Edelliset elämät

Lapset muistavat

Kautta aikojen ihmisiä on kiinnostanut, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen, ja mitä todisteita tästä on olemassa. Suurin osa ihmisistä vaikuttaa unohtaneen aikaisemmat kokemukset, mutta jotkut, etenkin pienet lapset muistavat menneisyytensä ja voivat jopa kertoa siitä aivan yksityiskohtaisesti.

Lasten kokemuksia - vanhemmat kertovat

Kolmevuotiaana nuorimmainen poikani kertoili paljon mielenkiintoisia asioita - hänen kuvaustensa perusteella käy ilmi, että yksi hänen inkar naatioistaan oli Englannissa (tai Englannin siirtokunnassa), joskus 1800-1900-luvulla. Hän kuvaili käsittämättömiä yksityiskohtia omasta arkielämästään, rakennus ten arkkitehtuurista, talon sisustuksesta, historiallisesta pukeutumisesta... niin pieniä ja tarkkoja yksityiskohtia, ettei sen ikäinen lapsi yksinkertaisesti voi tietää tai edes keksiä sellaisia mistään. Kerran leikkiessään poika laittoi pehmolelut istumaan riviin sohvalle ja piti näille ’oppitunnin’, piirtäen samalla kuvakertomuksen paperiarkeille: ”Katsokaa, tässä on meidän kotitalomme, kyllä se on niin iso! Tämä on portaikko. Seinillä on tauluja sukulaisista. Ja tässä on äiti ja isä. Katsokaa näiden maljakkojen kauniita kukkia – puu tarhuri asettaa ne paikoilleen joka aamu. Tätini rakastaa tuoreita kukkia. Ja äiti ra kasti. Toisessa kerroksessa on minun huoneeni. Ikkunas ta näkyy puutarha – siellä nämä kukat kasvavat. Ja niitty on näkyvissä. Ja metsä. Metsässä on susia. Mutta ne eivät tule tänne – täällä ei ole niille mitään ruokaa. Ne menevät sinne, missä lehmät asuvat – noihin taloihin kauempana. Siellä asuu ih misiä, jotka hoitavat lehmiä. Minä voin ruokkia kissaa, antaa sille maitoa, mutta sudet eivät tarvitse maitoa. Emme säilytä paljon lihaa talossa, se tuodaan meille noista taloista. Tässä on hedelmiä – voin syödä niitä niin paljon kuin haluan. Huoneessa on lelujani, kirjojani, vaatteitani. Tätini antoi tämän hatun syntymäpäivälah jaksi viime vuonna. Tässä ovat kaikki mekkoni, tämä laitetaan kirkkoon, ja tämä on suosik kini! Sopii hattuun.” Koska olen hyvä piirtämään, luonnostelin nopeasti piirustuksen noin 12-vuotiasta tytöstä, kuin Becky Thatcherin hahmon Tom Sawyerin seikkailuista. Näytin sitä pojalleni, ja hän hihkui: ”Kyllä, se olen minä!” Sitten hän katsoi mi nua epäilyttävästi: ”Äiti, mistä tiedät, että olin aikaisemmin tyttö?” Poika kuvaili myöhemmin minulle lisää tarkennuksia vaatetukseensa liittyen, kutakuinkin niin että nauhahatut olivat kankaasta ommeltuja, ja toiset hatut olivat kuin oksista tai oljista valmistettuja korihattuja, hameen alla käytettiin pitkiä housu ja, joissa oli pitsikoristeita ja kengät sidottiin nauhoilla. Mekkojen selkä puolella oli myös nauhat. Ja edessä pieni esiliina…”

Kun poikani oli 2-vuotias, veimme mieheni kanssa hänet ensi kertaa kesämökille. Lapsi alkoi puhua hyvin varhain ja erittäin siis tisti, selvää kirjakieltä. Grillasimme pihalla, kun poika yhtäkkiä syöksyi halaamaan meitä vuoron perään ja huudahti: ”Olen tuntenut teidät jo hyvin kauan, huomasin teidät jo silloin”. Kysyin: milloin? Hän vastasi: ”No, hyvin kauan sitten. Kun sinä äiti asuit mummon kanssa ja isä omien vanhempiensa kanssa.”

Kysyin pojaltani: ”Ja kuinka valitsit meidät?”

”En muista kuinka, mutta tiesin varmasti, että tulen asumaan kans sanne, ja olette minulle todella sopivia ja hyviä. Joskus muistan jotain muutakin, mutta koko ajan vähem män ja vähemmän”, sanoi pieni poika osoittaen sormella taivaalle, mietteliäs ilme kasvoillaan.

Kolmevuotiaana vanhin lapseni sanoi kerran: ”Äiti, kun asuin taivaassa, katselin paljon kuvia ja niissä kuvissa minä näin sinut, ja halusin todella paljon tulla sinun luoksesi”.

Lapseni yllätti minut kerran kertomalla, että hänellä on ennen ollut toiset vanhemmat. Hän mainitsi jopa heidän nimensä. He molemmat kuolivat auto-on nettomuudessa... Kun pyysin häntä kertomaan tästä lisää, hän suuttui ja sanoi, että minun ei pitäisi tietää asiasta sen enempää. Meidän tyttömme olivat tapahtumahetkellä 7 ja 4 vuotta vanhoja. Olimme leikkipuistossa. Eräs vanhempi nainen tuli pojanpoikansa kanssa samaan puistoon. Poika oli vähän 22 vanhempi kuin tyttöni. Lapset leikki vät yhdessä, ja nainen aloitti keskustelun kanssani. Hän kertoi, kuinka hänen pojanpoikansa eli aiemmassa elämässään Ranskassa, seisoi parvek keella ja näki kuinka natsit, armeijan laskuvarjohyppääjät, saapuivat kau punkiin ja ampuivat hänet myöhemmin kuoliaaksi. Nainen kysyi sitten minulta, tiedänkö mitään omien tyttöjeni edellisistä elämistä?

Olen aina ollut ateisti, mutta keskustelu teki niin suuren vaikutuksen, että kotona kysyin uteliaisuudesta vanhemmalta tytöltä, kuka hän oli aikaisemmin. Tytär vastasi: ”Prinsessa!” Jep, niinpä tietysti. Kaikki tytöt haluavat olla prinsessoja. Odotin pienemmältäkin lapseltani samaa vastausta, kun esitin hänelle tämän kysymyksen. Hän vastasikin yllät täen: ”Minä olin mummo.”

”No, ajattelin että minulla on vain prinsessoja.”

– Ei, hän sanoi vakavana, – Olin vanha mummo.

Ja sitten hän kertoi, kuinka asui vuorella vihreässä talossa toisen mummon kanssa. Vettä ei ollut, sitä piti kantaa joelta, kävellä ylämäkeen, oli raskasta kantaa vettä. Ja tämän kertoi siis kaupunkikerrostalossa asu va lapsi. Minulla meni kylmiä väreitä. Harmi, etten kysynyt toiselta tytöltä enempää yksityiskohtia, ehkä hän todellakin oli ollut prinsessa.

Tuo nainen leikkipuistossa sanoi, että lapset muistavat yleensä hyvin noin 4-vuotiaiksi asti edelliset elä mänsä, vaikka eivät itse ala puhua niistä mitään. Siksi heiltä kannattaa varovasti kysellä jossain sopivassa tilanteessa asiasta enemmän, kun han ovat ensin oppineet puhumaan ja sanavarasto on tarkkoihinkin vastauksiin tarpeeksi laaja. Heille sellaiset muistot ovat konkreettis ta todellisuutta aiemmin eletyistä elämistä.

Aikuisten kokemuksia

Muistan epämääräisesti joidenkin ihmisten kasvoja. Muistan oman ulkonäköni yksityiskohtaisesti ja jopa entisen ni menikin. Tiedän varmasti, että olen elänyt poikana keskiajalla. En kuitenkaan muista missä. Olin silloin 19-vuotias soturi. Muistan sen maan kuninkaan ja parhaan ystäväni, toisen soturin. Vanhoja muistoja nousee mieleen päivittäin, etenkin silloin kun kuuntelen keskiaikaista mu siikkia. Muistan noin viisi tuttua tyttöä, myöskin sisareni, ja isoveljelläni oli tummat kiharat hiukset, vaaleansiniset silmät, tumma paita, sen päällä vihreä liivi. Isälläni oli suuret korvat. Äidillä huivi päässä. Muistan myös sepän, joka teki minulle sotilaan taistelumiekan.

Nyt olen 33-vuotias, enkä todellakaan muista, mitä muistin tai ajattelin lapsena. Mutta intiaanit ja kaikki heihin liittyvät asiat ovat kiehtoneet minua jo hyvin nuoresta iästä lähtien. 7-vuotiaana luin ensin lasten etsi vätarinoita Nancy Drewista. Yhdessä tarinassa sankaritar meni Peruun. Lukiessani kuvauksia tästä maasta tunsin polttavaa kiinnostusta. Kun kasvoin, kiinnostus Peruun ei suinkaan hävin nyt, vaan siihen liittyi yksi toinen omituinen seikka…

Ystäväni antoi minulle musiikkikasetin, joka sisälsi Pohjois-Amerikan intiaanien musiikkia. Kun kuuntelin sitä ensimmäisen kerran, minut valtasi niin valtava koti-ikävä ja suru, että aloin itkeä hysteerisesti. Halusin vain päästä kotiin, siihen maailmaan, mistä nuo äänet olivat peräisin. Tämä musiikki on ollut mukanani koko elämäni ajan, ja aina se laukaisee tietyn haikeuden, jonka ymmärrän menneisyyden kai paukseksi, jota en muista mielen tasolla, mutta jonka muistan jollakin hengen tasolla.   V iitisen vuotta sitten minulla oli elämänvaihe, jolloin näin omituisen eläviä unia melkein joka yö. Näin esimerkiksi sel laista unta, että elin toisella planeetalla. Minä ja kansani. Asuimme siellä maan alla. Syödäksemme meidän täytyi nousta maan pinnalle ja saada kiinni runsain määrin ilmassa lentäviä energiapalloja. Ne olivat meidän ravintomme. Eräänä päivänä tulimme taas pintaan ja huoma simme, että energiapalloja ei ollut enää yhtään jäljellä. Unessa oli suuri surun tunne. Tiesimme, että oli aika etsiä uusi koti. Ja siihen heräsin…

Kuka tietää, ovatko nämä ihmeelliset tarinat mielikuvitusta vai todisteita elämästä kuoleman jälkeen, joista kaikki uskonnot ja mystiset opetukset monissa kirjoituksissaan kertovat?