TUONELAN PUHELIN

Mystikon mietteitä

Matti Kultajoki

Ihmiset ovat olleet aina, halki kaikkien aikojen, kiinnostuneita salaperäisistä henkisistä ilmiöistä, joita on ihmetellen tutkittu ja yritetty selittää monin eri tavoin.

Nykyisin on henkimaailman tutkiminen saanut yhden uuden lisäulottuvuuden. Elektronisilla laitteilla yritetään saada henkiolentoihin yhteyttä. Ghostbox-nimisillä, radioaaltoihin perustuvilla vempaimilla on saatu jopa kuulumaan henkien puhetta, tai niin ainakin oletetaan. Alan tutkimusryhmiä on muodostunut viime vuosina kuin sieniä sateella ympäri maailman. Suomessakin sellaisia ryhmiä toimii aktiivisesti tällä hetkellä vähintään muutamia. Myös televisiossa on tiettyinä iltoina päästy näkemään, miten kummitustutkimukset käytännössä tapahtuvat ja miltä radiolaitteen kautta tuleva henkiolentojen puhe kuulostaa. Laitteissa siis käytetään monitaajuisia radioaaltoja ja mittaillaan sähkömagneettisia kenttiä ja niiden muutoksia, siellä missä kummittelua tai muuta henkiolentojen läsnäoloon viittaavaa aktiviteettia on jossain muodossa ollut pitempiaikaisesti havaittavissa.

Minullakin on kotonani yksi elektroninen 1800-luvulla keksitty äänilaite, jonka välityksellä olen ollut spiritistisissä istunnoissa silloin tällöin yhteydessä kuolleiden ihmisten henkiin, niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin. Kyseessä on nimittäin vanha lankapuhelin, kotoisin siltä ajalta, kun kukaan ei vielä tiennyt kännyköistäkään yhtään mitään. Maailmaa mullistanut suuri tekniikan kehitys mekaniikasta elektroniikaksi oli silloin vielä edessäpäin.

Maailman eri puolilla on tapahtunut viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana monia puhelimen kautta tulleita henkimaailman yhteydenottoja, joista on talletettuna useita tosikertomuksia. Henkimaailma siis selvästikin haluaa olla elävien ihmisten kanssa tekemisissä edelleen, tavalla ja toisella. Näitä yhteydenpitotapoja on tunnetusti olemassa monenlaisia muitakin, mutta tässä artikkelissa keskitytään nyt enimmäkseen vain tähän yhteen mielenkiintoiseen henkiviestien välitystapaan: maailmojen väliseen puhelinyhteyteen.

Olen syntynyt 1950-luvulla ja toiminut selvänäkijänä reilusti yli kolmekymmentä vuotta. Olen kokenut vuosikymmenten kuluessa hyvin kummallisia henkimaailman asioita, mutta puhelimeen liittyneet tapaukset ovat olleet kuitenkin outoudessaan kokemusten Top 10:n joukossa, ja niistä kerron seuraavaksi jotakin…

Aluksi yksi puhelintapaus tältä vuosituhannelta. Se tapahtui noin kuusi vuotta sitten, eli muistaakseni vuonna 2014. Vastaanotolleni tuli silloin toisesta kaupungista eräs asiakas, jolla oli tavallista vaikeampia henkilökohtaisia asioita selvitettävänä. Eräässä vaiheessa istuntoa koin selvästi, että vanhan käytöstä poistetun kotipuhelimen kautta haluttiin poikkeuksellisesti antaa henkimaailmasta vastaus hänen tiettyyn haasteelliseen kysymykseensä. Puhelinilmiö oli minulle entuudestaan tuttu, joten uskalsin ehdottaa sitä heti saman tien hänelle. Hiukan asiaa ihmetellen hän avoimella mielellä hyväksyikin ehdotukseni.

Niinpä siirryimme vanhan puhelimen luokse. Ojensin luurin hänelle, kiersin numerokiekosta tietyt numerot ja pyysin häntä kertomaan puhelimeen omin sanoin kyseisen asiansa. Sen jälkeen hänen piti vain yksinkertaisesti kuunnella mitä puhelimesta kuului, asiaa sen enempää järkeilemättä. Hän siis kertoi ääneen huolensa ja kuunteli sitten hyvin keskittyneesti luuri korvallaan, mitä henkiolento hänelle sitä kautta vastasi. Sitten hän sanoi helpottuneena saaneensa aivan tarkat tiedot häntä huolestuttaneeseen asiaan.

Näytin vielä lopuksi hänelle, ettei puhelimen virtajohto ollut tilanteen aikana lainkaan missään seinäpistokkeessa kiinni. Se tosiasia ei kuitenkaan yhtään vähentänyt hänen uskoaan juuri saamansa henkiviestin aitouteen ja paikkansapitävyyteen. Hän ymmärsi, että puhelinlaite oli tilanteessa vain kouriintuntuva fyysinen välikappale, joka auttoi häntä avautumaan henkimaailmasta tulleelle sanomalle. Ilman puhelinta viestin vastaanottaminen ei ehkä olisi lainkaan onnistunut.

Olinko jotenkin hypnotisoinut hänet, vai puhuiko hänelle puhelimessa oikeasti henkiolento, se jääköön jokaisen lukijan itse päätettäväksi. Itse uskon kuitenkin, että yhteys toimi suoraan henkimaailmaan tässä harvinaisessa tapauksessa (täysin langattomasti) tuon vanhanmallisen antiikkipuhelimen kautta. Mysteeriksi kuitenkin jäi, oliko siinä mahdollisesti äänessä puhelimen alkuperäinen, jo kauan sitten kuollut omistaja, vai joku muu henkimaailman ”puhelinkeskusneiti”. Mikään paha henki tai demoni se ei ainakaan ollut.

Eräs toinen tuttavani kertoi aikaisemmin, noin kahdeksan vuotta sitten, että häntä vaivasi omiin kuolleisiin vanhempiinsa liittyneet tietyt asiat niin paljon, että hän tahtoi saada heihin vielä yhteyden. Päätimmekin lähteä käymään heidän haudallaan ja pitää siellä kahdestaan spiritistisen istunnon, jotta hän voisi päästä taakastaan eroon. Otin mukaan saman vanhan puhelimen, jonka asetin perille päästyämme kyseisen hautakiven päälle. Puhelimen virtajohdon laitoin kiinni maahan hautakiven viereen, niin että töpseli jäi mullan alle piiloon.

Alkuvalmistelujen jälkeen tuttavani kysyi, että ”mihin numeroon tällä vehkeellä pitää nyt soittaa, että sieltä myös kuuluisi jotain?” Vastasin että Tuonelan puhelinkeskuksen numero on kuusi kertaa nolla. Hän pyöritti numerokiekosta (hyvin jännittyneenä) numerot 0-0-0-0-0-0 ja pyysi vanhempiaan puhelimeen. Sitten hän jäi odottamaan luuri korvalla vastausta, joka tulikin hetken kuluttua hyvin selvästi, ei kuitenkaan aivan korvin kuultavana äänenä, vaan paremminkin voimakkaina ajatuksina, ikään kuin telepaattisesti hänen mieleensä. Sen jälkeen hänellä ei ollut enää puhelussa käsitellyissä asioissa mitään epäselvää. Raskas taakka oli pudonnut kokonaan pois ja mielialakin oli selvästi keventynyt. Lisäksi hänelle oli samalla tullut aivan uudenlainen usko henkimaailman olemassaoloon ja kuolemanjälkeiseen elämään. Hänen vanhempansa olivat sittenkin edelleen elossa kuoleman rajan takana.

Kyseisen antiikkisen spiritismipuhelimen virittäminen ”Tuonelan taajuudelle” tapahtui kuitenkin jo paljon aikaisemmin 1990-luvulla, silloisten yksityisten ja varsin maagisten hautausmaakäyntieni aikana, eräällä kauan sitten hylätyllä ja kokonaan käytöstä poistetulla ikivanhalla hautausmaalla. Olin nimittäin viime vuosituhannen lopulla kauan aikaa hyvin kiinnostunut erilaisista taikuuden, noituuden, velhouden ja shamanismin muodoista, sekä monenlaisista niihin liittyvistä vanhoista kotimaisista ja ulkomaisista mystisistä kansanperinteistä. Sellaisilla asioilla oli entisinä aikoina usein hyvinkin tärkeät henkiset tarkoitusperät, mutta vanhojen maagisten toimintojen toteutustavat ovat nykyisin paljolti unohtuneet, yhteiskunnan muututtua aikojen saatossa rakenteiltaan aivan toisenlaiseksi.

Niistä asioista ei ole myöskään tapana tieteellisen ja rationalistisen ajattelun kyllästämässä nykyajassa paljon julkisesti puhella, koska ne leimataan helposti pelkäksi taikauskoiseksi huuhaaksi, tai jopa psyykkisiksi mielenterveyshäiriöiksi. Mitään sellaistahan ei länsimaissa voida virallisesti hyväksyä, jota ei voida tieteellisin kokein todistaa oikeaksi. Tämä on viety esimerkiksi psykologian piirissä niin pitkälle, että jopa Jumalaan uskomista saatetaan pitää ihmisaivojen virhetoimintana, eli eräänlaisena psykoottisena harhakuvitelmana. Kuitenkin tiede on vain yksi näkökulma Totuuteen, eikä tieteellä pystytä selittämään kuin vain pieni osa koko universumin ihmeellisestä olevaisuudesta, johon siis kuuluu myös henkinen ulottuvuus.

On toki olemassa taikauskoa, joka on oikeasti vain huijausta, mutta on olemassa myös sellaista taikaa ja uskoa, joka ei todellakaan ole mitään olematonta hölynpölyä. Fyysisen ja meille niin tutun materiamaailman ohella on nimittäin oikeasti olemassa myös toista ulottuvuutta edustava, persoonallisten henkiolentojen monitasoinen salaperäinen maailma.

Kaikki aine koostuu syvimmältään eri taajuuksilla värähtelevästä energiasta. Itseasiassa materia onkin näkyvään muotoon tiivistynyttä henkistä energiaa. Ihmisen ruumiskin on tosiasiassa hänen sisäisen henkensä aineelliseksi tiivistynyt kuva, joka on aivan saman näköinen kuin hänen näkymätön henkiruumiinsa. Kaikessa elävässä on henki, joka pitää kaiken elävän elossa.

Olen asunut koko lapsuuteni aidossa kummitustalossa, ja tottunut monenlaisiin outoihin henkimaailman ilmiöihin, enkä siis aivan vähästä säikähdä. Tästä kotitaustastani johtuu paljolti myös hieman tavallista laajempi henkinen maailmankuvani, johon mahtuu monia sellaisia tavallisuudesta poikkeavia näkökulmia, jotka voidaan lukea kuuluviksi lähinnä parapsykologiseen ilmiökenttään. Olen myös joutunut omassa syvimmän Totuuden etsinnässäni syytetyksi jopa Paholaisen palvonnasta, ja minua on syrjitty monella tavalla. Ymmärränkin hyvin niitä ihmisiä, jotka ovat kenties joutuneet kokemaan elämässään jotain samankaltaista. Sellainen torjuva käytöshän johtuu useimmiten tiedon puutteesta ja tuntemattoman pelosta.

Entisaikaan ei eroteltu yliluonnollista maailmaa maanpäällisestä maailmasta, ja erilaiset jumalolennotkin olivat osa ihmisten normaalia elämää. Kuolleiden maailma oli jatkuvasti lähellä elävien maailmaa, ja niinpä ohjeistus ja luvat moniin arkipäiväisiin toimiin haettiin vainajilta, hengiltä ja haltijoilta. Elämä oli usein rankkaa, ja henkimaailmasta haettiin aivan konkreettista käytännöllistä apua. Vielä 1800-luvulla sellainen toiminta oli hyvin yleistä kansanperinnettä joka puolella meidänkin maatamme. Vainajainpalvontaa harjoitettiin varsinkin syrjäisellä maaseudulla, ja siihen liittyi monenlaisia uskomuksia ja rituaaleja.

Tuonelan eli Vainajalan ajateltiin vanhastaan sijaitsevan jossakin maan alla, ja koska kuolleet haudattiin maahan tietyille rajatuille alueille, niitä pidettiin myös luontevimpina paikkoina henkisen yhteyden pitämiseen vainajien kanssa. Olivathan kalmistoissa heidän maalliset jäännöksensä ja henkilökohtaiset hautamuistomerkitkin. Vainajien henget voivat kyllä toisinaan liikuskella elävien ihmisten parissa muutenkin, siis jossakin aivan muualla hautausmaiden ulkopuolella, mutta sellainen kuolleiden kalmojen itsenäinen vaeltelu koettiin yleensä pelottavana ja ei-toivottuna asiana, varsinkin jos kyseessä oli kotona kulkeminen.

Oli kyllä myös sellaisia vuotuisia juhla-aikoja, jolloin vainajien nimenomaan haluttiin tulevan elävien sukulaisten luokse kyläilemään. Heidät käytiin noutamassa hautausmaalta ja kuljetettiin hevoskärryjen kyydissä entiseen kotiinsa. Tämän teki yleensä talon silloinen elossa ollut isäntämies. Kotitalossa heille katettiin tuvan pöytään lautasille runsas ateria ja lämmitettiinpä heille jopa saunakin, jossa kalmot saivat käydä kylpemässä. Kun juhlat olivat ohitse, vainajat lähetettiin ystävällisesti takaisin kalmistoon. Kysymyksessä olivat siis vainajien henget, eivät mitkään muumiot, luurangot tai zombit. Eikä se suinkaan ollut mitään teatteriesitystä, vaan aivan tosissaan otettua toimintaa. Vielä siihen maailmanaikaan suvun vainajia pidettiin suuressa arvossa, eivätkä nuoremmat sukupolvet saaneet heitä unohtaa. Asiaan liittyviä vanhoja perinteitä oli siksi tärkeää ylläpitää mahdollisimman tarkasti.

Suomi on tunnetusti kymmenien tuhansien järvien maa. Ennen kuin kristilliset seurakunnat alkoivat perustaa paikallisten kirkkojen ympäristöön virallisia hautausmaita, vainajia haudattiin esimerkiksi suurempien järvien tiettyihin hautasaariin, joita on vieläkin useita olemassa käytöstä poistettuina eri puolilla maatamme. Paikkakuntien kartoissa ne on lähes aina nimetty juuri tähän käyttöön viittaavilla nimillä, kuten esimerkiksi Kalmosaari, Ristisaari, Hautasaari, Ruumissaari, Kuolinsaari jne. Hautauksia tehtiin saariin myös siksi, että monien syrjäseutujen kylistä saattoi olla liian hankalaa kuljettaa vainajia varsinaiselle kirkkomaalle asti haudattaviksi. Hautasaaret olivat pienikokoisia, asumattomia ja melko kaukana mantereelta. Kukaan ei halunnut niissä yöpyä, koska ne miellettiin kuuluviksi vainajien valtakuntaan, joka oli erillään elävien maailmasta, mutta kuitenkin samaan aikaan myös hieman pelottavalla tavalla läsnä. Olen itsekin asunut parisenkymmentä vuotta sellaisen suuren kotimaisen vesistön rantamilla, jossa oli myös tällaisia muinaisaikojen hautaamistarkoitukseen varattuja pieniä yksinäisiä ruumissaaria.

Olen äitini puolelta vanhaa kansanparantajasukua, jossa on ollut satoja vuosia kylänoitia ja tietäjiä, joiden luokse ihmiset ovat menneet parantumaan ja neuvoja kysymään. Myöskin nekromantia, eli vainajien avulla ennustaminen, on ollut yksi suvun henkinen toimintamuoto. Se tosin mielletään nykyisin yleensä mustaan magiaan kuuluvaksi, pahaksi ja vaaralliseksi noituudeksi, mutta en itse pidä asiaa kuitenkaan kovin pahana, ainakaan silloin, jos sen tarkoitusperät ja pyrkimykset ovat positiiviset. Pahantahtoisuus on sitten asia erikseen, ja sellainen mielentila tai asenne voi oikeasti muuttaakin koko sen tyyppisen henkienmanaustilanteen synkkämaineiseksi mustaksi magiaksi ja pahojen henkien temmellyskentäksi. Pahat energiat kun vetävät helposti puoleensa lisää pahaa energiaa.

Aidossa magiassa käytetään henkimaailmasta peräisin olevaa voimaa ja viisautta tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi, ei siis pelkästään ihmisen omaa voimaa. Magia sinänsä on yhtä vanhaa kuin ihmiskuntakin, joten varsin vanhasta ”taiteen ja tieteen lajista” on siinä kysymys. Kaikissa heimoissa ja kansoissa, sekä kaikilla maailman mantereilla on magiaa jossain muodossa aina harjoitettu, laajasti ajateltuna siis aivan primitiivisistä luonnonuskonnoista lähtien suuriin maailmanuskontoihin asti. Kristillisten kirkkojenkin pyhiin kaanoneihin ja liturgioihin magia on päässyt hiipimään moneen kohtaan mukaan. Tämän kuitenkin näyttävät tiedostavan yleensä parhaiten vain maagikot itse.

Moni henkinen asia onkin itsessään aivan neutraalia, mutta käyttötarkoitus määrittelee sen sitten joko hyväksi tai pahaksi, ja tietysti myös se, ollaanko sen avulla yhteydessä hyviin vai pahoihin henkivoimiin. Tämän valinnan tekee ihminen aina itse omalla vapaalla tahdollaan, ja kantaa siitä sitten luonnollisesti myös itse oman valintansa mukaiset seuraukset.

Ihmisten on kuitenkin luonnostaan paljon helpompaa päästä alhaisten henkien yhteyteen, kuin korkeiden henkien yhteyteen. Tämä johtuu siitä, että alempaan henkimaailmaan kuuluvien henkiolentojen ja myös ihmisten henkisten energioiden laatu on sameaa, eli tietyllä tavalla karkean likaista. Korkeiden henkien energia on paljon hienompaa ja puhdasta, sekä myös korkeammilla taajuuksilla värähtelevää. Henkiolentojahan on olemassa montaa erilaista lajia, ja esimerkiksi eläiminä esiintyvät henget ovat kaikki alempaan henkimaailmaan kuuluvia. Kaikki alhaiset henget eivät ole kuitenkaan varsinaisesti pahoja henkiä.

Olen käytännössä aikoinaan huomannut, että useimmiten parhaat vainajahenkien esiin manaamisen ajankohdat ovat täydenkuun tai pimeänkuun hetket, ja nimenomaan toteutettuna öiseen aikaan. Valoisat kuutamoyöt ja synkät kuuttomat yöt ovatkin onnistumisen kannalta mielestäni kaikkein parhaita. Voimakas auringonvalo ja kuumuus haittaavat sellaista toimintaa, ja siksi toteutan sitä tarvittaessa ulkosalla ollessani mieluiten kaikessa rauhassa yön viileydessä, mutta en kuitenkaan koskaan talvipakkasessa. Sisätiloissa se tapahtuu tietysti tavallisessa huoneenlämmössä ja lampuista tulevassa keinovalossa, tai valkoisen kynttilän valossa. Hämärä valaistus on silloinkin parempi kuin liian kirkas valo.

Jos teen manauksen vanhalla hylätyllä hautausmaalla, jossa hyvin harvoin enää nykyisin käyn, jätän manauksessa hyvin toimineelle ja tarkasti etukäteen valitulle haudalle aina kiitokseksi hengille yhden tuoreen punaisen ruusun. Käynneistäni ei koskaan jää hautausmaalle mitään muita tavallisin aistein havaittavia jälkiä. Kaikki täytyy pitää aivan koskemattoman näköisenä, ja lopuksi pitää myös muistaa lähettää kulloinkin esiin kutsutut vainajahenget takaisin henkimaailman asuinsijoilleen, etteivät he lähde mukaani kummittelemaan.

Silti kalman kansaa on joskus saattanut lähteä matkaani mukaan, jos he ovat minuun jostain syystä enempi tykästyneet. Muistan hyvin, kuinka kerran eräs näkijäystäväni oli sattumalta käymässä eräässä tunnelmallisessa vanhassa kahvilassa samaan aikaan kuin minäkin. Hän kysyi myöhemmin, että ”keitä ne vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutuneet useat aikuiset ihmiset olivat siinä samassa kahvipöydässä sinun seurassasi?” Hän oletti heidän olleen sukulaisiani, kun olivat keskenään niin tuttavallisen oloisia. Itse en vainajahenkiä silloin paikalla havainnut ja luulin istuvani kahvilan pöydän ääressä aivan yksin.

Tiedän kyllä, että ihmisten mukana kulkee usein henkiolentoja, joita he eivät itse välttämättä lainkaan huomaa, mutta joiden vaikutus kuitenkin näkyy jollain tavoin. Olen ollut monesti tekemisissä myös erilaisten luonnonhenkien kanssa, ja kerrankin vierelläni nähtiin metsän maahisia. Sellaiset henkiolennot ovat myös opettaneet minulle syvempää luonnon energioiden ymmärtämistä ja luonnon elementteihin (maahan, tuleen, veteen, ilmaan) liittyvien erilaisten haltiahenkien toimintaa.

Tämän laajemmin en käy näistä manaamisistani tässä artikkelissa kertomaan, ettei tekstistä tule liian vaikeaselkoinen. Tarkempi muinaisten taikakeinojen ja velhouksien selvittäminen voisi kenties myös aiheuttaa jotain ikäviä väärinkäsityksiä niiden lukijoiden mielissä, joille tällainen henkisen toiminnan vanhanmallinen tyylisuunta on ennestään aivan vieras ja ehkä pelottavakin.

Kotimaiset hautausmaat ovat olleet jo kauan yleensä ottaen melko yksitoikkoisen näköisiä, hyvin samankaltaisine hautakivineen ja suorine hautarivistöineen. Niitä ylläpitävät kristilliset seurakunnat ovat asettaneet kansalaisille varsin tarkat säännöt esimerkiksi siitä, millaisia muistomerkkejä hautausmaille on saanut pystyttää. Viime vuosikymmeninä näitä sääntöjä on kuitenkin jonkin verran löysätty, ja vainajien omaisten omalle luovuudelle on annettu enemmän tilaa, esimerkiksi hautakivien muotoilun tai muun hautojen koristelun suhteen.

Edelliseen liittyen ja puhelimista puheen ollen, jotkut omaiset ovatkin halunneet laittaa kuolleen henkilön ruumisarkkuun mukaan toimintakuntoisen kännykän, jonka akku on ollut täyteen ladattu. Ajatuksena siinä on ollut tietysti se, että vainaja voisi halutessaan soittaa arkustaan omaisille kotiin, jos ikävä yllättäisi, tai jos hän sattuisi heräämään valekuolleista, eikä pääsisi omin avuin nousemaan syvältä haudastaan mullan alta ylös. Nykyisin tällainen suloinen asia on kuulemma kuitenkin jo ehditty kieltää, mutta en vain ymmärrä miksi. Eihän siinä mitään pahaa ole, niin kuin ei missään muissakaan pienissä hauta-antimissa, joiden hyväntahtoisena tarkoituksena on olla vainajan kanssa edes jollain tavoin vielä kuoleman jälkeenkin tekemisissä, ehkä vain symbolisessa merkityksessä.

Kukapa ei haluaisi edesmenneen ihmisen soittavan kuoleman rajan takaa omaisilleen, jos vaikka joku tärkeä asia jäi selvittämättä, ennen kuin viikatemies koputti olkapäälle ja kuolema tuli. Vai olisiko se kenties oikeasti liian kammottavaa, jos kotipuhelin tai kännykkä sen takia yhtäkkiä pirahtaisi soimaan, vaikkapa jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä?

Kuolema on nyky-yhteiskunnassa lakaistu muutenkin aivan liikaa ”maton alle”, ja jätetty käytännössä vain siihen liittyvien ammattilaisten huoleksi. Ruumisarkut ovat hautajaisissa suljettuina, ja vainajien siunaustilaisuudet ovat yleensä varsin koruttomia kaavamaisia toimituksia. Entisajan lämminhenkisyys näyttää niistäkin paljolti kadonneen jonnekin. Mikähän meitä nykyajan ihmisiä vaivaa, kun olemme ajautuneet niin kauas toisistamme, sekä elämässä että myös kuolemassa?

Kun olin neljävuotias pikkupoika, vastikään kuollut isoisäni otti yhteyttä ja saapui henkiolentona vierailemaan kotonamme. Minä olin kuitenkin perheestämme ainoa, joka hänet havaitsi. Hän oli juuri samalla kellonlyömällä kuollut yllättäen satojen kilometrien päässä toisella paikkakunnalla. Puhelimen kautta tiedotettiin asiasta vasta seuraavana päivänä äidilleni, erään elossa olleen sukulaisen toimesta. Minä olin kuitenkin ilmoittanut asiasta suullisesti jo edellisenä iltana. Se olikin ensimmäinen vainajien henkiin liittynyt omakohtainen kokemukseni. Tämän samaisen isoisäni myöhemmin kuollut aviopuoliso, eli rakas mummoni äidin puolelta, on ottanut minuun vielä vuosikymmenten kuluttua kahdesti yhteyttä erään taitavan ja tunnetun kotimaisen meedion kautta. Mummoni kertoi noissa henkisanomissa lapsuudestani useita paikkansapitäviä asioita ja opasti tietyissä tärkeissä valinnoissa eteenpäin, jotka liittyivät lähinnä työelämään. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut missään hautausmaalla, eikä siinä käytetty puhelinta, vaan elävän meedion omaa suuta ja ääntä, aivan julkisissa spiritualistisissa yleisömeedioistunnoissa pääkaupunkiseudulla.

Jos itse saisin asiasta päättää, niin jokaisen suuremman hautausmaan kulmalla olisi puhelinkoppi, jonka lankapuhelimella kuka tahansa vierailija voisi soittaa ilmaisia henkimaailman puheluja kuolleille omaisilleen. Sitä en tiedä, kuinka usein vainajat mahdollisesti vastaisivat soittajille luurin toisesta päästä, mutta joka tapauksessa tällaisella puhelinkopilla olisi läheisensä menettäneiden ihmisten henkisessä surutyössä varmasti suuri terapeuttinen arvo. Japanissa itseasiassa onkin yksi sellainen koppi varsin runsaassa käytössä erään hautausmaan läheisyydessä. Olen nähnyt joskus televisiossa siitä kertovan dokumenttielokuvan. Asiaan suhtaudutaan siellä niin vakavasti, että koppi ei ole joutunut koskaan minkäänlaisen ilkivallan kohteeksi, vaikka on seissyt paikoillaan kymmeniä vuosia.

Muistan lukeneeni jostain, että vain demonisissa kauhuissa karaistuneet tosinoidat saavat pelata spiritismiä keskiyöllä hautausmaalla, koska se on muille ihmisille liian vaarallista. Itse en kuitenkaan suosittele sitä kenellekään, vaikka spiritismihän voi toki tarkoittaa käytännössä paljon muutakin kuin Ouija-laudan käyttämistä, josta siinä tekstissä oli puhe. Sitä paitsi kaikki käytössä olevat hautausmaat suljetaan nykyisin yleensä viimeistään kello 22.00, jonka jälkeen siellä saavat käydä kiertelemässä (virallisen palkatun haudankaivajan lisäksi) vain vartiointiliikkeiden vartijat lamppuineen ja pamppuineen. Jos siellä kokoontuisi keskiyöllä lisäksi joku outo mustakaapujengi, se saisi varmasti äkkiä häädön pois paikalta, ja ehkä vielä pistoolein aseistautuneen virkavallankin peräänsä.

Vielä lopuksi kuin pisteenä iin päälle yksi mielenkiintoinen henkipuhelintieto: Raamatusta voimme löytää Jumalan puhelinnumeron, joka on 5015. Raamatun psalmissa 50, sen jakeessa 15, Jumala nimittäin sanoo: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua” (vanhempi tekstikäännös). Tämä lupaus liittyy tietysti ”rukouspuhelimen” käyttämiseen, jonka luuri löytyy tarvittaessa jokaisen ihmisen oman puseron alta. Sitä puhelinta voi toki rohkeasti käyttää muulloinkin kuin vain hädän päivänä, ja missä tahansa muuallakin kuin hautausmaalla. Suosittelen erittäin lämpimästi!