Mystikon mietteitä: Maahisten majapaikoilla

Matti Kultajoki

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt…

Lueskelin eräänä helmikuisena talvi-iltana isosta kirjahyllystäni löytynyttä vanhaa kirjaa, jossa kerrottiin mielenkiintoisia lappilaisia kansantarinoita pohjoisista luonnonvoimista ja yliluonnollisista tapahtumista, joita tuon salaperäisen kirjan kansien väliin oli kerätty harvinaisen suuret määrät. Enimmäkseen ne olivat Lapin saamelaisen poronhoitoalueen erikoisia kummitusjuttuja, jollaisia voi mahdollisesti kuulla enää vain vanhoilta lapinäijiltä erämaan autiotuvilla tai retkeilyalueiden iltanuotioilla, jos vaellusturistina sattuu tulemaan samaan aikaan paikalle viinatilkalla terästettyä nokiaromista pannukahvia ryystämään. lukieSSani niitä kotona kynttilänvalossa, ulkona oli maassa paksu lumihanki ja nurkissa paukkui kova pakkanen. Täysikuu valaisi asuintaloni takapihaa kelmeällä valollaan ja lähimetsässä huhuili pöllö. Seinällä roikkui vanha noitarumpuni, jonka poronnahkainen kalvo rapsahteli itsekseen, kutistuessaan kuivassa talvi-ilmassa. Lemmikkikuristajakäärmeeni mateli hämärässä terraariossaan, lipoen levottomasti kaksihaaraista kieltään, kunnes löysi kopin lattialle pudottamani herkullisen saalishiiren. 1800-luvulla eläneen englantilaisen vainajan kellastunut pääkallo esitteli harvoja hampaitaan olohuoneen varjoisalla sivupöydällä ja muistutti tyhjillä pölyisillä silmäkuopillaan maallisen elämän katoavaisuudesta. Tunnelma oli talviseen kummitusjuttujen lukuhetkeen juuri sopivan salaperäinen…

Siinä lukemisen lomassa tuli mieleeni muutamia omakohtaisia kirjan tekstiin sopivia tositilanteita, joista voisin tässä lehden sivuilla pari kolme kertoa. Ne tosin eivät liity varsinaisesti kummituksiin, eivätkä ole tapahtuneet Lapissa, mutta kuitenkin täällä kotoisessa Suomessa. Henkiolennoista on siis kysymys, mutta millaisista, se selviää pian.

Oletko Sinä muuten päässyt koskaan kurkistamaan henkimaailman puolelle ja näkemään omin silmin siellä vaikuttavia olentoja? Monet varmasti haluaisivat sinne maailmojen välisen henkisen verhon taakse aivan konkreettisesti nähdä, mutta voin suositella sitä kuitenkin vain tietyin varauksin, enkä oikeastaan lainkaan kovin herkkähermoisille ihmisille. Sieltä kun voi tulla vastaan kovin monenlaisia olentoja, eivätkä ne kaikki ole välttämättä hyväntahtoisia.

Laaja henkimaailma on moniosainen eli monitasoinen, jossa kaikilla tasoilla on toisistaan poikkeavat olosuhteet ja myös niihin liittyvät erilaiset asukkaat. Helvetillisen alamaailman synkimmän pimeyden ja pyhän jumalallisen valomaailman korkeimman kirkkauden välimaastoon mahtuu yhteensä 13 henkimaailman tasoa, jotka yhdessä muodostavat valtaisan, täysin yli inhimillisen ymmärryksen käyvän henkisen maailman kokonaisuuden.

Olen itse vanhaa Savo-Karjalaista tietäjäsukua, jossa on ollut selvänäkemistä ja muita mediumistisia kykyjä käytössä satoja vuosia. Monenlaista parantajaa ja kylänoitaa on siis mahtunut joukkoon. Asia onkin tullut minulle tutuksi jo lapsuudenkodista lähtien ja pidän sellaisia ilmiöitä aivan luonnollisina. Tottumattomien ihmisten mielestä henkiolentojen konkreettiset kohtaamistilanteet voivat kuitenkin tuntua kovin vierailta ja pelottavilta.

Mielestämme ihmeellisimmät ja eksoottisimmat henkiset asiat tapahtuvat tunnetusti aina jossakin tuttuja kotinurkkia kauempana, siis vähintäänkin erämaisessa pohjoisessa Lapissa tai jossain vielä kaukaisemmissa mystisissä paikoissa, kuten vaikkapa Intiassa tai Nepalissa. Eri uskonnoilla on lisäksi olemassa lukemattomia muita kohteita, joista on menty etsimään henkisiä kokemuksia jo satojen vuosien ajan, koska tavalliset kotikonnut eivät vain tunnu siihen tarpeeksi yleviltä ja pyhiltä. Useimmiten parhaalta tuntuva uskonto, tai henkinen aate, tuodaankin sitten jostain suurten merten takaa, aivan erilaisten kulttuurien keskuudesta.

Ihmiset ovat kuitenkin kaikkialla yleisiltä ominaisuuksiltaan ja perustarpeiltaan samanlaisia. Vain ulkonäkö, kieli ja asuinympäristö, sekä kulttuurilliset tavat ja tottumukset vaihtelevat maapallon eri mantereilla. Paikallisiin perinteisiin nivoutuvat tietysti myös erilaiset uskonnot.

Minulla on ollut luontoharrastus aivan lapsesta saakka, ja viihdyn erittäin hyvin metsässä ja muualla luonnon keskellä. Nuorempana myös valokuvasin luontoa paljon, ja silloin tällöin teen sitä vielä nykyisinkin. Olen harrastanut kauan myös yhteydenpitämistä luonnon syvään henkiseen puoleen, koska uskon vanhan kansan tavoin luonnonhenkien olemassaoloon ja henkimaailmaan paljon laajemminkin. Kaikki meitä ympäröivä olevaisuushan ei ole vain siinä mitä normaalisti silmillä voidaan nähdä ja korvilla kuulla. Viiden tavallisen aistin lisäksi on olemassa myös niin sanottu kuudes aisti, jonka käyttämistä jokainen voi itse harjoitella, ja sitä kautta samalla laajentaa käsitystään todellisuuden luonteesta. Minulla on ollut siihen aistiin liittyviä kokemuksia silloin tällöin lapsesta asti ja ehkä juuri sen tähden lukemani Lapin kummitustarinat tuntuivatkin osittain niin kovin tutuilta.

Olin tallannut tämän planeetan pintaa jo noin puoli vuosisataa, kun 51-vuotiaana kiipesin eräänä heinäkuisena kesäpäivänä jyrkkärinteiselle kallioiselle vuorelle Uudenmaan läänissä. Menin itseasiassa valokuvaamaan sinne kyykäärmeitä, joita oli samassa luonnontilaisessa ja karun kivikkoisessa metsämaastossa havaittu vuosien varrella paljon.

Minulla oli ollut sitä ennen useita kertoja merkillistä kipua vasemmassa sääressä, joka kiipeämisen aikana jälleen koveni, kun jalat joutuivat tavallista runsaammalle rasitukselle. Olen vasenkätinen ja myös vasenjalkainen, joten sama jalka on joutunut muutenkin elämässä kokemaan enemmän rasitusta kuin toinen. Päästyäni vihdoin vuoren huipulle, kävin makaamaan laakean ison kiven päälle, lepuuttelemaan matkalla kipeytynyttä jalkaani.

Käärmeitä ei ollut näkynyt reissun aikana missään, mutta supikoiran ja tiheissä puissa piilotelleen pyypariskunnan onnistuin vuorenjuuren ikivanhassa metsässä kiikarin läpi näkemään. Hirven ja metsäkauriin sorkan jälkiä oli myös metsäpolulla runsaasti, mutta ne olivat sinä päivänä menneet ruokailemaan jonnekin muualle. Hirvikärpäsiä sen sijaan oli polunvarren kuusikossa aivan kiusaksi asti, mutta ei onneksi enää ylempänä vuorella.

Aurinko paistoi lämpimästi ja minua alkoi eväät syötyäni ramaista melkoisesti. Päätin ottaa siinä tasaisella kivipaadella pienet meditaatiopäiväunet. Kun olin nukahtamaisillani, tunsin yhtäkkiä outoa nykimistä vasemmassa sääressäni. Aukaisin silmät ja huomasin jalan vieressä seisomassa muutamia erikoisen näköisiä ”pikku-ukkoja”. Ne olivat noin puoli metriä pitkiä ruskeaihoisia ihmismäisiä olentoja, jotka aivan kuin neuvottelivat keskenään jostain asiasta, kumarsivat sitten minulle kohteliaasti ja osoittivat jalkaani. En pelästynyt niitä lainkaan, koska tiesin niiden olevan metsän pikkuväkeä, eräänlaisia hyviä haltijoita. Annoin ymmärtää, että kyllä se sopii, jos haluatte hoitaa kipeää jalkaani.

Olennot alkoivat heti pienillä käsillään taputella jalkaani joka puolelta. Ne olivat välillä keskittyneinä aivan paikallaan pitäen jalastani kiinni, ja sitten taas jatkoivat samanlaista taputtelua koko säären pituudelta. Kun tilanne näytti olevan ohi, ne vetäytyivät ryhmänä yhtaikaa kauemmas ja hävisivät jonnekin vuoren rinteeseen, ilmeisesti omiin maanalaisiin luoliinsa isojen sammaleisten kivien alle. Maan uumenissahan maahiset usein asustelevat.

Ihmettelin itsekseni tapahtunutta ja nousin kiviseltä ”hoitopöydältä” seisomaan. Jalassa ei tuntunut enää minkäänlaista kipua! Metsän maahiset olivat onnistuneet parantamaan sen! Tapauksesta on kulunut jo kymmenen vuotta, eikä sama jalkakipu ole tullut enää takaisin.

Toinen hiukan edellistä muistuttava tilanne sattui kaksi vuotta myöhemmin eräällä toisella vuorella, jota nimitän Huuhkajavuoreksi sen tähden, että olen havainnut siellä pari kertaa metsäretkilläni suuren huuhkajapöllön, jota aggressiiviset varikset jahtasivat armottomasti. Menin samalle vuorelle keväällä siihen aikaan, kun huuhkajilla oli muualla jo suuret poikaset, etsimään olisiko sielläkin mahdollisesti huuhkajan pesäpaikka, jollakin sopivan rauhallisella kallionkielekkeellä, vanhojen naavaisten kuusten siimeksessä.

Vuorella oli toisin paikoin vaikeakulkuista kivilouhikkoa, ja erästä sellaista kivikkoa ylittäessäni yhtäkkiä liukastuin ja nyrjäytin pahasti nilkkani. Kaaduin kivusta huutaen päistikkaa maahan, suoraan tuoreen hirvenlantakasan päälle, liaten samalla vaatteeni. Kun olin sanonut muutaman varsin kovaäänisen ”valitun sanan”, ensimmäinen ajatus oli, että jos nilkka meni romuksi, miten pääsen sieltä syrjäseudulta takaisin ihmisten ilmoille. Olin nimittäin jälleen aivan yksin liikkeellä. Yritin liikuttaa jalkaani ja nousta pystyyn, mutta kipu oli nilkassa niin kova ettei käveleminen onnistunut lainkaan. Oli pakko jäädä pitkälleen kivien väliseen varvikkoon miettimään tilannetta. Taisin siinä lähettää parit hätärukouksetkin yläkertaan, vai lienevätkö avunpyynnöt menneet sittenkin vahingossa alakertaan, sen saa jokainen lukija itse päättää. Ne joka tapauksessa kuultiin henkimaailmassa ja auttaja tuli pian paikalle. En tosin osannut odottaa aivan sellaista auttajaa, mutta ei se mitään.

Kun siinä ähisin tuskissani, jostain aivan kuin tyhjästä ilmestyi äkkiä eteeni pitkäpartainen ja ikivanhan näköinen, noin metrin pituinen ukkeli. Sen vaatteet oli kudottu jäkälistä ja sammalista ja hattu tehty puun kuoresta. Tiesin heti, että kyseessä oli maahinen ja vuoren alueen paikallishaltija. Mutta millä mielellä se oli? Toivottavasti en ollut tahattomasti suututtanut sitä. Olinko ehkä kaatunut sen polun päälle poikittain? Haltijaolento tuijotti minua hetken läpitunkevilla tummilla silmillään ja ojensi sitten hitaasti pitkäkyntisen peukalonsa minua kohti. Minä ojensin myös oman peukaloni ja sormenpäämme koskettivat toisiaan. Ystävällinen yhteys oli heti tällä tavoin luotu, kun sanoimme toisillemme ”peukkupäivää”. Odotin jännityksellä aivan paikallani maaten, mitä seuraavaksi tapahtuisi...

Aluksi ryppyinen vanha ukko näytti tekevän jonkinlaista diagnoosia minusta. Sen jälkeen se tarttui molemmin käsin nyrjähtäneeseen nilkkaani ja alkoi taivutella sitä varovasti. Olennon kädet näyttivät hohtavan hoitotilanteessa sinertävää valoa. Välillä se nosti toisen kätensä ylös taivasta kohti ja piti toista kättään kiinni maassa, luultavasti kerätäkseen lisää voimaa. Kun koko hoitotoimenpide oli suoritettu, valonhohde sen käsistä sammui, ja maahinen hävisi näkyvistä yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. En tiedä tarkalleen mistä se tuli ja mihin se meni, mutta jonnekin metsäluontoon kuitenkin. Ukosta erittynyt melko voimakas pihkamainen tuoksu haihtui myös samalla pois, eikä haltijaolento koko ilmestymisensä aikana puhunut minulle yhtään mitään. Enhän olisi sitä paitsi maahisten kieltä ymmärtänytkään. Keijujen kieltäkin osaan valitettavasti vain yhden sanan.

Kun olin tointunut tilanteen aiheuttamasta hämmästyksestä, koetin varovasti nousta maasta seisaalleni, ottaen tukea läheisestä mäntypuusta. Ihme ja kumma, jalkani tuntui aivan normaalille! Aivan kuin nilkka ei olisi koskaan nyrjähtänytkään! Pääsin jatkamaan iloisella mielellä matkaani, eikä yhtään harmittanut, vaikkei huuhkajan pesää sillä kertaa valokuvattavaksi löytynytkään. Maahisesta otin kylläkin tilanteen aikana digikameralla pari kuvaa, mutta otoksissa ei kuitenkaan näkynyt mitään erikoista. Henkiolento ei siis tullut kuviin näkyviin, koska se ei ollut varsinaisesti materialisoitunut, eli tiivistynyt aineelliseen hahmoon. Pystyin näkemään sen vain henkisilmin, kuten selvänäkemisessä joskus tapahtuu. SeuraaVana Vuonna olin syksyisenä aurinkoisena viikonloppuna telttailemassa samalla Huuhkajavuorella, ja silloin yövyinkin siellä. Iltaeväät syötyäni kävin tyytyväisenä lämpimään makuupussiin nukkumaan. Varhain seuraavana aamuna näin unessa saman paikallishaltijan avaavan telttani oven vetoketjun ja kutsuvan minut ulos. Sillä oli selvästi jotain tärkeää asiaa. Siispä kömmin unessa nopeasti ulos teltasta viileän raikkaaseen aamuun. Maahinen ilmoitti yllättäen haluavansa opettaa minua muuttumaan näkymättömäksi! Aamukasteen aikaan olisi maan pinnalla kuulemma tarpeeksi voimaa käytettävissä sellaisen taidon opettamista varten.

Tehokkaan näkymättömyys-unikurssin käytyäni ja siitä herättyäni halusin kokeilla uutta taitoa heti samana päivänä, mikäli sen hyvin todentuntuisen uneni sisältö piti oikeasti paikkansa. Paluumatkan varrella oli ihmisiä metsässä marjastamassa ja eräs viisihenkinen perheryhmä tulikin yhtäkkiä maastossa suoraan minua kohti. Kokeilin muuttua heille näkymättömäksi ja sehän onnistuikin hyvin! Istuin matalan kiven päällä avoimella paikalla ja he kävelivät noin metrin päästä ohitseni, eivätkä huomanneet minua lainkaan. Näkyvä todellisuus oli siis muuttunut heille siinä kohdassa metsää väliaikaisesti toisenlaiseksi.

Seuraavan kerran kokeilin samaa lähijunassa, kun en ollut leimannut kausimatkalippuani pitkään aikaan, enkä muistanut oliko se enää voimassakaan. Tarkastajat astuivat junaan samalla asemalla, eikä minulla ollut isokokoisena miehenä muuta mahdollisuutta kuin yrittää muuttua äkkiä näkymättömäksi. He kulkivat kaksi kertaa aivan vierestä ohitseni, eivätkä nähneet minua, huh! Junan konduktööri kylläkin myöhemmin havaitsi minut, kun olin poistumassa junasta, ja tokaisi: ”Enpäs meinannut huomata sinua ollenkaan”. Matkalippuani hän ei kuitenkaan enää tarkastanut. Myöhemmin totesin, että lippu oli sittenkin edelleen voimassa.

Muitakin erilaiSia näkymättömyystapauksia on ollut, mutta muutosvoima selvästi heikkenee, jos rupean käyttämään sitä kepposten tekemiseen. Olen myös huomannut käytännön tilanteissa sellaisen kummallisuuden, että näkymättömäksi muuttuminen toimii parhaiten vain lähietäisyydellä, eli silloin jos toiset osapuolet ovat enintään viiden metrin päässä minusta. Jos kohdehenkilöt ovat yli kymmenen metrin päässä, he näkevät minut aivan normaalisti. ”Näkymättömyyskupla” eli havaitsemismuutoksen aiheuttava säteilykenttä ulottuu siis minusta korkeintaan kymmenen metrin etäisyydelle ja hälvenee reunoja kohti. Voin omalla tahdonvoimallani muuttaa jonkin verran sen voimakkuutta, mutta harjoittelua se silti vaatii. Minun täytyy tavallaan vain luottaa, että se toimii, niin silloin se myös toimii. Mieli ja mielentilat voivatkin siis itsessään vaikuttaa kausaalisella voimalla aineelliseen maailmaan.

Viimeksi muutin itseni näkymättömäksi samana päivänä, jolloin kirjoitin tätä lehtiartikkelia. Olin sopinut vaimoni kanssa tapaamisen Espoon Leppävaarassa sijaitsevan kauppakeskus Sellon ulkopuolelle, erään pankin edustalle. Tarkoitus oli mennä yhdessä ostoksille läheiseen Prismaan. Kun saavuin paikalle, vaimoni ei huomannut minua lainkaan. Kadun varressa ei kävellyt kuin muutama ihminen, joten olisihan hänen pitänyt minut nähdä, mutta se ei vaan mitenkään onnistunut. Hänellä ei ole silmissään mitään vikaa, eikä edes aurinkolaseja ollut silloin kasvoilla. Kuljin eteenpäin ja soitin hänelle kännykällä Sellon kauppakeskuksen sisäpuolelta, jonne sovimme uuden tapaamispaikan. Vaimoni ihmetteli suuresti, että miten on mahdollista, ettei hän nähnyt minun kävelevän ihan vierestä ohitse?! Vastasin että ”muutuin vaan taas hetkeksi näkymättömäksi”, ei siis mitään sen kummempaa. Ostosreissumme onnistui sen jälkeen ihan hyvin, ilman mitään muita outoja kommelluksia.

Minua kiellettiin aikaisemmin mainitsemassani maahisen aiheuttamassa opetusunessa kertomasta tällaisen taidon tarkkoja toimintasalaisuuksia kenellekään, ettei sillä alettaisi tekemään missään muodossa vääränlaista bisnestä, tai jotain muuta asiaan kuulumatonta ilkeämielistä toimintaa. Rahanhimohan on pilannut aivan liian monta hyvää henkistä asiaa, ahneutta täynnä olevassa ihmisten maailmassa. Tässä toteutuukin tavallaan myös vanha sanonta: ”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön”, siis muutettuna muotoon: ”Kell´ taito on, se taidon kätkeköön”, ettei se vahingossakaan joutuisi turmeltavaksi.

Älkääkä nyt siis vain kysykö miten tällainen ilmiö on ylipäänsä mahdollinen, ilman Harry Potterin näkymättömyysviittaa, koska en itsekään sitä täysin käsitä. Varmaankin se liittyy käytännössä lähinnä vanhanaikaisessa noituudessa käytettyihin ”lumouksiin”, jolloin ihmiset saatiin näkemään ja kokemaan tilannekohtaisesti jotain aivan muuta kuin mikä sen hetkinen todellisuus oli. Tavallaan se muistuttaa myös muuttuneine tajunnantiloineen syvää hypnoosia, jossa ihmisen psyykkistä havaintokykyä voidaan muokata halutunlaiseksi. Hypnoosi taasen on alun perin muinaisten shamaaninoitien kehittämä tehokas henkinen parantamismenetelmä.

Enhän minä kuitenkaan oikeasti muuttunut näkymättömäksi, en ainakaan omasta mielestäni. Muut ihmiset eivät vain havainneet minua, koska heidän tietoisuutensa oli sillä hetkellä normaalia rajatumpi. Minut siis aivan kuin leikattiin heidän tavallisesta havaintokentästään väliaikaisesti pois. Kuitenkaan he eivät itse tiedostaneet tällaisissa ohimenevissä tilanteissa yhtään mitään erikoista. Onko tällä ilmiöllä myös jotain tekemistä niin sanottujen rinnakkaistodellisuuksien kanssa, sitä en osaa sanoa. Näytösluontoisesti en kuitenkaan pysty näkymättömäksi muuttumaan, koska taito toimii vain spontaanisti ja liittyy yleensä omaan suojautumiseeni. Taikuriksikaan en siis voi tällaisella taidolla varustettuna ruveta, suuria seteleitä itselleni näkymättömyydellä tienaamaan.

Sen verran voin tästä merkillisyydestä silti paljastaa, että asia perustuu paljolti suureen meditatiiviseen keskittymiskykyyn, muuntuneisiin tajunnantiloihin ja oman tahdonvoiman lisäksi muihin ihmeellisiin luonnonmukaisiin voimavaikutuksiin, jotka ovat kuitenkin siis aivan eri juttu kuin vaikkapa lavataikurien käyttämä mentalismi, nokkelat visuaaliset harhautukset tai muut silmänkääntötemput. Taikuudeksi ilmiötä voitaneen siitä huolimatta kuitenkin erikoisuutensa vuoksi nimittää. Samankaltaista maagista kykyä tiedetään ilmenneen myös ainakin Australian alkuperäiskansan aboriginaalien keskuudessa.

Minkäänlaiset huumeet, päihteet, psykedeeliset sienet tai myrkylliset yrttikasvit eivät liity asiaan lainkaan. Kaikki edellä mainittu omituisuus on tapahtunut aina täysin selvin päin. Oma tajuntani ei noissa tilanteissa millään tavoin sumene, vaan päinvastoin mieli kirkastuu tavallista terävämmäksi ja henkinen energiataso nousee normaalia suuremmaksi.

Taru sormusten herrasta -kirjassa ja siitä tehdyssä elokuvatrilogiassa on keskeisessä roolissa Valtasormus, joka tarvittaessa voi myös muuttaa omistajansa näkymättömäksi. Valitettavasti sormus samalla yhdistää käyttäjänsä mahtaviin muinaisiin pimeyden voimiin. Itselläni ei ole apuvälineenä mitään tällaista näkymättömäksi muuttavaa esinettä, vaan asia liittyy ainoastaan minuun itseeni. Mitkään avaruuden alienit eivät ole myöskään asentaneet minuun mitään implanttia, eikä asia muutenkaan yhdisty millään tavoin ufoilmiöihin.

Luonnontieteen ja fysiikan mukaan ajateltuna esineiden tai minkä tahansa materian havaittu näkyminen johtuu valon heijastumisesta aineen pinnasta silmän verkkokalvolle. Jos kaikki valot sammutetaan, mitään ei näy, senhän me kaikki omasta kokemuksesta tiedämme. Auringon valkoinen valo sisältää kaikki spektrin eli sateenkaaren värit, ja jokaisella värisävyllä on omanlainen sähkömagneettisen säteilyn aallonpituus. Näkyvän valon lisäksi on olemassa myös infrapuna- ja ultraviolettivaloa, joita ihmissilmä ei pysty havaitsemaan. Esimerkiksi metsässä kesällä viheriöivä puu nähdään vihreänä siksi, että sen vihreät lehdet heijastavat vihreän valon aallonpituutta, mutta imevät muut värit itseensä. Syksyllä ruskapuu heijastaa muita värejä, lähinnä keltaisia ja punaisia sävyjä, koska vihreä klorofylli imeytyy lehdistä pois, puun oksiin ja runkoon talveksi jemmaan seuraavan kesän kasvukautta varten.

Jos jokin esine tai vaikka eläin ei heijastaisi valoa lainkaan, sitä ei todennäköisesti nähtäisi. Se olisi siis ihmissilmälle näkymätön, vaikka sen ympäristö olisikin valoisa ja kaikki muu siellä olisi aivan normaalisti näkyvissä. Sotateollisuudessa on kehitelty jo pitemmän aikaa näkymättömyysmaalia, jonka esineiden häivytysteho tulisi perustumaan samaan asiaan. Jos esimerkiksi kastaisit sormesi sellaiseen maalipurkkiin, sormesi muuttuisi näkymättömäksi.

Luonnon keskellä on myös hyvin paljon aivan tavallista näkymättömyyttä, johtuen lähinnä erilaisista eläinten suojaväreistä. Esimerkkeinä voisin mainita vaikkapa talviturkkisen metsäjäniksen, teerinaaraan, kirjavasiipiset yöperhoset, kameleontin, mustekalan, verkkopytonin ja tiikerin. Niillä kaikilla on maastoon sulautuva pintaväritys, joka auttaa niitä muuttumaan lähes näkymättömäksi osaksi omaa elinympäristöään, joko suojautumisen tai saalistamisen takia. Suojaväreillä onkin ollut vuosimiljoonien saatossa suuri merkitys planeettamme luonnon monimuotoisuuden kehittymisessä ja säilymisessä.

Tätä samaa piiloutumista ovat myös ihmiset oppineet jäljittelemään muun muassa sotilaiden käyttämien maastopukujen muodossa. Muutenkin ihmisillä on varsin suuri tarve sulautua joukkoon ja muuttua samankaltaiseksi ympäristönsä kanssa. Syynä siihen ovat yleensä monenlaiset sosiaaliset paineet. Liian erilainenhan ei kannata olla, koska muuten voi helposti joutua silmätikuksi ja toisten kiusattavaksi. Minäkin otin suuren riskin alkaessani kirjoittaa tätä lehtijuttua, siis riskin saada itselleni entistä suuremman kylähullun maineen. Mutta hulluillahan on tunnetusti halvat huvit, heh. Niin kauan kuin en ole itselleni ja ympäristölleni vaarallinen, enkä menetä todellisuuden tajuani, suurempaa hätää ei pitäisi kuitenkaan olla.

Siispä heti talvisten lumien sulettua lähdetään jälleen retkeilemään vanhoihin metsiin ja mennään myös maahisia tapaamaan. Liiku sinäkin luonnossa aistit tarkkoina ja avoimin mielin. Koskaan ei voi tietää, minkä näköinen olento siellä saattaa tulla yllättäen vastaan…