellä.

Rakastan ukkosmyrskyjä ja muita rajuilmoja. Olen varsinainen yökyöpeli ja pidän paljon kaikenlaisista yöaktiivisista eläimistä, kuten esimerkiksi pöllöistä, susista, rotista, lepakoista, siileistä ja käärmeistä. Kotieläimenä minulla on nytkin yksi kaunis kuristajakäärme, ja käärmeet ovatkin erityisen söpöjä eläimiä. Niillä on varsin viehättävä, mutta hyvin usein aivan väärinkäsitetty sielunelämä.

Sukulaisteni mielestä olen varmasti aina ollut melko tavan omaisiin kaavoihin käymätön ja hieman omalaatuinen persoona, mutta mitäpä tuosta. Vaimoni ei kuitenkaan pelkää, että muuttuisin täysikuulla verenhimoiseksi pedoksi, vaikka joskus vaeltelenkin primitiivisen oloisesti aistit terävöityneinä öisissä synkissä metsissä ”saalista etsimässä”. Hän tietää myös, että kotimme eräässä antiikkikaapissa on kaiken varalta kuusi kappaletta pitkiä rautaisia vaarnoja, eli muinaisbulgarialaisia vampyyrintapponauloja, sekä samaan settiin kuuluva iso vanha vasara. Onneksi niitä ei ole kuitenkaan koskaan kotonamme tarvittu!

Älkääkä vain kysykö, olenko itse koskaan maistanut suoraan haavasta tuoretta ihmisverta?

Tietysti olen, mutta salaisuudeksi jääköön, kuinka paljon ja kuinka monen ihmisen verta. Äskettäin kuulin muuten parilta henkilöltä näyttäväni kaksikymmentä vuotta ikäistäni nuoremmalta. Mahtaneekohan syy siihen olla juuri tässä omassa, kaikille osapuolille vaarattomassa vampirismissani?

Entä olenko oikeasti jonkinlainen terapian tarpeessa oleva sekopää, jonka lääkitys ei ole aivan kohdallaan? Kaksi kertaa ovat psykologit minua elämäni aikana tutkineet, mutta eivät ole löytäneet nupistani mitään vikaa, päin vastoin ovat sanoneet minun olevan hyvin tasapainoinen ihminen ja rauhallinen luonteeltani. Jokaisellahan meillä varmaan viiraa korvien välissä jollain tavoin, eikä aivan täysin normaali ole siis kukaan. Pahimmista lepakoista oma ”kellotapuli” tietysti kannattaa tyhjentää, jos sellaisia sinne pyrkii haitaksi asti pesiytymään. Lepakoista puheen ollen, nykyisissä luonnontieteellisissä DNA-tutkimuksissa on huomattu, että lepakon ja ihmisen geenit ovat osittain samoja, joten ehkäpä joissakin kauhutarinoissa esiintyvät, lepakoiksi muuttuvat vampyyri-ihmiset eivät olekaan siinä mielessä aivan kokonaan hölynpölyä. Lepakot kun ovat paljon läheisempää sukua ihmisille kuin jyrsijöille. Nahkasiipiä vampyyreille tuskin on kuitenkaan koskaan kasvanut, mutta onhan toki olemassa myös aitoja terävähampaisia vampyyrilepakoita, jotka nimenomaan juovat öisin eläinten verta. Tavallaan myös verta imevät hyönteiset ovat vampyyreitä. Esimerkiksi hyttyset tarvitsevat verta munien kehittymistä varten.

Täytyy tunnustaa, että muutaman kerran on kyllä jälkeenpäin harmittanut se omien kulmahampaiden lyhentäminen, koska ne olivat toisaalta kaikessa harvinaisuudessaan melko upean näköiset kapistukset suussani. Ehkäpä menen vielä joskus teettämään yksityishammaslääkärillä samoihin hampaisiin kiinteät muoviset teräväkärkiset jatkot, jotta vanha ”vampyyriminäni” pääsee uudelleen kunnolla oikeuksiinsa. Tällä hetkellä työskennellessäni monipuolisessa asiakaspalvelutyössä se ei vielä kuitenkaan käy päinsä, etteivät asiakkaat turhaan pelästy kaunista vampyyrin hymyäni, heh.

Lepakot ovat paljon läheisempää sukua ihmisille, kuin jyrsijöille.

Valkosipuli pitää vampyyrit loitolla!