MAHATMA GANDHI JA KUULUISA TAISTELU SUOLASTA

MAHATMA GANDHI JA KUULUISA TAISTELU SUOLASTA

Teksti Rita Apuli

Kuvat Rita Apuli ja Pixabay.com

Meille niin arkipäiväinen asia kuin suola on joskus ollut kultaakin kalliimpaa, sen puolesta on sodittu ja käyty itsenäisyystaisteluja. Yksi maailmanhistorian tunnetuimpia suolakampanjoita on Intian itsenäisyyteen johtanut taistelu ”suuren sielun” Mahatma Gandhin johdolla 1930-luvulla.

Mahatma Gandhi (1869–1948) oli kansainvälisesti tunnettu intialainen yhteiskunnallinen johtaja, joka puhui rauhan, rakkauden, väkivallattomuuden ja kastittomien oikeuksien puolesta.

Gandhi syntyi 2. lokakuuta 1869 Porbandarissa, Intian länsirannikon pikkukaupungissa Gujaratin niemimaalla, jossa oli paljon suolantekijöitä. Hän syntyi vaisya-kastiin, joka on arvojärjestyksessä kolmas ja asettuu ylimpien yhteiskuntaluokkien ja työläisten väliin. Gandhi tarkoittaa kauppiasta. Porbandar oli pieni osavaltio, jonka hallitsijat kohtelivat alamaisiaan mielivaltaisesti ja nöyristelivät brittiläisille vallanpitäjille, jotka pitivät kansaa suolaorjuudessa.

Mahatma Gandhi

Gandhiin vaikutti sekä hindulaisuus että jainalaisuus, joka kieltää mm. elollisten olentojen tappamisen. Hän ei kuitenkaan julistanut itämaisen kulttuurin ylivertaisuutta, vaan on sanonut: ”Olisi mieletöntä olettaa, että intialainen Rockefeller olisi amerikkalaista parempi.”

Gandhi matkusteli paljon ulkomailla ja opiskeli lakia Lontoossa. Pariisissa hän kommentoi tuolloin vasta rakennettua Eiffel-tornia toteamalla: ”Torni osoitti hyvin, että olemme kaikki lapsia, jotka ovat ihastuneet rihkamaan.”

Etelä-Afrikassa Gandhi johti sikäläisille intialaisille kansalaisoikeuksia vaatinutta liikettä. Jouduttuaan toimintansa vuoksi vangituksi hän luki Thoreaun teoksen ”Kansallistottelemattomuudesta” vankilan sellissä. Buddhalaisten ja jainalaisten kirjoitusten lisäksi Thoreaun tekstit vaikuttivat Gandhiin syvästi ja erityisen voimakkaan vaikutuksen tekivät kirjailijan sanat: ”Hyväksyn ainoaksi velvoitteekseni toimia aina tavalla, jonka tunnen oikeaksi.”

Gandhin vastustajat aliarvioivat häntä jatkuvasti, koska eivät uskoneet miljoonien ihmisten seuraavan niin omalaatuista ja vaatimatonta miestä. Gandhi itse kannatti aina väkivallattomuutta, mutta ei hyväksynyt ilmausta passiivinen vastarinta. Hänen mielestään pelkkä väkivallattomuus ei riittänyt, vaan vastarinnan tuli toteutua niin, ettei vastustaja tuntenut itseään nöyryytetyksi ja alistetuksi. Hän puhuikin vastustajan ”vieroittamisesta erheistään”. Hän haki nimeä omaleimaiselle vastarinnalleen ja tarttui serkkunsa Maganlal Gandhin ehdotukseen: sadagraha = päättäväisyys hyvässä asiassa. Mohandasin ehdotuksessa sadan tilalle vaihtui satya = totuus. Gandhin vastarinnan perustaksi tuli siten satyagraha = totuuden voima. Tuon ajan toinen kuuluisa intialainen oli Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Tagore, joka antoi Gandhille tämän kuuluisan nimityksen mahatma = suuri sielu eli Tagoren sanoin: ”suuri sielu kerjäläisen vaatteissa”.

Bombayssa vuonna 1885 perustettiin Intian kongressipuolue, johon kuului etupäässä ylempiin kasteihin lukeutuvia intellektuelleja ja jopa muutama englantilainen. Vähitellen puolueesta tuli Intian itsenäisyysliikkeen kantava voima. Gandhi teki puolueesta ja itsenäisyysaatteesta joukkoliikkeen, jonka yksi tärkeimmistä tavoitteista muutoksen saamisessa oli suolakampanja – satyagraha.

Lahoren kongressipuolueen kokouksessa vuonna 1929 syntyi ajatus suolakampanjasta. Suolasta oli tullut polttava kysymys joillakin alueilla ja muutamissa paikoissa, kuten Orissassa, kyti kapina, mutta harvat poliitikot olivat vielä tästä tietoisia. Gandhi ehdotti, että itsenäisyyskamppailussa tuli keskittyä suolaan. Monet hämmentyivät ehdotuksesta, mutta Gandhi perusteli ajatustaan sillä, että suolakysymys symboloi koko brittihallinnon kelvottomuutta ja kosketti kaikkia kasteja.

Kaikkihan söivät suolaa, hän sanoi.

Gandhi kirjoitti kirjeen Intian varakuninkaalle lordi Irwinille, jossa hän kehotti korjaamaan vääryydet, mm. suolaveron. Mikäli näin ei tapahdu, hän kertoi ottavansa ashramistaan mukaansa niin monta työtoveria kuin mahdollista rikkomaan suolalakien määräyksiä. Hän kertoi liikkeen olevan maan köyhimpien, joita on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti ja siksi tämä asia pitäisi nyt korjata.

Varakuningas pahoitteli Gandhin laittomia aikeita. Gandhille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin valmistautua vastarintaan.

Gandhin tarkoittama ashram sijaitsi Gujaratissa, Sabramatijoen rannalla. Maaliskuun 12. päivänä 1930 Gandhi ja 78 tarkkaan valittua seuraajaa lähtivät ashramista tarkoituksena kävellä 400 kilometriä merenrantaan Dandiin keräämään suolaa ja näin uhmata Britannian tekemää lakia. Marssi alkoi joka aamu kello seitsemän ja päivämatka tomuisella tiellä oli yleensä kaksikymmentä kilometriä. 60-vuotias luiseva Gandhi itse taivalsi bambusauvoineen etunenässä määrätietoisin askelin. He pysähtyivät kyliin ja Gandhi puhui ihmisille, jotka olivat kokoontuneet innokkaina katsomaan mahatmaa. Hän kutsui heitä mukaansa murentamaan brittiläistä suolamonopolia ja kehotti kohtelemaan kastittomia veljinään sekä pukeutumaan brittiläisten tuontitekstiilien sijaan kotikutoiseen vaatteeseen, khaddariin. Iltaisin Gandhi kirjoitti kirjeitä ja puheita kuunvalossa. ”Itse en voisi kääntyä takaisin, olin sitten yksin tai tuhansia rinnallani”, hän kirjoitti.

Brittihallintoa kannattavat lehdet pilkkasivat häntä. Lordi Irwin oli varma, että Gandhin voimat ehtyisivät pian. Kirjeessään Intian ulkoministerille hän kuvaili Gandhin terveydentilan niin heikoksi, että arveli tämän kuolevan marssille, jolloin asia saisi ”kaikin puolin onnellisen päätöksen”.

Gandhi pääsi Dandiin ja merenrantaan 25 päivän marssimisen jälkeen huhtikuun 5. päivänä 1930. Seuraajajoukko oli paisunut alle sadasta tuhansiin. Joukossa oli rutiköyhiä, mutta myös ylimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia sekä naisia. Arabianmeren lämpimien aaltojen säestäessä Gandhi johdatti seuraajansa koko yön kestävään rukoukseen. Aamun koitteessa hän kahlasi muutamien muiden kanssa veteen ja suoritti puhdistautumisseremonian. Sitten hän nousi rannalle ja käveli kohtaan, jossa auringossa kuivunut merivesi oli jättänyt hiekalle paksun, jalkojen alla rasahtelevan suolakerroksen. Hän kumartui ja noukki siitä palasen ja rikkoi näin Britannian suolalakia. ”Tervehditty olkoon vapauttaja!” joku pyhiinvaeltajista huusi.

Gandhin seremoniallinen hetki Dandin rannalla kasvoi yhdessä viikossa valtakunnalliseksi liikkeeksi. Suolankeruu oli yleistä. Suolaa myyttiin avoimesti kaduilla ja mielenosoittajat saartoivat kauppoja. Poliisit tekivät väkivaltaisia pidätyksiä. Karachissa poliisi ampui kuoliaaksi kaksi kongressipuolueen nuorta aktivistia. Bombayssa aktivisteja köytettiin ja raahattiin vankilaan satamäärin, kun poliisi oli saanut selville, että suolaa tehtiin kongressipuolueen päämajan katolla. Opettajat, opiskelijat, talonpojat – näytti siltä kuin suurin osa Intiaa olisi ryhtynyt suolantekoon. Valkeat ”Gandhi-hatut” tulivat muotiin Amerikassa, vaikka mahatma itse kulki paljain päin.

Protestiliike oli levinnyt myös ryhmiin, jotka eivät luottaneet pelkästään totuuden voimaan. Yksi näistä ryhmistä hyökkäsi asevarastoon Itä-Bengalissa ja tappoi kuusi vartijaa. Intian luoteisosassa Peshawarissa mielenosoitusta yritettiin tukahduttaa panssariautoilla sillä seurauksella, että mielenosoittajat sytyttivät yhden autoista palamaan. Toisesta autosta tulitettiin konekivääreillä ja seitsemänkymmentä ihmistä sai surmansa.

Gandhi lähetti lordi Irwinille poliisin väkivaltaisuutta arvostelevan kirjeen aloittamalla tuttuun tapaansa: ”Rakas ystävä”. Sen jälkeen hän ilmoitti marssivansa valtion omistamille suolantuotantolaitoksille ja ottavansa ne kansan haltuun. Brittisotilaat pidättivät puun alla nukkuvan Gandhin lähellä Dandia sijaitsevassa kylässä. Lehdistö varoitti Britannian hallitusta ja piti Gandhin pidätystä vakavana virheenä.

Intia oli ankaran kuohunnan vallassa ja vankiloissa oli pidätettynä yli 100 000 mielenosoittajaa, mukaan lukien kaikki tärkeimmät johtohahmot ja valtaosa paikallisista johtajista. Kongressipuolueen komiteat julistettiin laittomiksi. Suolaliike ei kuitenkaan hiipunut. Lordi Irwin allekirjoitti yhdessä Gandhin kanssa sopimuksen maalikuun 5. päivänä 1931, joka lopetti suolakampanjan. Rannikolla asuvien intialaisten sallittiin kerätä suolaa omaan käyttöönsä ja Lontoossa sovittiin järjestettäväksi pyöreän pöydän konferenssi, jossa keskusteltaisiin brittihallinnosta Intiassa. Tulosta pidettiin kompromissina, mutta Gandhi oli tyytyväinen: Englanti ja Intia olivat ensi kerran tasaveroisia osapuolia. Sopimuksen kunniaksi lordi Irwin ehdotti teekupillista, jolloin Gandhi vastasi, että hänen teensä koostuisi vedestä, sitruunasta ja ripauksesta suolaa.

Gandhista oli tullut Intian näkyvin toiveiden tulkki, ja hänen johtamastaan puolueesta tärkein itsenäisyyttä ajava organisaatio. Intia itsenäistyi vuonna 1947, ja Gandhi murhattiin viisi kuukautta sen jälkeen. Pääministeriksi nousi Jawaharal Nehru, jonka lakimiesisä oli kuulunut kongressipuolueen perustajiin. Nehrulta kysyttiin kerran, millaisena hän muisti Gandhin, ja hän vastasi näkevänsä tämän aina sauvoineen johtamassa väkijoukkoa Dandissa.

Vaikka Gandhi tunnettiin väkivallattoman vastarinnan symbolina, hänelle ei koskaan myönnetty Nobelin rauhanpalkintoa, mitä on laajalti ihmetelty. Gandhi nimettiin palkintoehdokkaaksi viisi kertaa vuosien 1937 ja 1948 välillä. Nobel-komitea ei ole koskaan kertonut syytä sille, miksei Gandhia palkittu.

Meille tämä tarina Intian itsenäistymisestä on väkivallattoman taistelun voitto. Samalla se on ihmeellinen tarina suolan historiasta. Gandhin tarina antaa meille uskoa ja hänen sanansa voimaa omien tehtäviemme suorittamiseen:

”Minulla ei ole vähäisintäkään epäilystä siitä, etteikö kuka tahansa mies tai nainen voisi saavuttaa mitä minä saavutin, jos hän vain yrittää yhtä paljon ja pitää yllä samaa toivoa ja uskoa.”

"Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä."

Lähteet: Gandhi, Mahatma: Vapaudesta Hind Swaraj, Into 2008

Kurlansky, Mark: Suola. Eräs maailmanhistoria, Like 2007; Alkuteos: Salt. A World History, Bloomsbury USA 2002