Mystikon mietteitä – Elävä lumiukko

Matti Kultajoki

Lapsille sattuu ja tapahtuu. Monesti sellaistakin, minkä sisällöstä aikuisilla ei ole mitään havaintoa eikä pienintäkään käsitystä.

Järkiperäinen materialismi on poistanut heiltä lapsuuden ajan maagisen maailmankuvan, jossa voi tapahtua aivan järjenvastaisiakin asioita. Sen palauttaminen on aikuisille hyvin vaikeaa ja useimmiten lähes mahdotonta.

Eräät marraskuussa näkemäni vanhat valokuvat runsaslumisista talvimaisemista ja lasten tekemistä lumiukoista toivat mieleen omasta lapsuudestani yhden hyvin kummallisen, lumiseen talvisäähän liittyvän muiston, josta hetken harkinnan jälkeen uskaltaudun tässä kertomaan lukijoille tarkemmin…

Olin silloin kahdeksanvuotias pikkupoika. Lapsuudenkotini sijaitsi luonnonkauniilla paikalla, metsän ympäröimällä rivitaloalueella, muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Alueella asui useita lapsiperheitä, joilla oli suunnilleen saman ikäisiä lapsia, joten leikkikavereita riitti. Yhteisiin talvileikkeihin kuului tietysti myös lumiukkojen rakentaminen, silloin kun lunta oli tarpeeksi paljon ja sää muutenkin sopivan lämmin. Niinpä talvisin joskus aivan kilpailtiin siitä, kenellä oli upein ukko talon pihamaalla seisomassa. Muodoltaan lumiukot olivat kuitenkin yleensä aivan perinteisiä, yksinkertaisen koruttomia lumiveistoksia.

Omalle lumiukolleni tapahtui kuitenkin sinä talvena jotain niin pelottavaa, että se jäi kyseisen talven ensimmäiseksi ja viimeiseksi lumitaideteokseksi. Vasta seuraavana talvena pihalle nousi jälleen uusi uljas lumiukko, paranneltu hattupäinen muunnos edellisestä.

Parina edellisenä päivänä oli pyryttänyt maahan runsaasti uutta pakkaslunta, jonka jälkeen tuli etelätuulen mukana lämmin nollakeli. Oli viikonloppu, muistaakseni lauantaipäivä.

Menin äidin keittämän maukkaan aamupuuron syötyäni ulos, pyörittämään hiki päässä isoja lumipalloja ja asettelemaan niitä päällekkäin lumiukon muotoon. Lähimetsästä kävin hakemassa ukolle puolilahoja puunoksia käsivarsiksi ja lyhyitä vihreitä männynhavuja tukaksi. Pihatien varresta kaivoin sille lumen alta tummia pikkukiviä silmiksi, hampaiksi ja takin napeiksi. Kodin jääkaapista nappasin vielä yhden kokonaisen porkkanan ukolle nenäksi. Muuta rekvisiittaa se ei sillä kertaa päälleen kaivannutkaan.

Rakensin lumiukon niin, että se seisoi talon etupihalla, noin kolmen metrin päässä seinästä, kasvot poispäin talosta. Ajattelin että sen pitää samalla ikään kuin vartioida taloamme ja katsella tarkasti tiellä liikkuvia ihmisiä. Juttelin lumiukolle itsekseni ääneen, niin kuin se olisi ollut elävä ja ymmärtänyt mitä sille sanoin… ja sehän taisi todella ymmärtääkin puheeni, niin kuin voimme eteenpäin lukiessamme todeta. Luminen ukko nimittäin alkoi pian käyttäytyä erittäin omituisesti.

Seuraavana päivänä sää jälleen kylmeni ja lumiukko jäätyi pakkasessa lähes kivikovaksi. Muita lasten tekemiä lumiukkoja seisoi ison yhteisen piha-alueen vastakkaisella laidalla melko pitkän matkan päässä omasta ukostani. Toivoin että pakkassää kestäisi kauan ja hyvin onnistunut lumiukkoni pysyisi sulamattomana aivan kevääseen asti.

Noin viikon kuluttua tästä olin käymässä talomme kellarikerroksessa hakemassa jotain tavaraa. Kellari oli suurimmaksi osaksi maan pinnan alapuolella, niin että vain muutamat pienet puolimetriset ikkunat olivat rivissä katonrajassa tuomassa sinne luonnonvaloa talon etupihan puolelta. Kolmen metrin päässä samoista ikkunoista seisoi tekemäni lumiukko jäätyneenä pihalla pakkasessa, selkäpuoli ikkunoihin päin.

Sähkövalo ei mielestäni valaissut kellarihuonetta tarpeeksi paljon ja niinpä vedin verhon yhden tuollaisen yläikkunan edestä pois, jotta huoneeseen tulisi enemmän päivänvaloa. Silloin näin kuinka lumiukko katsoi minua ikkunan läpi aivan lähietäisyydeltä! Sen porkkananenä melkein kosketti ikkunaruutua. Se näytti myös hymyilevän ilkikurisesti!

Pelästyin kauheasti, enkä meinannut uskoa silmiäni. Miten umpijäässä ollut lumiukko oli voinut kääntyä itsestään toisin päin ja kumartua kurkistamaan kellarin ikkunasta sisään?! Juoksin pelästyksissäni huoneen poikki oven suuhun ja nurkan taakse piiloon. Hetken kuluttua katsoin varovasti uudelleen ikkunan suuntaan… ja siellä se jälleen oli! Lumiukko katsoi ikkunan läpi edelleen suoraan minuun ja virnisti samalla tavalla! Näin sen aivan yhtä selvästi kuin kaiken muunkin samassa huoneessa. Suuri hämmennys valtasi mieleni, ja halusin heti selvittää mistä oli kysymys.

Lähdin juoksemaan kellarista pikavauhtia rappusia pitkin yläkertaan. Ryntäsin saman tien keittiön ikkunan ääreen, katsomaan sieltä pihalla eläväksi muuttunutta lumiukkoa. Mutta se ei enää kurkistellutkaan kellarin ikkunaan, vaan seisoi aivan normaaliasennossa selkä talon seinään päin, juuri siinä samassa paikassa mihin olin sen aikaisemmin pystyttänyt. Äiti huomasi säikähdykseni ja kysyi mitä oli tapahtunut. En uskaltanut kertoa asiaa suoraan, mutta sanoin että pihallamme seisova lumiukko ei taida olla ihan tavallinen lumiukko.

Menin sen jälkeen vielä ulos pihalle tarkastamaan tilannetta. Ihmisiä ei ollut käynyt lähelläkään lumiukkoa. Maahan sataneessa uudessa lumessa näkyi ainoastaan harakan varpaiden jälkiä, joka oli äskettäin kävellyt lumiukon ympärillä ruokaa etsiessään. Harakka oli myös istunut eräänä päivänä lumiukon pään päällä ja räksyttänyt siinä pitkään äänekkäästi, kuin jotain tärkeää asiaa kertoen. Lumiukon vieressä oli myös lintulauta, jossa kävi päivittäin ruokailemassa paljon tiaisia ja muita pikkulintuja. Samoja linnunruokia söi harakkakin.

Kellarissa ei ollut mitään lumiukon kuvaa, eikä muutakaan lumiukkoa muistuttavaa esinettä, joka olisi voinut harhauttaa minua jollain tavoin. Tuolloin elettiin 1960-lukua, eikä kysymys voinut olla vielä siis myöskään mistään kehittyneen elektroniikan aiheuttamasta optisesta harhakuvasta. Mitään sähkölaitteita ei ollut tuolla hetkellä käynnissä kyseisessä huoneessa.

Samassa kellarissa oli kuitenkin usein selittämätön ja salaperäinen ”läsnäolon tuntu”, aivan kuin siellä olisi aina ollut joku muukin henkilö, vaikkei ketään näkynyt missään. Siksi koko talomme kellarikerros muutamine huoneineen oli minusta pelottava paikka, jossa en viihtynyt kauan aikaa kerrallaan. Talossamme myös todistetusti kummitteli, ja minun mielestäni kummitus asusteli juuri kellarissa, jossakin siellä maanalaisissa hämärissä huoneissa.

Tapasin kerran aikuisiällä (1990-luvulla) erään vanhemman ammattitaitoisen kokkinaisen, joka kertoi minulle nähneensä lapsena kotitalonsa ullakolla oikean tontun. Hän oli leikkimässä ullakolla, kun yhtäkkiä tonttu tuli siihen hänen viereensä jotakin touhuamaan.

Se oli ollut pienikokoinen ihmismäinen olento, ja ulkonäöltään samantapainen kuin mitä hän oli nähnyt satukirjojen kuvissa. Mitään lapsen mielikuvitusta tonttu ei kuitenkaan ollut, vaan totista totta. Toista kertaa tonttu ei kuitenkaan hänelle näkyvässä muodossa ilmestynyt. Sekin oli siis lapsuusajan muistoihin liittyvä hyvin outo, mutta aivan todellinen kokemus tällä toisella henkilöllä… ja meitä on varmasti olemassa piilossa täällä Suomessa monia muitakin.

Hänelle oli kodin haltijahenkiin uskominen vielä aikuisenakin aivan luonnollinen asia, vaikkei hän voinutkaan ymmärrettävistä syistä kertoa niistä kuin vain hyvin harvoille ihmisille. Eihän kukaan halua sellaisten uskomusten takia saada itselleen höperön leimaa tällä nykyisellä tieteellisen valistuksen aikakaudella. Tuollaisia ilmiöitähän voidaan helposti pitää vakavina mielenterveyshäiriöinä. Muinaisina aikoina niihin suhtauduttiin aivan eri tavalla, ja suorastaan normaaliin elämään kuuluvina asioina, mutta ei valitettavasti enää nykyisin. Olen joskus jälkeenpäin miettinyt, olisiko lapsuudenkotini haltijahenki mahdollisesti tehnyt minulle kepposen ja ottanut lumiukon hahmon ilmestyessään materialisoituneena kellarin ikkunan taakse. Vai menikö henkiolento lumiukkoon ja sai sen liikkumaan aivan fyysisesti paikasta toiseen? Ilman henkeä ei edes lumiukko pysty hetkeksikään eläväksi tulemaan.

Olen itse ikivanhaa kansanparantajasukua ja meilläkin kyllä uskottiin kotona vanhan kansan tavoin monenlaisten henkiolentojen olemassaoloon. Samanlaista elävää lumiukkoa en ole kuitenkaan koskaan kuullut tavatun missään muualla maailmassa, mutta eipä missään muualla ole samanlaista minuakaan, heh.

Taianomaisen Maagista Joulunaikaa Kaikille!