ÄÄRETÖN matkailu Afterglow Vista

Aleksi Lehtinen

Afterglow Vista: San Juan -saaren muistot toisesta ajasta ja maailmasta

Yhdysvallat, sijainti: 48.6 pohjoista leveyttä, 123.14 läntistä pituutta

San Juanin saaret ovat ryhmä pieniä hurmaavia vehreitä ja metsäisiä saaria Tyynellämerellä, lyhyen purjehdusmatkan päässä Washingtonin osavaltion ulkopuolella.

Noista pienistä, mutta silmää kauneudellaan lumoavista luonnon saarista kaikkein itäisin on itse San Juanin saari, saari joka on antanut nimensä koko kauniin vehreälle vedessä lepäävälle ryhmittymälle.

San Juanin saari kaikessa kauneudessaan

Tällä kyseisellä saarella asuu ja elää läpi vuoden joitakin tuhansia elämää rakastavia asukkaita. Saaren tunnelman luo ihanan, pienen, rauhallisen ja leppoisan pikkukaupungin jokapäiväinen lämminhenkisyys. Lempeän levollinen rytmi on iso osa noiden onnekkaiden saariasukkaiden arkea. Tällaisessa kauneuden tyyssijassa todellakin aika pysähtyy ja meren aallot, linnunlaulu ja korpimetsät luovat iättömyyden ja seesteisyyden tunnelman.

Mutta tämähän kaikki saattaa olla vain näennäistä.

San Juanin saaren pohjoinen kärki vielä tänäkin päivänä tarjoaa rohkeimmalle jotain aivan muuta (jos sitä osaa etsiä). Vain lyhyen matkan päässä saaren nykyään vilkkaasta lomailijasatamasta Roce Harborista ja tämän vieressä olevasta hotellista lähtee kuin katseilta kätkettynä kapea, mutkaisa, mutta kaunis metsäpolku. Polku johtaa suoraan metsän sydämeen, kumpuillen lehti- ja havupuisten aukioiden lomassa. Hetkittäin voimakkaat puiden juuret asettuvat kulkijan reitille, polun varteen, näyttäytyen kuin Äiti Maan vehreä metsittynyt suonisto. Se mikä lepää tuolla syvällä metsässä, turistien ja jopa useiden saaren vakioasukkaiden silmiltä, on jotain, joka pysäyttää aina sen nähdessään, ja tulee niin tekemään meidän päiviemme loppuun asti. Se on jotain erikoista ja tavanomaisesta poikkeavaa. Sellaista, että sen havaitessaan ymmärtää sen kutsuvan kävijää pysähtymään löytämänsä ihmeellisen “pyhyyden” ääreen.

Aivan kuin joku olisi rakentanut sinne antiikin temppelin tai muinaisten jumalien kohtaamispaikan. Siellä korvessa on teräksinen portti, josta aukeaa pylväskäytävä. Käytävää reunustavat valkoisena hohtaneet, mutta nyt jo aikaa sitten sammaloituneet, vaikkakin yhä ylväät kalkkikivipilarit.

Portti Afterglow Vistaan

Metalliseen porttiin käytävän ylle on kirjaimin nakuteltu erikoiset ja mystiset sanat: Afterglow Vista.

Hetkien päästä on edessä näkyvissä kiviportaikkojen sarja, jotka vievät kukkulalle. Kukkulalta aukeaa näkymä, joka juhlavuudellaan viimeistään vangitsee jokaisen vierailijansa huomion.

Siellä on rakennelma, korkeiden kalkkikivipilareiden ympyröimä kehä. Ylhäällä pilareita yhdistävät leveät kruunumaiset kaaret, mutta itse rakennelmassa ei ole kattoa. Taivailta katseille avoinna sekä sääolosuhteiden armottomuudelle altistettuna on tuo paikka, joka niin monet on jättänyt sanattomaksi ihmettelemään kauneuttaan.

Kehän sisällä on kivinen, vankkaa tekoa oleva pöytä, jota kuusi kivistä tuolia ympäröivät. Tämä kaikki voi tuntua hyvin merkilliseltä.

Kunnes kulkija sitten tajuaakin, mikä tämä kokonaisuus ja monumentti on.

No mutta, sehän on HAUTA. Näiden jokaisen “tuolin” sisällä on kuuden krematoidun ihmisen maalliset jäännökset. Se, jos mikä pysäyttää ajattelemaan.

Palatkaamme ajassa taaksepäin.

Myöhäisellä 1800-luvulla San Juanin saari tuli tunnetuksi kalkkikivivarannoistaan, ja jo silloin siitä valmistettiin terästä, huonekaluja, sisustuselementtejä ja rakennusmateriaalia. Saaren kalkkikiviteollisuus myös mahdollisti yhteisöön paljon työpaikkoja ja tuloja. Se oli asukkaiden päätoimeentulonlähde ja saariyhteisön eteenpäin vievä voima.

John S. McMillin oli poikkeuksellinen mies. Hän oli syntynyt 1855 ja oli suorittanut yliopisto-opintonsa Indianassa, Asbury Collegessa (joka nykyään tunnetaan Depaw:n yliopistona.) Siellä opiskellessaan hän liittyi Delta Sigma Phi -yliopistoveljeskuntaan ja rupesi osaltaan luotsaamaan tuota uutta nuorta järjestöä alueellaan. Hän oli osa järjestöä rakentavaa uudistavaa, vankkumatonta voimaa, tehden siitä suuremman ja aina vain vaikutusvaltaisemman tahon, aina kansallisessa mittakaavassa asti.

McMillinin toimet auttoivat hänet nousemaan järjestössä nopeasti korkeimpaan asemaan asti. Hänet nimettiin lopulta Sigma Phin ensimmäiseksi kansalliseksi suurkansleriksi. Tämä mahdollisti hänet käyttämään asemassaan mm. laajoja veljeskuntayhteyksiään ja havitella vapaamuurariutta, jonka hän siten saavuttikin. Vapaamuurarina McMillin saavutti elämänsä aikana hyvinkin arvostetun 32. asteen muurareiden 33:sta.

Vuonna 1882 John S.McMillin saapui rauhaisalle San Juanin saarelle ja osti ahneuksissaan sekä vallanhimossaan suurimman osan saaren kalkkikivivarastoista. Hän kehitti toiminnallaan Roce Harbor Lime & Cement Company:n, joka otti haltuun kalkkikiviteollisuuden monopolin. McMillinistä tuli tuolloin kalkkikiven suurin tuottaja ja koko teollisuuden vahvin hallitsija Yhdysvaltain länsirannikolla.

John S. McMillin

Hän myös rakensi 20-huoneisen merenrantahotellin, Hotel De Haro:n Roce Harboriin ja alkoi kehittää kasvavaa teollisuuskaupunkia hotellin ympärille. Kalkkikivitehtaidensa lisäksi hän perusti myös tynnyritehtaan, jättimäisiä varastoja, sataman sekä telakan, jossa rakennutti laivoja.

McMillin myös rakennutti saarelle kirkon hautausmaineen, navettoja, talleja, koulun ja työmiehille sekä heidän perheilleen kortteleittain asuintaloja. Tätä uutta ja ihmeellistä teollisuusjättiä tulivat ihmiset rakentamaan ja ihmettelemään aina Japanista asti.

Kaikki rakennukset luonnollisesti kuuluivat McMillinille. Mutta elämää tälle alueelle toivat hänen työntekijänsä, joita oli taloudellisen menestyksen ollessa korkeimmillaan jopa yli 800 henkeä.

Hotel De Haro suosionsa suurina vuosina. Henkilökuntaa perheineen.

McMillinillä oli huima visio, jossa kaikki saarella asuvat pystyisivät elämään yhdessä isossa yhteisössä, josta hän kuitenkin itse saisi loputtomasti voittoa. Kaupunki oli taloudellisesti lähes omavarainen vedellään, karjatilallisuudellaan, sähköllään ja puhelinverkoilla. Hän jopa maksoi työläisilleen palkan eräänlaisilla “firman shekeillä”, jotka sitten olivat käytettävissä käypänä valuuttana hänen omistamissaan päivittäistavara- ja ruokakaupoissa. Näin kaikki vauraus aina lopulta jäisi McMillinille itselleen. Tietenkin työläiset saivat halutessaan myös luonnollisesti nostaa palkkansa Yhdysvaltain dollareissa, mutta hinnat McMillinin omistamissa kaupoissa olivat paljon suuremmat dollareina kuin hänen omalla valuutallaan maksettaessa. Kaupungin “oma valuutta” oli yrityksen käytössä aina vuoteen 1956 asti.

Myös poliittisissa piireissä, niin kuin liikemiehenäkin, hän oli niin korkealle arvostettu, että saattoi kutsua jopa tulevaa presidentti Theodore Rooseveltiä ystäväkseen. Roosevelt säännöllisesti myös yöpyi Hotel De Haro:ssa McMillinin vieraana.

John S. McMillinillä oli viisi lasta ja lähes koko perhe oli hyvin uskonnollinen, harras ja jumalaa pelkäävä metodistiperhe. Vain yhden lapsen, toiseksi nuorimman pojan, kerrotaan jättäneen perhettä yhdistävän ja heidän sydämessään pyhänä olevan uskon. Niin tekemällä tuo lapsi sulki isänsä ja perheensä elämästään ikuisesti pois.

McMillinin mieli ja tapa käsitellä asioita elämässään oli hyvin monitahoinen. Hänellä oli olemassa mielensä sisällä useampia samanaikaisia todellisuuksia. Ja vaikka ne kuinka tuntuivat erilaisilta, ehkä jopa ristiriitaisilta, silti ne toimivat McMillinille täydellisenä kokonaisuutena. Joten, kun McMillin tunsi henkisen tarpeen koittaneen ja ymmärsi fyysisen elämän rajallisuuden, hän alkoi suunnitella hautaa, missä perheineen voisi viettää ikuisuuden yhdessä. Sitä monumenttia, jonka alussa mainitsin, muistomerkkinä perheen pyhyydestä, ja heitä yhdistävästä uskosta ja siteestä.

Leposijan hinnalla tai mahtipontisuudella, minkä McMillin oli valmis laittamaan peliin, ei ollut rajoja. Materiaalin ja haudan suunnittelun piti olla parasta mahdollista. Projekti kesti kuusi vuotta 1930–1936 ja maksoi lähes 30 000 $ (n. 480 000 nykyarvossa).

Häntä inspiroi suuresti luonnon elementit: maa, ilma, tuli ja vesi. Nämä kaikki hänen intohimossaan kiteytyisivät kokonaisuutena siihen erikoiseen ja kauniiseen muistomerkkiin, joka nyt on kuin taianomainen osa luontoa keskellä San Juanin saaren upeaa metsää.

Kun tämä ihmeellinen ja mystinen muistomerkki viimein oltiin saatu valmiiksi, vierailijat pystyivät näkemään merenrannan muistomerkiltä koilliseen katsottaessa.

Ehkä juuri tästä johtuen se on saanut nimeksi Afterglow, joka siis suomeksi tarkoittaa iltaruskoa tai jälkihehkua.

Monumentti oltiin suunniteltu äärimmäisen mahtipontiseksi. Kuin antiikin aikainen temppeli, ja se piti ohjeiden mukaan rakennuttaa paikallisesta kalkkikivestä ja sementistä.

Mutta ne ovat vain ulkoisia seikkoja. Se, mikä määrä siellä on nähtävillä mystiikkaa, symboleita ja salaisia merkkejä on paljon PALJON kiehtovampaa. Sisälle rakenteisiin on piilotettu useita yksityiskohtia liittyen mm. temppeliritareihin, vapaamuurareihin ja metodistiuskoon.

Lähestyttäessä tätä “pyhättöä” näkyvimmät merkit jotka kulkija kohtaa, ovat kolmevaiheiset portaat, joissa jokaisella on oma yksilöllinen merkityksensä.

Ensimmäisen osuuden kolme porrasta edustavat ihmisen kolmea elämää: mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Seuraavaksi tulevat viisi porrasta, jotka kuvaavat ihmisen viittä pääaistia: näköä, kuuloa, hajua, makua ja tuntoa. Kolmannessa, viimeisessä osassa on seitsemän porrasta, jotka edustavat seitsemää vapaiden taiteiden ja tieteiden suuntausta: kielioppia, retoriikkaa, logiikkaa, aritmetiikkaa, geometriaa, tähtitiedettä ja musiikkia.

Afterglow Vista

Pöydän ympärille ovat asettautuneet seitsemän pilaria, jotka ovat kuin identtiset muinaisessa Salomonin temppelissä olleet vastaavat. Ne pitävät yllään metallisia kaaria, kuin kruununa pöydän yläpuolella. Yksi, läntisin noista seitsemästä pilarista on murtunut. Tarina kertoo, että se oltiin jo alunperinkin tehty sellaiseksi. Vain pieni osa pylväästä voidaan nähdä sen juuressa, kuten myös samassa kohtaa suoraan pylväiden yläpuolella olevassa kaaressa. Tämän murtuneen pilarin on sanottu muistuttavan opista: “Kuolemakaan ei koskaan voi saattaa työtämme valmiiksi.”

Tässä näkyy särkynyt pilari.

Pöydän äärellä on kuusi tuolia; seitsemännellekin tuolille olisi tila, jossa sitä ei kuitenkaan ole, siinä särkyneen pilarin kohdalla. Usein ihmiset uskovat ja kävijät ajattelevat, onko pilari ja tuoli symbolisesti jätetty pois, sen yhden lapsen takia, joka kieltäessään perheensä uskon jäi McMillinin hyväksynnän ulkopuolelle. Meillähän on lupa pohtia onko se sitä, että sinut on jätetty pois perheesi ikuisen yhteyden ja elämän symbolista? Armo vai rangaistus, kummalle kumpaa? Isän surua, vai kuoleman jälkeenkin jatkuvaa katkeruutta?

Lähikuva Afterglow Vistan haudoista

Nämä kaikki yksityiskohdat ovat nähtävissä monumentin fantastisessa arkkitehtuurissa, upeasti suunnitelluissa tarkoissa mieleenpainuvissa yksityiskohdissa.

Mutta on yksi arvokas seikka, joka puuttuu jokaisesta valokuvasta ja virallisesta historiikista. Se on se toivottu todiste pitkästä listasta aavemaisia ilmestyksiä ja kokemuksia, kaikista niistä monista, jotka alkoivat 1950-luvun puolessavälissä.

Afterglow Vista rakennettiin alun perinkin ilman kupolia. Jos katto olisi ollut alkuperäisessä toteutuksessa mukana, se olisi vienyt n. 40 % koko alkuperäisbudjetista ja niin se jossakin vaiheessa poistettiin koko suunnitelmasta.

Vaikka on sanottu, että vielä tänäkin päivänä vierailijat ovat sateisena päivänä joskus tunteneet kuin jokin katto suojaisi heitä, kun ovat seisoneet monumentin kivipilarien keskellä. Jotkut henkilöt ovat kertoneet aistineensa kylmiä kohtia pöydän lähettyvillä. Eräät kävijöistä ovat kuulleet puheen ääniä, jopa silloin kun ovat olleet paikassa aivan yksin ilman kenenkään muun seuraa.

Muutamat ovat olleet tyhmänrohkeita ja ovat uskaltautuneet istahtamaan yhdelle “tuoleista” ottamatta huomioon sitä faktaa, että ne ovat kuitenkin hautoja (joihin jokaiseen on yksi McMillin haudattuna.)

Istujat ovat sanoneet, että he ovat tunteneet olonsa hyvin epämukavaksi, ja useammin kuin kerran kuvailevat tunteneensa miten joku näkymätön on kuin käsillään työntänyt istujan pois. Viimeaikaisin kokemus on ollut erikoinen yöaikaan havaittu valoilmiö, joka on sinisenä leijunut yhden kalkkikivituolin yläpuolella.

Jotkut vierailijoista ovat myös sanoneet nähneensä outoja hohkaavia henkilöitä – kuin McMillinin edesmenneen perheen jäsenet olisivat kokoontuneet istumaan täydenkuun aikaan pöydän ääreen “tuoleilleen” naureskellen ja jutellen keskenään.

Monumentti ei ole kuitenkaan seudun ainoa paikka, jossa on havaittu eriskummallisia asioita ja henkimaailman aktiivisuutta…

Aikoinaan John S. McMillin rakensi perheelleen kodin aivan Hotel De- Haron viereen. Ja hotellin toiselle puolelle hän rakensi pienen vaatimattoman mökin, jota alkoi asuttamaan hänen pitkäaikainen sihteerinsä ja koko perheelle kovin rakas Ada Beane. Myöhemmin, kun tuli tarve laajentaa hotellia, laajennus tehtiin niin, että siihen yhdistettiin mm. neiti Beanen koti.

Nykyään hänen entisen mökkinsä kohdalla hotellin sisällä sijaitsee osa hotellin ravintolatilaa, sekä hotellin matkamuistomyymälä. Tuo suosittu illallisravintola on ollut kiintopiste usealle erikoisemmalle tapahtumalle. Hotellin eräs ravintolapäällikkö on kertonut, että useammin kuin kerran, sulkiessaan ravintolan ovet yöksi ja sammuttaessaan valot, hän on kävellyt ulko-ovelle, kun yhtäkkiä selittämättömästi jokin on saanut hänet katsomaan taakseen ja hän on todistanut kuinka kynttilöitä on yhdellä pöydällä syttynyt palamaan itsestään. Kun hän on astunut takaisin sisään ja puhaltanut kynttilän sammuksiin, niin samanaikaisesti ovat kaikki keittiön liesituulettimet lähteneet päälle. On myös huomattu muiden laitteiden menevän tuossa samassa tilassa kummallisesti itsekseen päälle ja pois päältä.

Hotel De Haro aamun usvassa

Työntekijät ovat menneiden vuosien aikana kokeneet ja nähneet mm. uunien, tehosekoittimien ja leivänpaahtimien käyttäytyvän hyvin erikoisesti, kenenkään koskematta niihin kädelläänkään. Mutta myös muuta mainittavaa on esiintynyt.

Neiti Beanen entisen mökin tiloissa oleva varasto on tunnettu siitä, että sen ovi avautuu ja sulkeutuu voimakkaasti paukahtaen kenenkään koskematta siihen. Huonekalut tarjoilijoiden takahuoneessa ovat löytyneet uudelleen aseteltuna usein aamuisin siivoojan saapuessa käynnilleen, ilman järkevää selitystä.

Matkamuistomyymälä, joka myös sijaitsee vanhan mökin tiloissa, on myöskin esiintynyt tapahtumapaikkana joillekin todella erikoisille kokemuksille. Eräs entisistä työntekijöistä näki kerran kuinka useampi lasinen hylly oli kaatunut hänen silmiensä edessä ja hajonnut täysin sirpaleiksi kenenkään koskematta niihin.

Hotellin majoitus- ja vastaanottotiloissa on kerrottu myös tarinoita haamuista.

Toisessa kerroksessa kerrotaan kummittelevan jonkun, kenet on kuvailtu keski-ikäiseksi naiseksi. Hän on liikkunut ohi henkilöistä, jotka eivät ole kuitenkaan fyysisesti nähneet tämän ohittavan heitä. Naisen on kerrottu pukeutuneen pitkään tummaan, kuin utuiseen mekkoon.

Useat työntekijät ovat kertoneet omistajille, kuinka he säännöllisesti kuulevat vaatteiden kahinaa huoneissa, joissa kenenkään ei pitäisi olla. Onko se kenties hotellin johtajan entisen sihteerikön mekko, tai itse John S. McMillinin oma arkipuku, joka päällään hän hotelliaan tarkastelee ja katselee?

On erikoista, että ihmiset, jotka ovat olleet elämässämme, saavat meidät vakuuttumaan tunteesta, että he olisivat jollain lailla läsnä ja seurassamme, vaikka olisivat jo aikaa sitten jättäneet taakseen maallisen vaelluksensa. Vai liittyykö se siihen, että jokainen täältä kuoleva ja pois menevä jättää joitakin muistoja jälkeensä tai arvoltaan/tunteeltaan arvokkaita esineitä, ehkä jopa aarteita, tai vain lohduttavan lämpimän paikan lempi-istumilleen, mihin voimme pysähtyä lepäämään?

Afterglow Vista on todisteena yhden miehen syvästä uskosta johonkin elämän hunnun toispuoleiseen. Ja todisteena voi olla myös se valo, joka leijuu kalkkikivituolin yläpuolella, se jonka ihmiset kertovat nähneensä jo 1950-luvulta lähtien. No, sen syy on ehkä myöskin selvillä sittenkin.

Selitys sille, jos olet valmis uskomaan, voi olla siis tässä.

Sen lisäksi tosiaan, että sihteerikkö neiti Beane oli hyvin pitkäaikainen, tunnollinen ja arvostettu työntekijä yhtiölle, hän oli myös rakastettu kotiopettajar McMillinin perheen lapsille. Kun neiti Beane kuoli, se oli McMillineille kuin perheenjäsenen menetys ja särki heidän koko perheensä sydämet.

Huhut ja traagisen tarinan kertojat sanovat vielä tänä päivänäkin, että se saattoi olla itsemurha selittämättömistä syistä. Mutta viralliset syyt eivät kerro kuin luonnollisista syistä.

Olkoon syy mikä vain, koko perhe menetti jonkun todella merkittävän ystävän neiti Beanen kuollessa. Kuolemansa jälkeen neidin ruumis tuhkattiin ja hänen jäännöksensä aseteltiin vapaamuurarien tunnuksilla koristeltuun astiaan. Aikaa myöten tuo astia, myös vuosien jälkeen, oli vielä John S. McMillinin pojan Paul McMillinin, toimiston takan reunalla. Vasta niinkin myöhään kuin keskellä 1950-lukua, hotellin eräs vuoropäällikkö kuuli yhä elossa olleelta, vanhalta Paul McMilliniltä tunteikkaan tarinan neiti Beanesta ja Paul McMilllin ehdotti, että tämän maalliset jäännökset voitaisiin siirtää McMillinien sukuhautaan kunnioituksesta häntä kohtaan. Ja näin vanhuksen toiveiden mukaan tehtiin. Tuhkat siirrettiin kupariuurnassa yhteen “tuoleista”, mutta ilman nimilaattaa. Takaisin sinne, minne hän kuului, ystävien ja perheensä luokse.

Mutta saattoiko olla, että neiti Beane ei sitä itse toivonutkaan ja katkeroitui kuolemansa jälkeisestä päätöksestä? Ehkä neiti Beane niiden kaikkien vuosien jälkeen, kun oli pitänyt huolen perheestä ja heidän omaisuudestaan, kuitenkin halusi viettää aikansa mieluummin lämpimän takan reunalla uurnassaan, kuin kylmässä pimeässä, keskellä metsää olevassa haudassa. Merkkinä tästä voidaan ehkä pitää sitä, että vasta uurnan siirtämisen jälkeen alkoi se yksinäinen sininen liekki leijailla yhden “tuolin” yläpuolella. Samaan aikaan kuvaamani ihmeelliset tapahtumat alkoivat ilmentymään hotellilla.

Sattumaa? Vaiko mielensä pahoittaneen naisen toimintaa kaukaa haudan takaa? Sen saman, joka vaeltaa kahisevassa mekossaan hotellilla?

Voimme miettiä, miten sen yhden lapsista kävi – sen, joka ei ole sukuhaudassa? Onko hän sittenkin vapaampi sieluna kuin sisaruksensa, jotka ovat perheensä haudassa, omasta tai isänsä tahdosta, ajasta ikuisuuteen?

“Haamut ja kummitukset on asia, joka on ollut olemassa lähes ikuisesti. Yhtä kauan kuin me olemme ihmisinä eläneet täällä – on sitä tiedostettu tai ei. Ihmiset, joita rakastamme ovat täällä vain hetken, kunnes sitten ovat taas fyysisesti poissa, toisessa maailmassa. Me ihmiskuntana olemme aina kamppailleet ymmärtääksemme mitä kummaa meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Ehkä kummitustarinat ovat meille keino ymmärtää ja käsitellä omaa yksinäisyyttämme. Ehkä se on meidän jokaisen tietynlainen oma konstimme saada tukea ja löytää uskoa, lohtua ja turvaa. Tukea itse itseämme elämän ja kuoleman mullistuksien edessä. Saada tälle kaikelle merkitys. Olisiko tämä se lohtu, että kaikella olisi tarkoitus? Pohtikaamme sitä.” – Aaron Mahnke

Tämän artikkelin kirjoittaja on myös luonut Facebook-ryhmän "Tarinat ja Totuus Maailman salaperäisistä paikoista ja myyteistä". Hänen elämästään on myös ilmestynyt kirja: Aleksi Oletukseton – Erilaisuuden ja avoimuuden kuningasvoimat (kirjoittaja Taina Laane 2020)