Mystikon mietteitä: Ikimetsän pyhä paikka

Matti Kultajoki

Mystikon mietteitä

Ikimetsän pyhä paikka

Tässä mietelmässä kerron yleisön pyynnöstä noituudesta vielä jotakin lisää, oman kokemukseni ja tietämykseni puitteissa.

Olenhan ollut itse magian maailmassa aikoinaan varsin syvällä, vaikken aina noudattanutkaan tiukkoja taikuuden kaavoja. Olen sitä mieltä, että jos rohkea ja avarakatseinen totuuden etsijä uskaltaa poiketa sivuun tavanomaiselta valmiiksi tallatulta polulta, hän saattaa joko eksyä pahasti, tai löytää jotakin aivan ennen kokemattoman ihmeellistä.

Minä poikkesin joskus pois moniltakin toisten tekemiltä poluilta, ennen kuin löysin oman henkisen tieni.

Luin kerran 1990-luvulla hurjia tarinoita muinaisista kotimaisista noidista, jotka noin tuhat vuotta sitten estivät taikuuksillaan viikinkejä valloittamasta Suomea. Viikinkien valtakuntahan oli varsin laaja, mutta meidän maamme he jättivät lähes koskemattomaksi, koska pelkäsivät niin hirmuisesti täkäläisten noitien mahtavia taikavoimia.

Tätä merkittävää salaperäistä tosiasiaa ei historian kirjoissa yleensä mainita, lieneeköhän siihen syynä noita-sanan negatiiviseksi mielletty merkitys, vaiko kristinuskon noitavainojen pitkäaikainen kulttuurillinen vaikutus. Suomi-kuvaa se ei mielestäni kuitenkaan himmentäisi millään tavoin, jos tämä asia kerrottaisiin niin kuin se oikeasti on. Viikinkiaikaiseen maailmankuvaanhan kuuluivat noidat ja velhot yhtenä olennaisena osana. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Suomen noidat olivat tunnettuja aina Etelä-Eurooppaa myöten, ja esimerkiksi Skotlannin kielen sana ”finn” tarkoittaa edelleen voimallista suomalaista noitaa. Myös Venäjällä heidät tunnettiin laajasti, ja siellä olikin tapana menneinä vuosisatoina matkustaa Suomeen kysymään tärkeitä asioita tämän maan velhoilta ja tietäjiltä, noilta henkimaailman asiantuntijoilta, jotka ennustivat tulevaisuutta ja paransivat myös monenlaisia sairauksia. Noidat kun olivat meediokykyineen tärkeitä tiedonvälittäjiä henkisen ja näkyvän maailman välillä.

Luonnonvoimiinkin suomalaiset noidat osasivat ihmeellisellä tavalla vaikuttaa. He esimerkiksi muuttivat loitsuillaan säätiloja, nostattivat merelle myrskyjä ja sakeita sumuja, sekä lähettivät vihollisten kimppuun metsän raatelevia petoja. Kirouksillaan he saivat tarvittaessa aikaan kulkutauteja ja muita pahoja onnettomuuksia. Siihen aikaan otettiin heimojen ja kansojen välisiin taisteluihin aina mukaan myös henkinen todellisuus. Sodankäynti olikin tavallaan samalla jumalten välistä sotimista. Se kansa, jolla oli apunaan voimakkaimmat jumaluudet, voitti myös eniten sotia. Maagisessa maailmankuvassa vaikuttivat monenlaiset taikavoimat ihmiskohtaloita säätelemässä ja noitia tarvittiin pitämään omalta osaltaan yllä universumin kosmista tasapainoa.

Noitia oli täällä montaa eri lajia, joista jokaisella oli toimintansa erityisluonteen mukaisesti erilaisia yliluonnollisia kykyjä. Tämän hämmästyttävän maineen tähden Suomea nimitettiinkin noihin aikoihin ”noitien kotimaaksi”. Käytössä olleen erikoislaatuisen henkimagian kaikista menetelmistä ei olla tarkasti selvillä, mutta yleistyyliltään se muistutti varmasti paljon vanhakantaista shamanismia, tai olikin juuri sitä. Eliittinoitia eli suurshamaanejakin oli Suomessa monta.

Tietoiskuna tähän väliin kerrottakoon, että taikuus, noituus ja velhous tarkoittavat taikojen käyttöä luonnon ja kohtalon voimien hallitsemiseksi. Tavoitteisiin pyritään esimerkiksi rituaalisten tekojen ja toimitusten eli taikojen, erityisten taikaesineiden, ja rituaalisen kielenkäytön eli loitsujen avulla. Jumalille uhraaminen on myös tärkeää.

Noidat käyttävät tilanteissa sekä omaa voimaansa että erilaisten jumaluuksien ja paikalle kutsuttujen muiden henkiolentojen voimaa. He toimivat usein myös näiden henkien meedioina ja muina välikappaleina ihmisten keskuudessa. Suurin osa heidän taidoistaan on perinteisesti liittynyt parantamiseen, tulevaisuuden ennustamiseen ja monenlaisten viisaiden neuvojen antamiseen. Muinaisissa yhteiskunnissa heillä olikin usein hyvin tärkeä asema.

Tällaisista asioista jo pitkään kiinnostuneena tutkin muinaisaikoihin liittyvää noituusteemaa tarkemmin internetistä ja monista historian kirjoista, sekä useista antropologisista ja arkeologisista lähteistä. Tein myös matkoja vanhoille tunnetuille pakanallisille pyhille paikoille, vaikka monien sellaisten päälle olikin rakennettu myöhempinä vuosisatoina valtataistelusyistä kristillisiä kirkkoja.

Koska olen itsekin vihitty aikoinaan noidaksi eräässä vaikutusvaltaisessa kotimaisessa noitapiirissä, ja satun myös olemaan lapsesta asti selvänäköinen ja vanhaa kansanparantajasukua, päätin lopulta luoda itse uuden pyhän paikan syrjäiselle metsäseudulle Etelä-Suomeen. Ovathan kaikki maailman vanhat pyhät paikatkin olleet joskus aivan uusia sellaisia. En tehnyt sitä kuitenkaan saadakseni paljon henkistä valtaa tai maallista kunniaa, vaan lähinnä omaksi ilokseni ja Suomen unohdetun noitahistorian elävöittämiseksi.

Tarkemmin sanottuna valmistin kyseisen paikan erään kallioisen mäen korkeimmalle kohdalle, äkkijyrkän rotkon reunalla olevalle kiviselle tasanteelle, ikivanhojen havupuiden katveeseen. Ihmisen hakkuukirves ei ehkä ollut koskaan kajonnut tuohon luonnontilaiseen metsään, ei ainakaan muutamaan viimeksi kuluneeseen vuosisataan.

Sopivan paikan löysin seuraamalla selvää henkimaailman johdatusta, paikkakunnan paperista maastokarttaa lisäksi apuna käyttäen. Paikka sijaitsee valtion maalla, ei siis kenenkään yksityisen metsänomistajan maalla.

Saatuani pyhän paikan valmiiksi, vihin sen käyttöön tietyillä maagisilla rituaaleilla. Jätin luonnonkivistä tehdylle alttarille ensimmäiseksi jumaluhriksi yhden omista eväsleivistäni ja pienen kimpun lähistöltä kerättyjä kukkivia maitohorsmia. Myöhemmin sain huomata, että taisin samalla avata portin paikalliseen henkimaailmaan, sen perusteella mitä ilmiöitä minulle alkoi tuolla seudulla käydessäni yksi toisensa jälkeen tapahtua.

Paikkakunnan pieni noitaryhmä kokoontui sinne myös säännöllisesti pitämään kanssani luonnon helmassa yhteisiä rituaalikokouksia. Noilla samoilla vanhanmallisen taikuuden harrastajilla oli oikeus käydä paikalla tarvittaessa myös yksinään, ja pyhä paikka olikin varsin ahkerassa maagisessa käytössä melkeinpä ympäri vuoden.

Ryhmä ei koostunut mistään syrjäytyneistä päihteiden käyttäjistä tai vaarallisista mielenterveyshäiriköistä, vaan aivan kunnollisista aikuisista ihmisistä, jotka näyttivät päällepäin täysin tavallisilta kansalaisilta. Mustia kaapuja ja muita asiaan kuuluvia varusteita käytettiin vain kokousten tai muiden taikatoimitusten aikana, eikä koskaan missään julkisilla paikoilla.

Kaikenlaista huomion herättämistä pyrittiin muutenkin välttämään. Jos harjoittamamme noituuden muoto tai nimi pitäisi jotenkin määritellä, se olisi varmaankin sekoitus kelttiläisperäisestä wicca-noituudesta ja vanhakantaisesta pohjoismaisesta shamanismista. Lisäksi oli toiminnassa mukana vaikutteita afrikkalaisesta voodoosta ja useista maagisista intiaaniperinteistä. Olimme siis käytännössä varsin eklektinen moniosaajien noitapiiri.

Kyseisen pyhän paikan olemassaolo paljastui valitettavasti myöhemmin, kun sain eräänä kauniina päivänä lukea siitä silloisen asuinpaikkakuntani suurimmasta sanomalehdestä, jossa kerrottiin erikoisuutisena syrjäisestä metsästä löytyneestä oudosta riittipaikasta.

Sen oli sattumalta löytänyt eräs samalla seudulla liikkunut marjastaja, joka luuli tulleensa aidolle saatananpalvojien uhripaikalle ja soitti heti kauhuissaan poliisit paikalle.

Poliisit ottivat mukaansa lehtitoimittajan, joka kirjoitti siitä jutun sanomalehteen. Myöhemmin hän huomasi erään ruokamarketin ilmoitustaululle kiinnitetyssä maagisen näköisessä paperilappusessa puhelinnumeroni ja otti yhteyttä. Teimme asiasta saman tien noitapapin haastattelun, jonka perusteella toimittaja kirjoitti lehteen vielä toisen entistä laajemman noituusartikkelin useiden värikuvien kera.

Metsästä paljastuneessa riittipaikassa ei virkavallan mielestä ollut kuitenkaan mitään syytä huoleen, joten asiaa ei tutkittu sen enempää. Alueelta ei nimittäin ollut löytynyt mitään vaaralliseen saatananpalvontaan viittaavaa symbolismia, eikä muutakaan epäilyttäväksi luokiteltavaa okkultistista välineistöä. Mihinkään tunnettuun salaseuraan tai kulttiin paikkaa ei siis voitu suoralta kädeltä yhdistää. Väite mahdollisesta saatananpalvonnasta oli samalla osoitettu poliisien toimesta virallisesti vääräksi.

Varsinaiset rituaalitarvikkeet olikin kätketty juuri tällaisten Saatanaan liittyvien väärinkäsitysten välttämiseksi erääseen lähistön kallionkoloon, ja kätköpaikka jäi kaikilta ulkopuolisilta huomaamatta. Vain arvottomimmat rituaalikupit ja muut pikkuesineet olivat esillä alueella. Nekin olivat silti riittäneet puissa roikkuneiden pelottimien kanssa säikäyttämään uskovaiselta marjastajalta melkein hätäkakat housuun.

Tuohon aikaan 1990-luvulla oli vielä menossa edellisellä vuosikymmenellä alkanut surullisen kuuluisa Satanic Panic, jota länsimaiset kristilliset kirkot lietsoivat kirjoissa ja tiedotusvälineissä ympäri maailman. Se tuotiin Suomeenkin pienellä viiveellä Amerikan mantereelta, ja aiheutti kristillisissä piireissä suurta kohua.

Tuohon aikaan väitettiin, että saatananpalvontaa harjoitettiin useissa maissa laajasti salaisten kulttien muodossa. Silloin nähtiin piruja helposti sielläkin, missä niitä ei taatusti ollut, ja Saatanan syyksi pantiin joukkohysterian aikana mitä merkillisimpiä asioita. Hollywood teki tietysti myös samasta tilanteesta elokuvateollisuudelle kauhufilmeillä suuret rahat. Vuosituhannen vaihteen jälkeen tuo pirullinen paniikki alkoi onneksi vähitellen laantua ja kadota.

Mutta miltä tämä salaperäinen pyhä paikkani sitten näytti siellä vanhan metsän siimeksessä?

Tasaisen kallion päälle olin tehnyt halkaisijaltaan yli neljämetrisen kivikehän. Sen keskelle kallion pintaan kirjoitin muinaisilla riimumerkeillä voimallisen loitsun. Riimuthan olivat aikoinaan viikinkien käyttämiä kirjainmerkkejä ja samalla maagisia symboleita. Riimut oli tehty itä-länsi-suuntaisesti kallion pinnanmuotoja mukaillen, ja ne oli maalattu kiven pintaan punamultamaalilla, jollaisella muinaisina aikoina tehtiin luola- ja kalliomaalauksia.

Kivinen pyöreä kehä oli valmistettu kalliolle kannetuista, keskimäärin parinkymmenen senttimetrin kokoisista ja vierekkäin asetelluista luonnonkivimurikoista. Neljässä kohdassa kehää, täsmälleen pääilmansuuntien kohdalla, oli muita suuremmat kivet. Lisäksi kehän ulkopuolella, suoraan pohjoisessa, oli yksi suurempi kivikasa, joka toimi alttarina. Päällimmäisenä alttarissa oli noin metrin mittainen levymäinen kivipaasi.

Alttarin ympärille kivien väliin oli aseteltu isoja lehmän ja hirven sarvia. Sarvethan symboloivat perinteisesti voimaa ja valtaa. Eläinten keskuudessakin sarvia käytetään juuri näihin sosiaalisiin tarkoituksiin. Mitä suuremmat sarvet, sitä enemmän yleensä myös arvovaltaa laumassa.

Viereisissä suurissa kuusipuissa roikkui mustia ja valkoisia puuvillakangasnauhoja, sekä puunoksista juuttinarulla yhteen solmittuja ihmismäisiä nukkehahmoja. Ne heiluivat tuulessa hämärässä metsässä hiljakseen puolelta toiselle ja näyttivät varsin aavemaisilta, kuin puiden oksiin hirtetyiltä linnunpelättimiltä.

Niiden väliin oli oksiin kiinnitetty riippumaan kookkaita eläinten jalkaluita, jotka kolisivat ilmavirrassa toisiaan vasten kolkosti kuin mitkäkin manalan tuulikanteleet.

Olin siis tehnyt metsään luonnontuotteista tavallaan kuin hyvin omaperäisen okkultistisen tilataideteoksen, joka oli kaiken lisäksi kestävän kehityksen trendin mukaisesti biohajoava.

Luut olivat peräisin kaupungin teurastamolta, eikä suinkaan mistään eläinuhreista. Sieltähän sai vielä tuolloin hakea omaan käyttöön monenlaista teurastusjätettä. Luilla ynnä muilla metsään aikaansaatu ”sisustus” oli kaikessa kammottavuudessaan erittäin onnistunut ja teki sinne hyvin salaperäisen tunnelman. Luultavasti nuo ”voodoo-koristeet” säikäyttivät pois paikalta vuosien varrella monet satunnaiset matkailijat. Lehtiartikkelissa annettiinkin ymmärtää, että ”paikalla oli ilmiselvästi harjoitettu jotain omituista vanhaa noituutta ja muinaisten pakanajumalien palvelusta. Tavallisten keijukaisiin uskovien puunhalaajanoitien riittipaikka se ei ainakaan ollut. Kysymys oli kaikesta päätellen astetta rankemmasta touhusta, ehkä myös jonkinlaisesta mustasta magiasta”.

Sama metsäpaikka oli kiinnostanut jostain syystä myös paikkakunnalla lehtijutun ilmestymisen aikoihin vieraillutta kristittyjen ulkomaalaisten lähetyssaarnaajien ryhmää. Satuin kuulemaan eräässä tilanteessa heidän kauhukertomuksiaan omasta metsäreissustaan tälle samalle noidutulle seudulle, jonka lumovoiman hekin olivat saaneet konkreettisella tavalla jokainen erikseen kokea.

Kun he olivat tulleet pyhälle paikalle, oli keskellä kivikehää palanut paksu lyhtykynttilä, mutta ketään ihmisiä ei ollut näkynyt missään.

Sitten he huomasivat erään ison kiven päällä veritahroja. Kiven yläpinnassa oli kuppimainen syvennys, joka oli täynnä tuoretta verta. Sitä oli valunut kiven sivuja pitkin maahan asti. Saman kiven ympärille oli aseteltu maahan runsaasti kauniita niittykukkia ja niiden päälle oli ripoteltu jotain valkoista jauhetta. Kivi oli selvästi jonkinlainen sivualttari. Sen päällä oli toimitettu aikaisemmin samana päivänä maaginen uhrausrituaali. Maasta läheltä kiveä löytyi lisäksi veren tahrima riekaleiksi revitty naisten teepaita.

Tässä vaiheessa alkoi ryhmäläisiltä hymy hyytyä ja tukka nousta pystyyn. Kaikille tuli mieleen, että oliko siellä kenties suoritettu äskettäin makaaberi pakanallinen ihmisuhri?! Mahdollista ruumista ei kuitenkaan näkynyt missään, eikä minkäänlaista veristä uhriveistäkään.

Heidän tutkiessaan lähimaastoa tarkemmin, koki yksi heistä yhtäkkiä selvästi, kuinka hänen taakseen ilmestyi jättiläismäisen kokoinen henkiolento, jota hän ei kuitenkaan uskaltanut kääntyä katsomaan. Sen läsnäolo tuntui erittäin voimakkaana.

Toinen heistä alkoi kuulla, kuinka joku nainen kirkui puiden takana kuin henkensä hädässä, ja kolmas kuuli eri suunnasta ilkeämielistä miehen naurua, aivan kuin joku demoni olisi siellä käheällä äänellä nauranut. Neljättä henkilöä vedettiin yhtäkkiä hiuksista, vaikka häneen ei kukaan näkyvä olento koskenut. Yhtä heistä löi näkymätön käsi kipeästi vatsaan ja kaikille tuli sen jälkeen yhtaikaa kokemus oudosta näkymättömästä voimasta, joka kuristi heitä kurkusta, kunnes he pakokauhun vallassa pakenivat pois paikalta, hyppäsivät nopeasti autoonsa ja ajoivat renkaat pölisten metsätietä pitkin takaisin kaupunkiin.

He olivat olleet paikalla epäkunnioittavalla asenteella ja saivat varmaan siksi kokea sellaista. Henkiolennot siis vain puolustivat omaa pyhää aluettaan varsin konkreettisella tavalla, ja nämä selvästi vihamieliset vierailijat säikytettiin pois hyvin tehokkaasti. Verinen teepaita ei liittynyt mihinkään ihmisuhriin, vaan siitä oli eräs noita repinyt suikaleita alueen pyhien puiden oksiin kiinnitettäviksi koristeiksi. Vereksi luultu punainen neste oli oikeasti tummaa punaviiniä.

Tuolla kummallisella alueella vaikuttaa erityisen voimakas energiakenttä, aivan kuin jonkinlainen maan syvyyksistä nouseva magneettinen voimapyörre, joka ulottuu useita kymmeniä metrejä kivikehän ja alttarien ympäristön ulkopuolellekin. Varmaan juuri sen vuoksi minut johdatettiinkin perustamaan pyhä paikka nimenomaan sinne.

Alueen ilmapiirissä tuntui monesti merkillinen ja vaikeasti sanoin kuvailtava maagisen energian läsnäolo, jollaista ei ollut havaittavissa paikallisen voimakentän ulkopuolella. Se oli jollain tavoin kuin palanen toista henkistä ulottuvuutta, siis kuin todellinen lumottu taikametsä. Saman kokivat omalla tavallaan lähes kaikki paikalla käyneet henkilöt. Korkean kuusen oksiston varjoissa istui usein vartiopaikallaan suuri pöllö tuijottamassa minua, päästellen nokastaan selkäpiitä karmivia ulvaisuja. Vanha metsä oli selvästi sen omaa pesintäreviiriä. Paikka olikin myös sen vuoksi erittäin sopiva noitien salaiseksi metsäkirkoksi.

Olen vieraillut samalla salaperäisellä alueella ties kuinka monta kertaa, joskus vain nauttimassa ympäristön kauneudesta ja rauhoittavasta energiasta, toisinaan meditoimassa ja tekemässä omia taikarituaalejani, tai ottamassa suoria yhteyksiä luonnonvoimiin. Olen kokenut näissä tilanteissa myös muutamia ihmeellisiä henkimaailman ilmiöitä, joista päällimmäisinä tulee mieleen ainakin kolme erilaista tapausta. Niistä voisinkin tässä seuraavaksi kertoa…

Aloitetaan vaikkapa siitä, kun vihin paikalla suurikokoisen poronnahkaisen shamaanirumpuni käyttöön perinteisellä lappilaisella rummunvihkimisseremonialla, muistaakseni vuonna 2004. Samaan rituaaliin liittyen valitsin aluksi lähimaisemasta kaikkein erikoisimman näköisen puun, tukevarunkoisen männyn. Mänty oli vanha ja siinä oli eläviä oksia myös tavallista alempana, joista kaikkein alimmat jopa koskettivat neulasillaan maan pintaa. Tein puun ympäristöön pääilmansuuntien mukaan neljä nuotiota, jotka sytytin yhtaikaa palamaan. Asiaan kuului muun muassa kiertää rumpua paukuttaen puun ja nuotioiden ympäri tietyssä järjestyksessä kolme kertaa myötäpäivään, ja kutsua rumpuun jokaisen ilmansuunnan kohdalla erilaisia tärkeitä ominaisuuksia ja metsän henkiä.

Tämän jälkeen rummusta tuli oikea henkirumpu, jossa siis asustaa rummun haltija, eli siihen rituaalin aikana liittynyt henkiolento. Vihkimisen jälkeen rumpua ei myöskään saa käyttää enää kukaan muu kuin vain sen omistaja. Rummunhenki on näin ollen tekemisissä vain kyseisen vihkimyksen suorittaneen ihmisen kanssa, ja auttaa hänen kauttaan tarvittaessa myös muita henkilöitä. Rumpu onkin ollut muinaisina aikoina yksi noidan tärkeimmistä työkaluista. Noidan kuoltua hänen rumpunsa nahkainen kalvo usein rikottiin ja näin rumpuun manattu henkiolento vapautettiin samalla tehtävistään.

Kyseisen rummunvihkimisrituaalin keskuksena toiminut uljas mäntypuu aktivoitui samanaikaisesti kummallisella tavalla ja alkoi ”puhua” minulle. Kun kosketin puun paksuja kippuraisia alaoksia, niistä säteili merkillistä lämpöä.

Tajuntaani tuli samalla hetkellä voimakkaita viestejä, jotka aina ihmeellisellä tavalla liittyivät tarkasti johonkin meneillään olevaan elämäntilanteeseeni tai minua vaivanneeseen asiaan.

Puu siis antoi aivan selviä vastauksia ja johdatuksia erilaisiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Ihmettelin tätä suuresti ja aloin nimittää mäntyä ”puhuvaksi puuksi”.

Myöhemmin eräänä keskikesän valoisana yönä lähestyessäni samaa puuta, tapahtui jotakin varsin omituista.

Kun olin männystä noin kahden metrin etäisyydellä, näin yhtäkkiä yllättäen sen rungossa nuoren kauniin naisen hahmon.

Hänellä oli päällään luonnonvalkoista pitkää kaftaania muistuttanut vaate, päässä oli tummat pitkät hiukset, kasvot olivat kapeat ja kalpeat, silmissä oli läpitunkevan viisas katse ja koko olemus oli rauhallisen levollinen. Silloin tajusin, että vanhan mäntypuun antamat viestit olivatkin lähtöisin tuolta olennolta, eli puussa asuvalta hengeltä. Puut ovat kasvikunnan aatelia ja maailman vanhin elävä puu on, hämmästyttävää kyllä, lähes kymmenen tuhannen vuoden ikäinen.

Monissa luonnonuskonnoissa puilla on ollut aivan erityinen merkitys. Jo antiikin Kreikassa tiedettiin puissa asustavista henkiolennoista. Myös esimerkiksi Brittein saarten muinaiset druidit olivat läheisesti tekemisissä puiden henkien kanssa ja heidän uskomusjärjestelmäänsä voidaankin nimittää eräänlaiseksi puu-uskonnoksi. Samaan asiaan liittyvät myös muinaissuomalaisten pyhät uhrilehdot, joita käytettiin vuotuisiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Heidän kirkkonsa olivat käytännössä nuo pyhitetyt lehtimetsäalueet, joista ei saanut kaataa yhtäkään puuta.

Usein oli talojen pihamaalla tai välittömässä läheisyydessä myös yksittäisiä, perheiden ja sukujen käyttämiä uhripuita, joiden juurelle tuotiin hengille ja jumalille uhreja. Tällainen puu oli usein suuri vanha kuusi, mutta se voi olla periaatteessa mitä tahansa puulajia. Näiden puiden varsinainen tarkoitus oli toimia välittäjinä ja tietynlaisina henkisinä linkkeinä ihmisten ja jumaluuksien välillä. Ne liittyivät samalla myös esi-isien henkien palvontaan.

Viikinkien pyhä puu oli saarni ja monissa maissa kaikkein pyhin puulaji oli tammi. Suomessa se oli yleisesti pihlaja, josta myös täkäläiset noidat valmistivat taikasauvansa.

Metsät olivatkin entisinä aikoina paljon mystisempiä paikkoja kuin nykyisenä ahneen materialistisen hyödyntavoittelun ja talousmetsien rahaksi muuttamisen aikakautena. Ennen metsiä kunnioitettiin aivan eri tavalla jo pelkästään niiden suuren henkisen arvon vuoksi. Silloin ihminen myös käsitettiin osaksi luontoa paljon syvemmällä tavalla kuin länsimaissa nykyisin tehdään.

Puista edelleen puheen ollen, palataanpa vielä takaisin pyhään metsäpaikkaan. Sen läheisyydessä kasvaa nimittäin toinenkin merkillinen vanha puu, josta haluaisin kertoa.

Kierrellessäni kerran alueen luonnontilaisessa ympäristössä, huomasin eräässä kallionkupeessa kasvavan suuren ja muodoltaan lähes pallomaisen, yli kolme metriä korkean katajapensaan. Se näytti niin oudon tiheäoksaiselta, että menin tarkastelemaan sitä lähemmin.

Silloin löysin pensaan eteläpuolelta aukon, kuin pienen oven, joka johti tuon suuren tummanvihreän katajapallon sisään. Katsoin varovasti piikkisestä aukosta sisäpuolelle. Iso pensas oli aivan ontto. Se muodostui monesta rengasmaisesti vierekkäin kasvavasta ja ulospäin kaareutuvasta katajanrungosta.

Pensaan keskipisteen ympärille oli säteittäisesti, tasaisin välimatkoin kasvanut yhteensä toistakymmentä runkoa. En ollut koskaan nähnyt sen muotoista katajaa. Kävin pensaan sisällä kääntymässä ja huomasin mahtuvani sinne aivan hyvin istumaan. Sain samalla myös idean tulla pensaaseen meditoimaan ja musisoimaan, niin kuin myöhemmin teinkin.

Oli loppukesäinen keskipäivä, kun saavuin eräänä viikonloppuna rummun ja yksinkertaisen puuhuilun kanssa paikalle. Kömmin aukosta pensaan sisälle ja asetuin tukevasti mukana tuomani tyynyn päälle istumaan, keskelle katajapensasta, kasvot oviaukkoon päin. Hengittelin hetken syvään ja mietin, olisiko meditaatiollani jokin tietty teema.

Minua oli jo kauan mietityttänyt niin sanotut entiset elämät, joissa olin mahdollisesti elänyt aikaisemmin jossain muussa kansassa ja eri kieltä puhuvana henkilönä. En helposti mene mukaan mihinkään huuhaaseen ja pidän itseäni muutenkin varsin tukevasti jalat maassa olevana persoonana, vaikka kirjoitankin mietteitäni tällaisista tavallisuudesta poikkeavista paranormaaleista asioista. Siksi en myöskään halunnut kenenkään muiden ihmisten alkavan latelemaan minulle mahdollisten entisten elämieni listaa, vaan halusin saada siitä mieluummin itse tietoa suoraan henkimaailmasta. Siinäpä siis hyvä aihe sen kertaiselle syvämietteiselle meditoinnille.

Katajapensaan ulkopuolella vaikutti olevan aivan hiljaista, eikä sen oksiston läpi voinut minua kukaan havaita. Niin syrjäisessä paikassa ei tosin ketään ihmisiä yleensä liikkunutkaan. Siispä rentouduin, suljin silmäni ja aloin hiljalleen rummuttaa ja soitella pensaan sisällä puuhuiluani. Kun noin puoli tuntia oli kulunut, olin erittäin rentoutuneessa, kevyen transsin kaltaisessa tilassa ja rummutin edelleen molemmin käsin kevyesti polvien välissä ollutta pientä intialaista rumpua.

Yhtäkkiä aloin kuulla katajapensaan ulkopuolelta kuin jonkun kauniin hymnin kaltaista aaltoilevan soljuvaa korkeaäänistä laulantaa. Avasin varovasti silmät, katsoakseni kuka siellä mahtoi laulaa.

Suunnilleen metrin korkeudella maanpinnasta liiteli ilmassa pienikokoisia ja kauniin taivaansinisiä ihmismäisiä olentoja. Ne pitivät toisiaan käsistä kiinni ja ympäröivät yhtenäisenä piirinä koko katajapensaan. Niitä oli arviolta lähes parikymmentä. Olennot pyörivät piirissä hitaasti myötäpäivään ja lauloivat lakkaamatta nousevalla ja laskevalla sävelellä hypnoottisen kaunista kappalettaan, jonka sanoista en ymmärtänyt kuitenkaan yhtään mitään. Sellaisia hyväntahtoisia sinikeijuja en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt missään muualla.

Kun olin kuunnellut laulua hetken, siirryin kuin jonnekin aivan toiseen maailmaan. Näin itseni peräkkäin monissa eri elämissä, niin kuin olisin katsellut pitkää historiallista elokuvaa. En tiedä tarkalleen kuin kauan siinä meni aikaa, mutta lopulta havahduin hereille kovaääniseen jylinään.

Metsän takaa oli noussut suoraan päälle tumma ukkospilvi. Alkoi sataa rankasti ja salamat välähtelivät hämärtyvässä illassa. Siispä pakkasin saman tien tavarat takaisin reppuun ja hyppäsin ulos pensaasta, muuten olisin kastunut pian aivan märäksi.

Menin pitämään sadetta lähistön tiheiden suurten kuusten juurelle, ja sen jälkeen olenkin nimittänyt kummallista katajapensasta ”aikakoneeksi”. Sen sisällähän pääsi siirtymään syvässä meditaatiossa kätevästi aikakaudesta toiseen. Fyysisesti pysyin kuitenkin koko ajan pensaan sisällä, mutta henkisesti liikuin ajassa taaksepäin hyvin kauas. Tulevaisuuteen en ole tällä katajaisella aikakoneella kuitenkaan koskaan päässyt matkustamaan. Sen avulla pystyi näkemään vain niitä asioita, jotka olivat jo tapahtuneet.

Sitten on vielä kuin sokerina pohjalla kolmas samalla pyhän paikan alueella sattunut tapaus, jota en voi koskaan unohtaa.

Aikamatkustuskoneesta katsottuna suunnilleen pyöreän kivikehän vastakkaisella puolella on kookas, melkein kymmenen metriä pitkä kivi, tai paremminkin koko mäen korkein kallionapa.

Sen kupeessa on merkillinen kiemurainen kuvio, joka muistuttaa suurta länteen päin matelevaa käärmettä. Sen vuoksi nimitän tuota suurta kiveä ”käärmekiveksi”.

Erään kerran saavuttuani jälleen paikalle, menin suoraan käärmekiven päälle ottamaan aurinkoa. Silloin oli lokakuun ensimmäinen viikonloppu, vuonna 2005.

Sää oli aivan tyyni ja kuulakkaan aurinkoinen. Koko taivas oli täysin pilvetön. Ihastelin metsäistä maisemaa, seisoskellen kiven päällä ja katsellen kiikarilla kauas taivaanrantaan. Harmittelin mielessäni, että olisi pitänyt ottaa kamera mukaan, ja huomasin myös kännykän unohtuneen lähtökiireessä kotiin. Onhan sitä toki ennenkin pärjätty ilman puhelinta, silloin kun ei kännyköitä ollut vielä olemassakaan, joten eipä mitään hätää.

Päätin ottaa rennosti ja kävin selälleni kiven päälle makaamaan ja nauttimaan luonnon rauhasta. Yhtäkään toista ihmistä ei varmasti ollut seudulla liikkeellä lähimaillakaan.

Jonkin ajan kuluttua huomasin suoraan yläpuolelleni muodostuneen pienen pilven, joka suureni hitaasti isommaksi, pysyen samalla aivan paikallaan. Muistan ajatelleeni, että mistä se nyt siihen ilmestyi, kun koko muu taivaankansi oli aivan pilvetön.

Valkoinen pilvi suureni taivaalla edelleen, kunnes siihen alkoi tulla aivan pikkutarkkoja muotoja. Hetken kuluttua se alkoi muistuttaa ihmiskasvoja, jotka tuijottivat minua.

Sitten pilvestä muodostui aivan selvä pääkallo, jolla oli otsassaan vuohen sarvet. Mitä ihmettä?! Sarvipäinen ihmiskallo oli täysin symmetrinen ja joka kohdasta kuin taitavan kuvanveistäjän tekemä. Lisäksi sivultapäin pilveen kohdistunut kirkas auringonpaiste teki siitä entistä kolmiulotteisemman näköisen, kun varjot korostivat tiukaksi tiivistyneiden pilvikasvojen pikkutarkkoja pinnanmuotoja.

Olin tilanteessa täysin hereillä ja pirteällä mielellä, enkä suinkaan minkään huumaavan aineen vaikutuksen alainen. En meinannut uskoa silmiäni, mutta pakko oli uskoa, kun itse sen edessään näki! En kuitenkaan pelännyt kummallista pilveä lainkaan, mutta ihmettelin tietysti, että mistä oli kysymys ja mitä pilvikasvoinen olento kenties halusi ilmestymisellään viestittää minulle. Oliko sillä ehkä jotakin tärkeää asiaa? Sellainen poutapilvi kun ei mitenkään voinut olla vain sattumalta siihen suoraan yläpuolelleni keskellä kirkasta syyspäivää kuvapatsaan kaltaiseksi tiivistynyt.

Sarvikallo katseli minua pyöreillä silmäkuopillaan arviolta korkeintaan sadan metrin päässä yläpuolellani, eikä liikkunut mihinkään. Se pysyi noin puoli tuntia kuin valettuna paikallaan ilmassa, aivan samassa muodossa, kaarevat sarvet auringonvalossa loistaen. Kun katselin salaperäistä pilvipäätä suuren hämmästyksen vallassa, vasempaan korvaani kuiskattiin yhtäkkiä selvällä suomen kielellä: ”Jos kumarrat minua, niin minä annan sinulle mitä ikinä tahdot”.

Kameraa tai kännykkää olisi silloin todella tarvittu, jotta olisin saanut otetuksi tilanteesta todisteeksi valokuvia, koska pilviveistos oli sinisellä taivaalla aivan fyysisesti näkyvissä. Toisaalta voi tietysti olla niinkin, että sitä ei saanutkaan valokuvata, jotta kuvat eivät mahdollisesti leviäisi nettiin tai jonnekin muualle, asiaa ymmärtämättömien ihmisten silmien eteen pilkattaviksi.

Minulle tuli pilviolennosta ensimmäiseksi mieleen muinaiset hedelmällisyyden jumalat Pan ja Cernunnos. Se näytti myös niille sarvipäisille luonnonhengille, joita nimitettiin vuosituhansia sitten satyyreiksi tai muiksi metsänjumaliksi. Niistähän tuli myöhemmin myös valitettavasti esikuva kristittyjen Saatanan ja monien muiden pahojen demonien ulkomuodolle.

Vasta puolen tunnin kuluttua pilvi alkoi hajota ja vähitellen haihtua pois näkyvistä. Sen jälkeen kaikki oli syksyisessä metsämaisemassa jälleen aivan normaalia, mutta minä istuin vielä jonkin aikaa hämmästyksestä tyrmistyneenä käärmekivellä. Eihän nimittäin mikään normaali pilvi voinut käyttäytyä sillä tavalla, ja tehdä lisäksi sellaisen kumartamistarjouksenkin!

Väkisinkin tuli mieleeni, että olinko mennyt muinaisnoituuteen liittyvissä tutkimuksissani liian pitkälle ja herättänyt henkimaailmassa jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt lainkaan kutsua esiin? Portti sinne oli selvästi auki, mutta pystyisinkö mitenkään sulkemaan sen? Seuraisiko tämä Suuri Sarvipää minua siitä lähtien kenties kaikkialle?

Entä mikä sitten oli tuon muinaisjumaluuden materialisoitumisen tarkoitus ja miksi se oli halunnut ilmestyä juuri minulle? Ainakin tapaus viestitti siitä, että ikivanhat Luonnon Jumalat ovat vielä jossakin olemassa, ja niitä voidaan kutsua esiin ja herättää henkiin, jos vain tiedetään, miten se tehdään. Minullahan oli runsaasti kokemusta henkien manaamisesta. Koin tilanteessa myös vahvasti, että taivaalle ilmestynyt jumalolento halusi itselleen jälleen pitkästä aikaa fyysisen ruumiin, tullakseen tavallaan uudestaan eläväksi. Ilmeisesti tuo mahtava henkiruhtinas tahtoi käyttää minun kehoani toimintansa näkyvänä välikappaleena tässä nykyisessä maailmassa. Voin vain kuvitella millä tavoin hedelmällisyyden jumala minua käytännössä käyttäisi. Apua, ei kiitos!

Useat käyntini tuolla uudella pyhällä paikalla oli siis kaikesta päätellen huomioitu henkimaailmassa. Paikkaan jollain tavoin liittyvät muinaiset henkiolennot tahtoivat tulla omalla tavallaan vastaan, kun näkivät minun haluni lähestyä niitä. Nehän olivat vaikuttaneet seudulla varmasti jo paljon ennen minua.

Maailmassa on monenlaisia salattuja voimia, joihin ei tieteellisen ja materialistisen ajattelun kyllästämässä nykyajassa juurikaan enää uskota. Ihmisten torjunta ja tiedemaailman vähättely eivät kuitenkaan poista niiden olemassaoloa.

Henkivoimien kanssa ei tietenkään pidä leikitellä, mutta ei niitä tarvitse turhaan pelätäkään. Hyvät ja pahat henkivoimat ovat olleet maaplaneetalla vaikuttamassa aivan sen olemassaolon alusta asti, siis hyvin kauan ennen yhdenkään ihmisen ilmaantumista maisemiin.

Olen monesti ajatellut sitä minkälaiset hirmuiset henkivallat ja demonisetkin voimat ovat aikojen saatossa päässeet tahtonsa mukaan ohjailemaan kansakuntien kuninkaita ja diktaattoreita, sekä monia aivan tavallisiakin ihmisiä. Suuri valta kun maistui ja tuntui niin valtavalta, mutta se myös helposti turmeli ihmiset. Eikä tarvitse kovin paljon nykyajassakaan ympärilleen avoimin silmin katsella, kun huomaa että maailma on edelleen suurelta osin noiden väkivaltaa lietsovien näkymättömien taustavaikuttajien vallassa, joita voidaan nimittää pahuuden henkiolennoiksi. Eikä kaikki mikä näyttää hyvältä, ole suinkaan aina hyvää myöskään maailman henkisissä piireissä.

En kuitenkaan lähtenyt itse seuraamaan tai palvomaan tekstissä aikaisemmin mainittuja pyhän paikan henkiolentoja, kuten joskus muinaisina aikoina olisi epäilemättä voitu vastaavissa tilanteissa helposti tehdä. Kaikista muista noitaryhmäni mustakaapuisista henkilöistä en osaa kuitenkaan samaa varmuudella sanoa. Henkiolentojen kanssa kaveeraamisen ja ylipäänsä salatieteellisen toiminnan sopivuuden tai epäsopivuuden tiukkoja rajalinjoja on melko vaikea käytännössä määritellä. Jokainenhan tekee omat kokeilunsa ja valintansa itse, parhaaksi katsomallaan tavalla.

Suuri merkitys on myös toiminnan perimmäisillä motiiveilla ja kaikenlaisten henkisten pyrkimysten tarkoitusperillä. Tunnetusti magiaakin harjoitetaan usein varsin itsekkäistä syistä. Kun kauan sitten opetin noituuden salaisuuksia ihmisille, niin lähes aina oppilaat yrittivät ensimmäiseksi saada yliaistillisin keinoin selville seuraavan lottoarvonnan päävoiton numerot. Sellaisella ahneen materialistisella motiivilla taikuus ei kuitenkaan toimi. En tiedä yhtäkään aitoa noitaa, joka olisi lottomiljonääri. Jos kaikki noidat olisivat miljonäärejä, koko asia kääntyisi helposti itseään vastaan.

Kristillisessä mielessä ajateltuna noissa taikuusasioissa on kuitenkin vuosisatojen saatossa varmasti heitetty ”pesuveden mukana” pois paljon sellaistakin arvokasta vanhaa esoteerista tietoa, mitä ei olisi pitänyt heittää menemään, eikä polkea niin perusteellisen syvälle unohduksen suohon. Noitavainojen aikana 1500-1700-luvuilla paholaispelko kärjistyi äärimmilleen ja monet ”noidat” saivat tuolloin varmasti aivan väärin perustein itselleen oikeustuomareilta kuolemantuomion.

Noitaroviot ovat meidänkin maassamme sammuneet jo kauan sitten, eikä mestauskirveitäkään ole enää käytössä, mutta sama keskiaikainen viha noitia kohtaan kytee silti edelleen pinnan alla.

Muistan hyvin erään kahvipöytäkeskustelun, jossa olin mukana yli kaksikymmentä vuotta sitten. Vastapäätä minua istui mustaa kahvia hörppimässä yksi ankaran tiukkalinjaista kristillisyyttä edustanut vanhempi ulkomaalainen saarnamies, joka ei tiennyt minun olevan vihitty noita.

Keskustellessamme laajasti salatieteestä, henkiolennoista jne. kysyin häneltä, että mitä nykyajan noidille pitäisi tehdä. Hän vastasi hyvin vihaisesti: ”Heidät pitäisi kaikki polttaa roviolla!”

Vaikka tieto toisaalta lisääkin tuskaa, voi tiedon puute aiheuttaa vielä enemmän kipua, myös näissä henkisissä asioissa. Erimielisyydet eivät maailmasta varmaan koskaan lopu, mutta erilaisiin maailmankatsomuksiin liittyvää yhteistä nöyryyttä voisimme ainakin yrittää kehittää. Onneksi Suomenkin perustuslakiin on aikoinaan kirjattu tietty uskonnonvapauspykälä, joka sallii jokaisen kansalaisen harjoittaa omaa uskontoaan, olkoonpa se periaatteessa millainen tahansa.